Nayteikkuna

Marshall DSL-20 – eräänlainen aikakone

Marshallin monimuotoisuus on valtava ja sen nimi tuo mieleen yhtä lailla 60-luvun kuivakan purevat blues-soundit kuin seuraavan vuosikymmenen rouskean brittimurakan tai 80-luvun stadionrockin jykevän junttauksenkin. No DSL-20 ei tuollaista perintöä kainostele, vaan heittäytyy rockin varhaisvuosiin luontevasti ja siivittää soittajan kuin huomaamatta aivan nykypäivän soundeihin saakka.

 

Soundipaletin laajuuden avaimia ovat DSL-20:n kaksi tyystin erilaista kanavaa, joista Classic-nimikkeellä merkattu ykkönen kuljettaa kitarasankaria leimallisesti 1960- ja 70-lukujen tunnelmissa, kun taas kakkonen Ultra Gain -määreineen suuntaa ajatukset myöhempien aikojen särövalleihin.

(klikkaa kuva isommaksi uuteen ikkunaan)

 

Molemmista kanavista löytyy kyllä lähes puhdastakin sointia, mutta Classicin puolella se on luonteeltaan rujoa eikä helli kuulijan korvaa lempein sävyin. Yleisilme on tyly ja kova, bassorekisteri karun askeettinen, äärimmäisen napakka ja purevan erotteleva. Ei todellakaan ole pelkoa siitä, että sen kanssa jäisi muiden jalkoihin tai toisaalta tulisi tallanneeksi basistin varpaille. Ultra Gain taas on miedoilla asetuksilla pehmeämpi ja täyteläisempi, silti senkin luonne on selkeän erotteleva ja ryhdikäs. Leikittely särön ja puhtaan rajamailla sujuu molemmilla kanavilla ja kumpikin niistä seuraa notkeasti myös vahvistimen eteen kytkettyjä booster- ja säröpedaaleita.

Kun Classicin gainia avaa enemmän alkaa särökin lisääntyä, mutta rouheata komppisäröä enempää ei Classic-kanavalta oikeastaan sitä laatua irtoa vaan gainin lisäys alkaa kuulua ja tuntua enemmän soinnin kompressoitumisena kuin varsinaisen säröisyyden kasvuna. Erottelevuus säilyy alimpia kerroksia myöten erinomaisena tappiin asti, vaikka sointi paksuuntuu ja kaikkein hillittömin purevuus taittuukin mellevämmiksi sävyiksi. Ryhtiä ja rapeutta löytyy edelleen, mutta voima on isoilla gaineilla jyräävämpää ja iskuissa enemmän painoa.

Ultra Gain -kanava ei oikeastaan jatka siitä mihin Classic päättyy vaan edustaa alusta alkaen omaa itseään. Mietojen gain-asetusten jälkeen se harppaa varsin jyrkällä kurssilla roimasti Classicia tiheämpiin särökudoksiin ja sointiin liimautuu se tunnusomainen z-kaapu, joka voimallisen kompression kanssa yhdessä tuottaa Santanan ja Gary Mooren tyyleihin viittaavaa sähisevää sitkoa. 

Eikä kitaran tyypistäkään tarvitse tehdä kynnyskysymystä, sillä säröt syttyvät kyllä yksikelaisillakin ja toisintuvat humbuckereilla sitten vaan reitevämpinä versioina. Tiheydestään huolimatta särö on tuplakelaisillakin verraten erottelevaa ja kvinttien ohessa muutkin intervallit pysyvät käyttökelpoisina.

 

Apukeinot käyttöön

Marshall kutsuu DSL-20:n kolmialueista ekvalisaattoria interaktiiviseksi mikä tarkoittaa, että jonkin säätimen kääntäminen poikii usein tarpeen ruuvata muitakin hanikoita uuden tilanteen mukaisesti, ja että lopputulos muodostuu pikemminkin vähän kerrassaan oikeata kohden hivuttaen eikä kertarykäisyllä lopullisiin asetuksiin päätyen. 

EQ:n liikkumavaraa laajentaa Tone Shift -kytkin, jolla soinnin perusluonne taipuu skuupattuun suuntaan. Jos tymäkät kahdeksasosat dempatuilla bassokielillä kuuluvat musiikilliseen sanastoon, niin täältä niihin saa uskottavaa syvyyttä.

Lisää työkaluja löytyy pääteasteen käytökseen vaikuttavista presence- ja resonance-säädöistä, joilla voi muovata soundin terävyyttä ja bassosoinnin jämäkkyyttä. Kummassakin on tehoa riittävästi ja sopivalla resonance-asetuksella irtoaa todella tanakka komppi näinkin pienestä kombosta, jos ei ryhdy täysin pidäkkeettä revittelemään. Yhden 12-tuumaisen saa nimittäin kuulostamaan isommaltakin kaapilta, kunhan pitää yleisvoimakkuuden holtillisena ja mielummin mikittää sitten soundin PA:han silloin, kun kuuluvutta tarvitaan lisää.

Tehonkestoa Celestionin elementissä kyllä piisaa vaikka kuinka, mutta yksittäinen karjuva kaiutin ei huudattamalla tuota koskaan sellaista äänivallia kuin 4 × 12 -komero. Hillityllä voluumilla soundi sen sijaan pysyy tiiviissä koossa ja soinnin luonne on kuin ilmetty Marshall-seinä pienemmässä mittakaavassa.

 

Kaikua peliin

DSL-20 on varustettu digitaalikaiulla, joka osuu kultaiseen leikkaukseen monessakin suhteessa. Kaiun sävy on juuri sen verran matta, ettei se syö tehoa suoralta ääneltä vaan asettuu nätisti taustalle. Ja kun ei siinä ole ylenpalttisesti bassorekisterin kumuakaan mukana, säilyy kokonaisuus silti selkeänä ja kaikua voi halutessaan annostella mielin määrin. 

Perinteisen jousikaiun tyypillistä kuplahtelua ja remellystä ei Marshallin digitaalikaiku tuota, mutta sen korvaa studiolaitteille ominainen kurinalaisuus ja soinnin hallittavuus. Digitaalinen toteutustapa olisi tietysti sallinut vaikka muutaman variaationkin pakettiin verraten helposti, mutta kitaravahvistimissa on perinteisesti ollut yksi kaiku – jos sitäkään – ja sitä linjaa myös DSL-20 seuraa.

Runsaampia efektejä kaipaavalle on kombon takalaidassa tarjolla efektilenkki, johon ulkolaitakalustoa sopii kytkeä. Lenkin saa päälle ja pois samalla vahvistimen mukana toimitettavalla kytkinpedaalilla, jolla hoituu myös kanavanvaihto.

Äänen kannalta puoliavoin, sähköturvallisuuden näkökulmasta suljettu – siinä vahvistinkombojen nykysuuntaus (kuva aukeaa klikkaamalla uuteen ikkunaan isommassa koossa).
 
 

Kotiin, kämpille tai keikalle

Marshall on soundiensa ohessa monipuolinen myös käyttötilanteiden suhteen. Täyden 20 watin nimellistehon vaihtoehtona on puolitus kymmenen watin lukemaan ja jos kolmipykäläisen stand by -kytkimen jättää keskiasentoon, voi vahvistinta kuunnella takalaidan kuulokejakin kautta luureilla. Kuulokeliitäntä on kaiutin-simuloitu ja tuntuma jäljittelee varsin uskottavasti soittoa kaiuttimella. Signaali kuulokelähtöön poimitaan heti etuasteen säädön jälkeen, mutta ennen kanavakohtaisia volume-säätöjä. Niinpä ainoa kuulokevoimakkuuden säätö on gain, mikä ratkaisuna rajoittaa jonkin verran luurikäyttöä. Ne soundit, jotka kaiutinta käytettäessä saadaan aikaan ison gainin ja pienen volumen yhteispelillä, tuppaavat tulostumaan luureihin melkoisen lujaa, kun jarruhanaa ei ole. Säröisempiä soundeja kuulokkeisiin kaipaavalle jokin sopiva pedaali vahvistimen eteen saattaakin olla ihan välttämätön lisä.

Toinen seuraamus on, että kaiuttimella soitettaessa sopivalta tuntunut kaiku dominoi kuulokekuuntelua, jollei asetusta ruuvaa reilusti pienemmälle. Kun asian tiedostaa, se ei ole ongelma. 

Kuulokeliitäntä palvelee myös kaiutinsimuloituna linjalähtönä esimerkiksi äänityksissä, vaikka 3,5 mm:n pikkuruinen jakki ei ihan balansoitua XLR-lähtöä ammattimaisuudessa haastakaan.

Mukavaa lisähupia yksin soitteluun tuo luuriliitännän viereen sijoitettu aux in -jakki, johon voi kytkeä ulkoisen tallentimen taustoja soittamaan.

 

Topakka paketti

Marshall DSl-20 on verraten edullinen, varsin monipuolinen ja käytännöllisesti varusteltu vahvistin kaikenlaisiin tilanteisiin kotiharjoittelusta koululuokkiin ja bändikämpiltä pikkukeikoille. 

Soundien suhteen liikkumatilaa on huimasti, vaikka yhteiset sävynsäätimet pakottavatkin tekemään jonkin sortin kompromissin kahden aivan erilaisen kanavan hyödyntämisessä. Cover-bändin ohjelmiston äärilaitoja ei kanavalta toiselle siirtymällä varmaankaan saa hoidettua, mutta sen sijaan kanavat täydentävät toisiaan fiksusti jonkin tietyn sektorin hoitamisessa kahdella eri paahtoasteella. Yhden – ja mielellään jonkin selkeästi rock-orientoituneen – genren sisällä pysytellessä DSL-20 antaa vankat puitteet perusrouheaan ja siitä roimasti räyhäkämpään ilmaisuun, olipa kyse kompin ja soolon eroista tai settilistan eri biisien vaatimuksista. Ykköskanavan päällekäyvä terävyys oli alkuun aika kyllä tyrmäävää, mutta hieman pidempään vahvistimen kanssa touhutessa palaset loksahtelivat sitten nätisti paikoilleen. Kelpo peli, kerrassaan. 

 

Marshall DSL-20

Putkivahvistin kitaralle

• kaksi kanavaa omin gain- ja volume-säädöin
• kanavien yhteinen kolmialueinen eq
• tone shift -kytkin perussoinnin muokkaukseen
• presence- ja resonance-säädöt
• digitaalinen kaiku omalla volume-säädöllä
• efektilenkki
• kaiutinsimuloitu kuuloke/linjalähtö
• 12” Celestion Seventy-80  -kaiutin
• hintaluokka alle 650 euroa

Lisätiedot: EM Nordic

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 2/2018. Vastaavan tyyppisiä käyttökokeisiin perustuvia tuotearvioita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

Lisää nettiin avattuja laitetestejä näet alempaa tältä sivulta ja voit selata niitä myös tästä.

 

 

 

 

 
18.05.2019
|
Lauri Paloposki
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy