PK Keränen näytti yleisölle olevansa sama väkevä tulkitsija niin tutussa pistepirkkomaisessa sähköisessä maailmassa kuin pelkällä flyygelin säestyksellä. Säestäjä Valtteri Laurell antoi solistille tilaa ja maalaili taustoja ambienteilla kosketinsoitinsoundeilla. Flyygelin äärellä Laurell päästi jazz-miehen itsessään irti ja koko kattaus nousi uudelle tasolle.
Ensimmäisellä sooloalbumillaan PK Keränen (s. 1964) osoitti olevansa briljantissa iskussa ilman 22-Pistepirkko-yhtyettäänkin. Tammikuussa julkaistua, lehdistössä kiiteltyä Serobi Songs -plattaa piti juhlistaa kevään mittaan duokeikoilla Valtteri Laurelliin kanssa. No, kaikki menikin sitten toisin tunnetuin seurauksin.
Poikkeuskevään jälkeisen rajoitusten purun ja tilanteen normalisoitumisen jälkeen duon ensimmäinen keikka ei suinkaan ollut paluu vanhaan. Vaikka viereisessä Espan puistossa ihmiset olivat kesäfiiliksissä vierekkäin kuin sillit purkissa, oli Savoyssa täysin eri meininki. Niinpä onkin mahdoton puhua vain keikan sisällöstä, koska tilaisuus oli kaikin puolin hyvin erikoinen.
Savoy-teatteria on konserttipaikkana helsinkiläinen instituutio, jossa olen neljännesvuosisadan aikana nähnyt kymmeniä ja kymmeniä toinen toistaan hienompia keikkoja.
Niihin iltoihin verrattuna tunnelma oli todella absurdi. Yleensä ainakin teatterin permanto on täynnä mutta nyt 750 asiakaspaikasta vain 170 oli myynnissä ja niistäkin paikoista osa näytti olevan tyhjinä.
Kanttiini oli kiinni ja yleisöä ohjattiin paikoilleen henkilökunnan toimesta ystävällisesti mutta jämäkästi.
Tämä tietenkin vaikutti koko salin tunnelmaan, joka oli varautunut ja hillitty. Ihmiset istuivat siellä täällä ympäri salia turvavälimääräyksien mukaisesti heille osoitetuilla paikoilla ja tarkemmat ohjeistukset kuulutettiin ennen keikan alkua.
Onneksi se ei liiemmälti vaikuttanut monissa liemissä keitettyihin esiintyjiin. Tunnelma lavalla oli heti ensi hetkistä lähtien kohdallaan kun levyn avausraita Borderline Bluen tuttu kitaramelodia aloitti keikan.
Keräsen laulusoundi ja kitarointi on harvinaisen tunnistettava ja läsnäolo vahvaa. Niinpä suuntaviivat konsertille viitoitettiin jo alkutahdeilla.
Seuraavaksi kuultiin singlenä radioissakin soinut Let Go. Musiikin pulssi nousi asteen ja duon ilmaisu tuntui riittävän mainiosti Laurellin ohjaillessa rumpukonetta. Kitara- ja syntikkasoundien yhteisestä sinfoniasta versoi Bad Dreams. Valtteri Laurell pysytteli säestäjän roolissa ja antoi taustatukea ambientilla soundimaalailullaan.
Valtteri Laurell Pöyhönen (s.1978) on mielenkiintoinen aisapari räimerockin maailmasta tulleelle Keräselle. Monitaitoisena muusikkona ja erityisesti jazz-säveltäjänä mainetta hankkinut Pöyhönen on luonut merkittävän uran niin Ricky-Tick Big Bandin johtajana kuin Dalindèo-yhtyeensä kanssa, missä hän toimii myös kitaristina. Tässä duossa hän on silti selkeästi toteuttamassa Keräsen visiota enemmänkin maalailemalla kuin johtamalla. Kuitenkin tahtipuikko oli selvästi Keräsen hallussa ja kitara soi yhtä määräävänä kuin se on totuttu kuulemaan miehen soolokeikoilla tai 22-Pistepirkko-yhtyeen riveissä.
Lavalla oli vain kaksi miestä, mutta sävyjä riitti ja kokonaissoundi oli täyteläinen. Jo kitarallaan Keränen saa punottua ääniverkon, johon on hyvä heittäytyä. Kari Niemisen mittatilaustyönä hänelle tekemä puoliakustinen Versoul-kitara murisi matalalta avoimessa C-vireessä ja sen soundi oli tuttua PK:ta.
Konsertti koostui luonnollisestikin tuoreen levyn materiaalista, jonka työstämisessä Laurell oli vahvasti mukana. Välipalaksi tarjoiltiin Slade-cover Coz I Luv You – kuin muistutuksena Keräsen 70-lukulaisista juurista. Spiikin mukaan kyseessä oli ensimmäinen esityskerta, joka sisälsi epävarmuutta onnistumisesta. No, hienostihan se meni ja kappale sai uuden asun Keräsen vahvan tulkinnan kautta.
Illan lopuksi saatiin makua siitä, mihin suuntaan duon yhteistyö voisi johtaa. Laurell hyppäsi flyygelin ääreen ja tunnelmaan tuli selvä muutos. Jazzilliset soinnutukset ja fraseeraus veivät koko projektin rockklubeilta kabareemaailmaan. Käsittelyyn joutui Hüsker Dü -yhtyeen vuonna 1985 levyttämä The Girl Who Lives on Heaven Hill, rouhea rockbiisi, joka soi nyt utuisena yökerhoversiona. Keränen lauloi pystysolistina kuin Tony Bennett. Huh, miten hieno tunnelma. Se osoitti paitsi Keräsen upean kapasiteetin herkkäsävyisenä laulajana, mutta myös duon laajat mahdollisuudet tulevalle polulle – joka saanee jatkoa uuden levyn muodossa.
Toivottavasti jatkossa kuullaan jotain tämän kaltaista cocktailia, jossa Keräsen laulu pääsee uudessa ympäristössä aivan eri valoon, kuin mitä on totuttu kuulemaan.
Kun takana oli kolmen kuukauden vaje livemusiikista – oli ilta suorastaan katarttinen elämys. Livemusiikkia tarvitaan, eikä sitä mitkään striimikonsertit voi korvata. Kuulijan ja esiintyjän välinen kokemus syntyy vuorovaikutuksesta ja akustisessa tilassa kimpoilevista ääniaalloista. Lopputulos voi olla jotain niin hienoa kuin nyt saimme todistaa.
PK Keränen ja Valtteri Laurell, Savoy-teatteri, Kasarminkatu 46-48, Helsinki, 13.6.2020
