Hector on suomalaisen rockin jättiläinen, tarkkaan ottaen yksi sen harvoista perustajajäsenistä. Heikki Harman alter egon ura ulottuu peräti kuudelle vuosikymmenelle, mikä on jo sinänsä kunnioitettavaa. Poikkeuksellista on sekin, että suosio on yhä megaluokkaa.
Kuka muistaa Mestarit Areenalla -ryhmän parinkymmenen vuoden takaa? Hectorin, Kirkan, Maijasen ja Willbergin nelikko veti Hartwall-areenan täyteen, ja korkkasi perään Olympiastadionin suomalaistenkin esiintyjien käyttöön, kauan ennen nykypäivän räppäreitä.
Mestarien päivistä asti Hector on ollut suurten keikkojen tähti, jota nähdään harvakseltaan, mutta silloin kun nähdään ovat kiertuetuotannot vaikuttavia, kokoonpanot massiivisia ja tuvat isoja. Tällaisella sapluunalla Hector kiersi maata viimeksi kolme vuotta sitten 50-vuotistaiteilijajuhlan merkeissä.
Ja nyt se kaikki on kuulemma loppu. Näin ainakin mestari vakuutteli Helsingissä joulukuun puolivälissä pitämässään konsertissa.
Ennen Hexit-jäähyväiskiertueen päätöskonserttia Hector yhtyeineen nähtiin Turussa, Oulussa, Tampereella ja Jyväskylässä.
Odotettu ilta Hartwall-areenassa käynnistyi sattuvasti Hectorin laulaessa ”Kaikki tahtoo rakastaa” -hittinsä ensimmäisen rivin: ”On tämä talo täynnä ihmisiä…”.
Ja niinhän se olikin. Ja siitä lähdettiin sävelien matkaan elämän kokoiseen tai sitä suurempaankin tarinaan, ja kuljettiin ”Vanhan kirkon puiston” sinfonisista sävyistä ”Mandoliinimiehen” kaksitahtiseen pompotteluun, jossa soolopaikkansa otti suvereenisti Power Bandin virallinen mandoliiinimies Jarmo Nikku.
Upea ”Kuunnellaan vain taivasta” esitteli yhtyeen lauluvoimaa, kun äänessä saattoi olla jopa kuusi laulajaa, eli puolet porukasta. Köörissä kunnostautui myös Power Bandin uusi rumpali Risto Niinikoski, joka onkin muuten ydinryhmän ainoa uusi kasvo.
1970-luvun alussa ilmestyneeltä esikoisalbumiltaan poimitun ”Herra Mirandoksen” esittelyspiikissä Hector tunnusti, että ”suitsukkeen” tuoksussa kirjoitettu teksti on tekijälle itselleenkin edelleen niin hämärä, että tulkinta jääköön kunkin kuuntelijan vastuulle.
Varsin yksiselitteistä ja vastaansanomatonta sen sijaan oli sävelkerronta Nikun vaihtaessa mandoliininsa lämmintä luomusäröä hehkuvaan Stratocasteriin.
Tusinan vahvuisen bändin kapuvastuut oli Hexit-kiertueella jaettu puoliksi Nikulle ja Matti Kalliolle (kuvassa screenillä), joka hänkin on kulkenut Hectorin keikoilla jo 2000-luvun alkuvuosista. Islannissa asuvalta monitaiturilta hoituvat koskettimien lisäksi monenmoiset huilut ja perkussiot.
Hectorin bändien kivijalkaa iät ajat muuranneen Masa Maijasen konstailematon bassosoundi ja soittotyyli tuntuvat nousevan sitä suurempaan arvoon mitä isompaa satsia bassolinjan päälle tarvitsee pinota.
Luonnollisesti Power Bandin arripolitiikka koostuu kerrostumista, joita on vanhan liiton kollektiivisessa bändihengessä kehitelty eteenpäin sektio kerrallaan. Liiderikaksikon lisäksi myös trumpetisti Janne Toivonen oli tälle kiertueelle arrannut puhaltimia sekä kirjoittanut jousisovituksia ja plokannut niitä legendaarisilta levyraidoilta.
Power Bandin soitossa itsetarkoitukselliselle, itsekkäälle revittelylle ei tuntunut olevan sijaa, ja kuulijana olikin nautinnollista ottaa vastaan ison bändin sävykästä, vuorovaikutteista ja kypsää musisointia. Ja kaiken päällä soi tietysti lämpimänä ja selkeänä Hectorin ääni.
Hectorin tapa taustoittaa biisejä joskus pitkilläkin tarinoilla tiettävästi kypsyttää joitakuita ”musiikkiahan tänne oltiin kuuntelemaan tultu” -asenteella liikkeelle lähteneitä katsojia. Toisia taas Hectorin tarinointi lavalla on aina viehättänyt eikä vähiten siksi, että onhan tuo taito kerrassaan – kyetä puhelemaan areenalavoilla tuhansille ihmisille yhtä luontevasti kuin kaverille kahvikupposen tai tuopin ääressä.
Jättimäinen jääkiekkoareena ei yleensä ole paras paikka sävykkään musiikin esittämiseen, onneksi Pasilan kaukalo ei ole kuitenkaan lajinsa huonoimmasta päästä. Puitteisiin nähden soundi olikin varsin selkeä, erotteleva ja maukaskin, varsinkin jos ottaa huomioon, että yläkatsomot pidettiin tyhjinä ja lavalla painaa menemään peräti 12-henkinen kokoonpano.
Mikko Kreivilän miksauksessa oli soundin lisäksi merkille pantavaa rohkean rauhallinen äänenpaine, jollaista areenakonserteissa harvoin kuulee. Ja rohkea oli biisilistakin. Kaikki mukaan -rallatukset loistivat poissaolollaan – ei juotu viinaa, eikä laulettu Aken ja Maken toilailuista tai Lauran ja Ilmarin styylaamisesta. Kaikkien aikojen suurimmalle Power Bandille uusiksi sovitettujen hittien välissä saatiin sen sijaan kuulla harvemmin tai ei koskaan livenä esitettyjä kappaleita artistin uran eri vuosikymmeniltä.
Kuultu parinkymmenen biisin putki viestitti selkeästi, että Hector on rock/popsäveltäjänä ykköskastia ja laatimiensa sävelien sanoittajana mitä loisteliain vanhan koulun edustaja. Näissä biiseissä riimit, tavumitat, painot ja kohot ovat paikallaan. Ja niin on myös sisältö.
Nuoremmat lauluntekijöiden sukupolvethan ovat jurputtaneet jo ainakin parikymmentä vuotta, ettei muotoon voi kirjoittaa kun se niin kahlitsee sitä sanottavaa. Hectorin konsertti vakuutti, että joillekin hallitun muodon ja painavan sisällön paketointi ei tuota ylittämättömiä pulmia. Lisätyötä vain, mutta sehän on pelkkä ammatinvalintakysymys.
Reilun breikin jälkeen konsertin jälkipuolisko avattiin Hectorin artistiuran käynnistäneellä ”Palkkasoturilla”, siis suomennoksella alkuperäiskansoihin kuuluvan Buffy Sainte-Marien ”Universal Soldierista”, jonka tahdissa folk-aalto lähti aikoinaan vellomaan pohjoisamerikkalaisilta kampuksilta kohti Eurooppaa.
Pidemmälle historiaan sukellettiin ”Velisurmaajassa”, jossa jousiryhmän monitaitoisten viulistien Mirkka Paajasen ja Kukka Lehdon värttinäinen lauluklangi pääsi hienosti esiin, kitaristi Jussi Turusen taustoittaessa hyytävää tarinaa Les Paulinsa kaulalla vilistävällä slaidillaan.
Folk-aallon jälkeistä kuuskytlukua järisytti tietenkin Beatles, jolta ei voinut säästyä kukaan aikakauden nuorista. Kunnianosoituksena John Lennonille ja kumppaneille kuultiin ”Strawberry Fields”, jossa kiipparimuseossaan häärivä Esa Kotilainen loihti Memotronistaan alkuperäistä vastaavat, nuhaisen väräjävät Mellotron-matot.
Kolmijakoisesti helisevän ”Nostalgian” perään oli konsertin lopetukseen varattu komeaksi sävelteokseksi sovituksellisin konstein kasvatettu ”Ensilumi tulee kuudelta” sekä pakollisena päätöksenä toinenkin lumiaiheinen kappale, jonka yleisö sai luvalla laulaa artistin kanssa alusta loppuun.
Kuuden tuhannen hengen kuoron yhteislaulussa väreili tiettyä haikeutta siitä, että tätä hienoa musiikkia emme tämän jälkeen ehkä enää koskaan saa kuulla livenä. Hectorin ja Power Bandin varsinaisen setin viimeisten nuottien kaikuessa täytyi alkaa hyväksyä, että varsin tärkeä aikakausi kotimaisessa rock-musiikissa taitaa olla päättymässä tässä ja nyt.
Hexit-jäähyväiskiertueen päätöskeikan encore oli lyhyempi ja koruttomampi kuin Hectorilla koskaan, mutta täynnä pakahduttavaa tunnetta. ”Yhtenä iltana”. Yksi biisi ja hyvästi, se oli siinä.
Kiitos musiikista, mestari. Kenties joskus vielä nähdään ja kuullaan, ja jos ei rundien niin ehkä yksittäisten konserttien merkeissä…
Hector & His Power Band Hartwall-areenassa 12.12.2019.
