Motelli Skronkle syntyi 1980-luvun puolivälissä jonkinlaisena vastamanifestina valtavirralle. Tai ainakin orkesterin – jos sitä edes sellaiseksi saa kutsua – viesti on kuin isku palleaan perinteiselle popmusiikille. Tänään yhtyeen ilmaisuun on annosteltu paljon enemmän harmoniaa ja melodiaa kuin siinä todennäköisesti on koskaan ollut.
”Nyt tunnustamme teille yhden jutun, me olemme porno-Elviksiä”
(Kusipää)
Nihilismi, jopa vihamielisyys on aina ollut Motelli Skronklen tavaramerkki. Ketään ei saatana miellytetä. Kollektiivin muodostivat Kajaanin kaupunginteatterin suojassa kolme näyttelijää: Esko Varonen, Markku Peltola ja Hannu Raatikainen. Heistä enää Raatikainen on hengissä. Eikä heidän pitänyt edes levyttää, vain keskittyä performansseihin. Seal on velvet sai kuitenkin houkuteltu ryhmän studioon. Onneksi. Jotain on taltioitunut. Kuitenkin olennainen on lavalla.
”Ei ole merkitystä millään, paitsi laulullamme tällä, eläimille soikoon laulu sekä säästäväisyydelle!”
(Eläimet ja säästäväisyys)
Muistan hyvin elävästi, kuinka itse näin ensimmäisen (ja tätä iltaa ennen ainoan) Skronkle-keikkani Tampereen YO-talolla vuonna 2001. Varonen, Peltola ja Raatikainen olivat kuin kärpässienitripillään muriseva shamaanikolmikko. Soittivat hämmentävän hiljaa ja lumosivat yleisön outoudellaan.
Oli sitä samaa nyt liki pari vuosikymmentä myöhemminkin, mutta nyt soinnissa oli mukana Tuomas Luukkosen hallittua sähkökitaraa ja Mirkku Mattisen sello luomassa aivan uudenlaisia sävyjä. Jos ilmaisu oli ennen sekoitus kuiskausta ja kurkkulaulua, oli nyt havaittavissa jopa laulua, kun Mattinen lauloi kauniilla altollaan. No, kyllä tämän Skronkleksi silti tunnistaa ja nautin suuresti myös tästä uudesta tyylistä.
Rumpaliksi viime vuonna menehtyneen Varosen tilalle oli pestattu Jakke Kivelä, joka soitti perinteistä settiä, siinä missä Varosella oli yleensä pelkkä lattiatomi. Ilmaisu on laajentunut siis moneen suuntaan.
Bändissä lähes alusta asti mukana myös ollut basisti Petteri Rajanti oli ryhmän näkyvin jäsen energisellä olemuksellaan. Se loi mukavaa ristiriitaa Raatikaisen karuun olemukseen.
Kivikasvoinen Raatikainen oli kuitenkin ehdoton keskipiste, joka piteli yleisöä hyppysissään, soitti hän sitten trumpettia tai narisi tekstejä. Välispiikit eivät kuuluneet miehen repertoaariin.
Materiaali oli vanhaa tuttua Skronklea ja sitä yleisö halusikin. Monet tekstit asiantunteva yleisö lauloi (huusi, lausui) mukana. Olisi ollut kiva kuulla materiaalia myös yhtyeen comeback-levyltä Juna (2016). Ehkä se on tulevien keikkojen painopiste ja uuttakin materiaalia on kuulemma tekeytymässä. Nyt keikka kuitenkin lopetettiin tuttuun sotahuutoon:
”Kyrvän tilalla on housuissa paskaa ja surkea on meidän sotahuuto, kroaak kurk kurk, kroaak kurk kurk. Näin surkea on meidän sotahuuto.”
(Kusipää)
Mahtava keikka, joka loppui aivan liian lyhyeen. Nälkä jäi!
Motelli Skronkle, Bar Loose, Helsinki, 17.9.2020
