Nayteikkuna

Koch Classic SE – vähemmän watteja, enemmän soundia

Pienet kitarakombot ovat mukavia koti-soittoon, mutta kun laatua on tarpeeksi, ne voivat tunnetusti olla loistovalinta 
myös ammattilaisen äänitystoimiin.


Koch valmistaa Classic SE -mallia kahtena miniatyyrikoon kombona, kuuden ja 12 watin nimellistehoilla. Molemmissa on kytkin tehon pudottamiseksi ja pienemmän antopuhti on säästöliekillä hehkutettaessa kaksi wattia, suuremman neljä. Tehovarantoja lukuunottamatta mallit ovat yhteneväisiä, ja kokeilussa kävi parivaljakon pienempi.

Tämän kokoluokan komboissa käytetään usein kymppi- tai jopa kahdeksantuumaista kaiutinelementtiä, joka tyypillisesti tuo soundiin vahvan painotuksen keskialueelle. Koch varustaa Classic Tone SE -mallinsa kuitenkin 12-tuumaisin kartioin, jotka antavat sointiin tiettyä leveyttä wattien vähäisestä määrästä piittaamatta.
Tavanomaisen keikkakaluston mittoihin ainakaan tämä pienempi malli ei silti vielä kapua, sillä täysin puhdasta ääntä SE Classic 6 antaa vain hyvin rajallisesti. Vaikka se ei omine voimineen rumpalille pärjääkään, niin PA:lla ja asiallisella monitoroinnilla tuettuna myös keikan voi hoitaa, tietyin varauksin. Jos tämä on ratkaiseva kysymys, suosittelen kokeilemaan saman tien 12-wattista Classic SE -versiota, kun ei sen hintakaan ole kovasti kalliimpi.

 

Särö on osa soundia

Classic SE:n säröytymiskynnys on verraten alhaisella voluumitasolla, ja mikäli soitin tuuppaa tymäkästi signaalia, ei sointia saa ihan puhtaaksi pelkästään vahvistinta säätämällä edes kotiharjoittelun mittakaavassa, vaan avuksi on otettava kitaran hanikat.

Esimerkiksi SG ’61 re-issuen vahvat humbuckerit piti himmata puolenvälin paikkeille kitaran omilla säätimillä ennenkuin puhdas oli läpikuultavaa ja kirkasta puhdasta. Eikä yksikelaisilla varustettujen strato- ja tele-mukaelmienkaan volumea voinut täpöille jättää tuohon päämäärään pyrkiessä. Omista soittimistani ainoastaan 1970-luvun alun Hagströmissä oli luontaisesti niin mieto signaali, että Koch empi ryhtyä sitä murtamaan.

Havainto puhtaan soinnin rajallisuudesta on kuitenkin vain toteamus, ei moite. Kochin särö on nimittäin erittäin miellyttävää ja soittajaa inspiroivaa sorttia. Särö hiipii soinnin sekaan ensin hienoisena karheutuna tai hiekkaisuutena, joka lujempaa käskettäessä muuttuu sävelten ja sointujen rosahtaviksi alukkeiksi. Sävy on ryhdikäs ja rapea, ja mikä mukavinta – nokkavastikin komottavan mikrofonin signaali pyöristyy sopivasti, eikä preesens-piikki tökkää korvaan.

Säröön liittyvä reunaehto on kuitenkin syytä pitää mielessä. Kun vahvistimessa ei ole omaa kaikua, on helpointa käyttää sen edessä pedaalia. Näin toimittaessa myös kaiku ruokkii etuasteessa syntyvää säröä, mikä tuottaa erilaisen lopputuloksen kuin särölle ajetun soundin syöttäminen vahvistimen omaan tai efektilenkkiin kytkettyyn kaikuun.

Moni kitaristi hakee soundiinsa murtumisrajalle ajetulle pääteasteelle tyypillistä säröä, mikä ei kuitenkaan onnistu isolla vahvistimella ilman kohtuutonta mekkalaa tai keinokuorman käyttöä kaiuttimen rinnalla. Pieni vahvistin saavuttaa saman säröpisteen kohtuullisemmilla voluumeilla, mikä on yksi syy niiden suosioon erityisesti äänityksissä. Ja kyllä Classic SE tässäkin suhteessa vastaa huutoon, joskin vasta sen verran lujilla äänitasoilla liikuttaessa, että moni käsi hakeutuu pienemmässä tuvassa ihan automaattisesti tehonpudotuskytkimelle.

 

 

Vähän säätöjä – paljon vaihtoehtoja

Classic SE 6 ei koreile säätimien määrällä, mutta Koch osaa ottaa vähästä irti kaiken ja pikkuisen enemmänkin. Yksinäisellä tone-säätimellä voi ensinnäkin sekä vaimentaa että korostaa kriittistä preesens-aluetta ja sillä saa kirkkaasta ultra-kirkasta tai täysmattaa, kummin vain tarve on. Potentiometrin tuntumaan sijoitettu vipukytkin pudottaa vaikutusaluetta nimellisestä 2 000 Hz:n kohdistuksesta 500 Hz:n alueel-le, jolloin sama säädin muuttuukin keskialueen kuopan kovertamiseen tai soolosoundin paksuntamiseen sopivaksi työkaluksi. Säröjunttaukseen sopivaa heviveetä se ei tarjoa, mutta sellaiseen toimeen valitaan toisenlainen peli joka tapauksessa.

Lisää liikkumatilaa suo toinen vipukytkin, jota naksauttamalla voi keventää vahvistimen bassorekisteriä tuntuvasti. Näin yhden säätimen ja kahden kytkimen yhteispelillä saa ulos jo huomattavan monenlaisia ja toisistaan oleellisesti poikkeavia soundeja.

 

Kaksi eri päätettä?

Etuasteessa Koch käyttää 12 AX7 -kaksoistriodia, jonka ensimmäinen puolisko vahvistaa signaalin ennen gain- ja tone-säätöjä. Toinen puolikas putkea hyödynnetään niiden jälkeen ja ennen päätettä.

Varsinainen jippo on kuitenkin Classic SE:n Single ended -tyyppinen pääteaste, johon on valmiiksi asennettu kannat kahdelle eri putkityypille, joista vain yksi kerrallaan voi olla käytössä. Päätevahvistin säätää lepovirran putkelle itse (ns. auto bias), joten putken voi vaihtaa omin päin, kunhan antaa vahvistimen ensin jäähtyä ja irrottaa virtajohdon työn ajaksi.

 



Putkia suojaava metallisäleikkö on suhteellisen helppo purkaa pois tieltä muutaman ruuvin avauksella, mutta kokoamiseen meni tovi ennenkuin osat loksahtivat tukevasti sijoilleen. Operaatio vie sen verran aikaa, ettei sitä alvariinsa viitsi tai ennätä tehdä. Esimerkiksi muutaman tuplausraidan soittamista varten tuskin jaksaa päätettä uudelleen putkittaa, mutta kokonaista sessiota tai keikkaa ajatellen se ei ole mikään iso vaiva.
  
Sallitut putkimallit ovat EL84 sekä 6V6, ja sellaiset myös toimitetaan vahvistimen mukana – yksi valmiiksi päätteeseen asennettuna, toinen omassa laatikossaan, kombon kopan takaosaan suojaan paketoituna.

Vaikka molemmat putkityypit assosioituvat hyvin vahvasti tiettyihin vahvistinmerkkeihin ja niiden ominaissoundeihin, niin aivan niin jyrkästi ei Classic SE:n sointi muutu putkea vaihdettaessa. Etuasteen ja kaiuttimen vaikutus soundiin on niin suuri, ettei pelkkä pääteasteen kytkennän muutos yhdestä putkesta toiseen muuta soundia totaalisesti vaan pikemminkin täsmentää sen tiettyjä piirteitä ja painotuksia johonkin suuntaan.

Käytännössä vahvistin tuntui suosivan yksikelaisia mikrofoneja 6V6-putkella varustettuna, kun taas EL84:n kanssa tuntui luontevammalta soittaa humbuckereilla. Erot eivät ole radikaaleja ja soundit puolestaan pitkälti mieltymys- ja makuasioita, joten joku toinen voi päätyä aivan päinvastaiseenkin tulokseen. Koska vaihto-operaatio vie aikansa, en yhdellä vahvistimella päässyt tekemään nopeita A/B-vertailuita vaan mielikuva perustuu pitempien soittotuokioiden aikana kummastakin putkituksesta muodostuneeseen tuntumaan.

Perussoundi on kaiken aikaa nimenomaan Kochin oma, eikä suoranaista F-imitaatiota sen paremmin kuin M-jäljitelmää ole tarjolla. Eikä sellaista ole nyt varmasti edes haettu, sillä aiem-mis-ta yhteyksistä on jo selvää, että kyllä Koch sellaisenkin halutessaan osaa tehdä.

Säröalttiudestaan huolimatta Classic SE:n oma soundi on selkeä ja kiinteä, mitään turhaa löysää ei ole bassorekisterissä, eikä keskialuetta tuki pikkuvahvistimille yleensä tyypillinen honotus. Ylärekisterin hallintaan Tone-säädin ja sen vaikutusta kohdistava pikkukytkin taas antavat pätevät keinot. Toimintojen määrään nähden Classic SE onkin varsin monipuolinen vahvistin.

Kokeilun aikana tuli hakematta mieleen, että kaksi isompaa Classic SE -mallia olisivat mainio keikkasetti stereoksi valjastettuina. Kompaktin kokonsa ansiosta ne mahtuisivat kyytiin ja pienemmällekin lavalle, ja tupla-kattaus toisi tukevuutta soundiin.

 

Koch Classic Single Ended

Kombovahvistin kitaralle

• yksi kanava
• gain-, tone- ja volume-säätimet
• bassoleikkurin, gain boostin ja tone-säädön vaikutuslalueen valintakytkimet
• tone-säädön vaikutuksen kohdistus
• nimellisteho 6 (2) tai 12 (4) W
• etuasteen putki: 12AX7
• pääteasteen putki vaihdettavissa: EL84 / 6V6
• kaiutin kytkettävissä äänettömäksi
• linjalähtö PA/äänityskäyttöön
• linjatulo ulkoisen etuvahvistimen käyttöön
• kaiutinliitäntä, 4 / 8 / 16 ohmia
• oma kaiutin: Koch VG12-60
• mitat:  34 × 34 × 25 cm (l × k × s)
• paino: 14,5 kg
• hintaluokka: 700 e

Lisätiedot: Soundtools

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2017. Vastaavan tyyppisiä käyttökokeisiin perustuvia tuotearvioita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

Lisää nettiin avattuja laitetestejä voit lukea tästä.

 
31.03.2018
|
Lauri Paloposki
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy