John Mayall, The Circus Helsinki, 27.2.2019

Kampin alkuilta osoitti jälleen kerran nimen voiman. Keikkapaikan jono on parisataametrinen, kun saavun paikalle leppeässä kevättalven säässä.

John Mayall, 85, toivotti yleisönsä yllättäen tervetulleeksi jo eteisaulassa! Harmaapäinen, mutta sangen vetreä blues-veteraani myi henkilökohtaisesti levyjään, nimikirjoituksia auliisti kirjoittaen. Asia, tämäkin, jakaa meidät heti kahteen leiriin, mutta mikähän siinä muuten onkin, että mieleen tulee Bob Dylan?

Mayallin levysessio lienee venynyt, eikä ihme, mutta bluesin asiaan päästään kello 19.30 tietämillä. Mestari yhtyeineen ottaa lavan haltuun versiolla Clifton Chenierin Why Did You Go Last Night –kappaleesta (A Special Life, 2014). Perään annetaan tulla: Parchman Farm ja The Movin´ Groovin´ Blues!

Oloni on paitsi helpottunut, myös hiukan häkeltynyt. Silmiemme edessä soittaa elävä legenda sanan varsinaisessa merkityksessä. Verevästi ja elämäniloa huokuen! 

Mutta mihinkä se tiikeri kai niistä raidoistaan pääsee… elämäntapa brittibluesin kantaisällä on juuri tämä. Keikkaa tehdään ympäri maailmaa, edelleen ja reippaasti. Edellispäivänä Tampereelta alkaneella kiertueella kolutaan Eurooppaa parin kuukauden ajan! Olisi siinä varmaan nuoremmillakin jo vähän pureskelemista ?

Hauskalla tavalla mieleen tulee myös oma Jussi Raittisemme The Boys –yhtyeineen. Suomen epävirallisessa rock-opistossa kun on aikanaan soittanut ”lähes kaikki”. 

Samaa voi sanoa John Mayallin yhtyeistä, Bluesbreakers tai ei: Eric Clapton, Peter Green, Mick Taylor, Coco Montoya… ja jälkimmäisestä puheenollen. Katsokaapa joskus tarkemmin miehen kitaraa. Vihje: kielet!

 

Keikkapaikan varttunut yleisö saa rahoilleen mainiota vastinetta. Blues-sarkaa kynnetään Mayallin  jo vakiintuneen, chicagolaisen rytmiryhmän kanssa: rummuissa takoo Jay Davenport ja basson varressa makustelee tonttumainen Greg Rzab. Uusin jäsen löytyy soolokitaristin paikalta: Carolyn Wonderland.

Mayallilla ei ole kiirettä mihinkään. Mies on hyvällä tuulella, puhuu asiaa kappaleiden välissä, ja selvästi nauttii tekemisestään ja saamastaan kannustuksesta. Hän soittaa enimmäkseen koskettimia, mutta nappaa välillä kyllä huuliharpun tai kitaran. 

Kaikki sujuu erittäin luontevasti, ja miksaajakin saa rock-luolan akustiikan mukavasti näppeihinsä. Nyt ei tuutata tuuttaamisen vuoksi. 

Wonderland  saa nyt hetken luotsata bändiä vuorostaan, Mayallin levätessä laulustaan,  Nobody´s Fault But Mine –kappaleessa ja sitä seuranneessa naisen pedal steel -näytteessä. Taito ei ole tosiaankaan mikään tasa-arvokysymys!

The Bear –kappaleen jälkeen Mayall puhuu aina yhtä ajankohtaisesta ekologiasta, ja ottaa kiihkottomasti kantaa: Nature´s Disapperaring  (U.S.A. Union, 1970). Have You Heard About My Baby (Blues Breakers with Eric Clapton, 1966) seuraa perään.

Aika on totisesti kulunut kuin siivillä, ja Mayall ilmoittaa viimeiseksi numeroksi Room To Moven. Siinä saadaankin upea noste vielä keikan loppuun, kun mies viihdyttää meitä ensin pitkällä harppusoolollaan, sen vähitellen muuttuessa scat / a´capella –riemuksi. 

 

Rzab lähtee mukaan, vilauttaen The Queenin Another Bites the Dust –kappaletta, johon Mayall rouheasti yhtyy. Rzab sooloilee, ja tekee ässän tavoin pieniä asioita, jotka osoittautuvatkin isoiksi. Vähän Mancinia myös! 

Kun tuosta on nautittu, saa Davenport rumpuineen soolonsa niinikään.

 

Tunti ja kolme varttia on jo jouhevasti tultu. Encorena saadaan maukkaasti Looking Back. Huh huh! 

John Mayall katsoo sen sijaan myös eteenpäin, ja millä tavalla!

01.03.2019
|
Teksti ja kuvat Matti Rinne
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy