Nayteikkuna

Eagles, Hallenstadion, Zürich 5.6.2019

Keski-Euroopan keskelle matkamiehen veti ylväät Kotkat ja Kalifornian soundi! Edellisestä kohtaamisesta Amsterdamissa olikin vierähtänyt jo viisi vuotta. Se, että bändi lopulta päättikin jatkaa, perustajajäsenensä Glenn Freyn äkillisen poismenon 2016  jälkeen, on niitä asioita, joita on varmasti pohdittu tarkkaan, ja monelta kantilta.
Ratkaisu osoittautui myös meidän kannattajien näkökulmasta täysin oikeaksi.

 

Zürichin jo 1939 rakennettu Hallenstadion oli varsin näppärästi lähestyttävissä, hurautimme keskustasta junalla paikan liepeille muutamassa minuutissa. 

Paikka herätti hiukan ihmetystä paitsi hintatasollaan (kuten Sveitsi kaikkiaan), mutta varsinkin oudolla narikkarutiinillaan. Vai mitä mieltä on viedä säilöön jo ennestään tarkistettu ja tyhjä olkalaukku?

Lavaa oli mentävä ihmettelemään jo ennen keikkaa, enkä tosiaankaan ollut lähtenyt pilaamaan omaa yllätysmomenttiani bändin Euroopan kiertueen settilistojen tutkimisella etukäteen. 

Kiertue alkoi toukokuun lopulla Antwerpenistä, ja päättyy heinäkuun alussa Dubliniin. Kattaus vaikutti oikein messevältä…

Seitsemän minuuttia yli kello 20 Eagles aloitti versiollaan Steve Youngin Seven Bridges Roadista, jota ei nyt vedettykään yhtyeen tavaramerkinomaisesti  a´cappellana, vaan ihan säestettynä. Sitten olikin jo aika ottaa lunkisti: Take It Easy!

 

Maaliskuussa 2017 ilmoitettiin perustajajäsen Don Henleyn suulla, että Eagles aikoo jatkaa. Bändiin liittyi kitaristi-laulajaksi Glenn Freyn poika Deacon sekä omalla nimelläänkin esiintyvä kantrisälli Vince Gill. Jälkimmäistä ratkaisua sopii vähän kummastella jo siinäkin mielessä, että jo 2014 ”History of the Eagles” –kiertueella nähty alkuperäisjäsen, Bernie Leadon, olisi varmaankin ollut saatavilla, puhumattakaan juuri hiljan taas uuden soololevyn julkaisseesta, aktiivisesti esiintyvästä ex-Eaglesta, Don Felderistä!

15 000 katsojaa vetävä Hallenstadion oli muutamaa piippuhyllypaikkaa lukuunottamatta täysi ja sai seuraavan kahden ja puolen tunnin aikana todistaa verevää, hyväsoundista rock-spektaakkelia laaksoine ja kukkuloineen. Tuttuina miehinä varsinaisia Kotkia avustivat jälleen rumpali Scott F. Crago sekä huippukitaristi Steuart Smith. Lisäksi lavalla nähtiin kosketinmiehet John Corey ja Will Hollis, vaikka heitä (kuten Cragoakaan), kuten ei viisimiehistä puhallinsektiotakaan, jostain käsittämättömästä syystä illan aikana ollenkaan esitelty!

Instrumentit vaihtuivat tiuhaan, miltei jokaisen kappaleen välissä. Oli mainiota jo pelkästään tuon kellontarkan rituaalin seuraaminen. 

One of These Nights, Take It to the Limit (Gill päävokalistina), Tequila Sunrise ja Witchy Woman, torvilla vahvistettuna! Nyt ammuttiin surutta kovilla, ja takarivintaavitkin näkivät kaiken projisointien avulla. Miksaus parani koko ajan, ja vaikka Joe Walshin ensimmäisenä omana vetonaan laulamassa In the Cityssä jo vähän nostettiinkin äänentasoa, ei korvatulpille ollut käyttöä. Maukasta amerikanherkkua kursailematta !

Suomen kesä on taas täpötulvillaan festarikeikkoja, yksittäisten lisäksi. Haluaisin kuitenkin keikkajärjestäjiltä kysyä, miksi Eagles-korttia ei haluttu Suomessa käyttää, kun yhtyeen listalla sentään oli sekä Ruotsi että Tanska? Eaglesin jälkimmäisestä Suomen-visiitistä kun on kulunut jo pitkät 10 vuotta!

Tunnin mentyä kuin kotkansiivillä oli enkeliäänisen basistin, Timothy B. Schmitin aika hiukan huudattaa yleisöä hereille penkeiltään. Hauskan (toki hyvin tutun) episodin jälkeen kuultiin 1994 comeback-levyn illan ainoa veto, Love Will Keep Us Alive.

Eagles on aina ottanut keikkojensa asialistalle myös jäseniensä sooloralleja. Ensimmäisenä kuultiin nyt Vince Gillin Don´t Let Our Love Start Slippin´Away, jonka kantapäillä Don Henley päästeli kappaleensa Those Shoes. Already Gonen jälkeen saatiin kuulla ensin James Gangia a´ la Walsh : Walk Away, jonka perään aina niin hulvaton miehen soolopala, Life´s Been Good. Mutta kun tähän perään heitettiin kuin varkain Henleyn Boys of the Summer, koettiinkin samalla yksi selvimmistä keikan kokokohdista! Loistavaa kappaletta tuettiin tyylikkäillä taustavideoilla.

Kaksi tuntia oli hujahtanut  ”vartissa”. Siltä tuntui. Deacon Frey sekä Vince Gill hoitivat hommansa hyvin, ehkä jälkimmäisen monitorin äänenpaine oli liiankin hyvä, koska aina välillä olisi halunnut miehen laulavan yksinkertaisesti vain kovempaa. Mainiota (ja kadehdittavaa) oli taas seurata, kun Henley vaihtoi kappaleen mukaan rumpusettinsä takaa paikkansa joko eteen kitaranvarteen tai sitten perkussiokioskiin Cragon tilalle. Ja kyllä Walshin Mouthtubekin aina pitää kuulla!

Ensimmäinen encore lähti torvi-intron saattelemana, eikä ollut kenellekään yllätys: Hotel California. Ikivihreän lopun tuplakitarasoolossa olisi ollut vain hienoa kyllä kaksikaulaisen keppinsä varressa nähdä Smithin sijasta kappaleen riffin säveltäjä, Felder, mutta syystä, jota tavallisenmatin on vaikea ymmärtää, ei mies ole ollut bändissä sitten 2001.

 

Toinen encore olikin Walsh-vetoinen Rocky Mountain Way sekä aina täysin pysähdyttävän kaunis Desperado.

Loistava keikka päättyi järjestyksessä jo peräti kolmanteen, ja hienosti yllättäneeseen encoreen: Best of My Love. Eaglesin ensimmäinen hitti, vuodelta 1974.

 

Ja kertaalleen keikan aikana näyttävästi lavan taakse heijastetun Glenn Freyn kuvan hymyn takaa oli hallilta poskettomaan kesäsäähän poistuessamme helppoa mielessään tokaista: Heat Is On!

 

 

 

12.06.2019
|
Teksti ja kuvat: Matti Rinne
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy