Kanta-Hämeen pääkaupungin, Hämeenlinnan, suojissa piilee mukavan hämyisä klubi, jonne oli tarkoitus suunnata tällä kertaa puhtaasti ihan vain rentoutumismielessä. Toisin kävi, olikin semmoinen ilta, että piti myös tarttua kynään.
Uteliaisuus, ja fraasinomaisesti ”rakkaus lajiin” toimi kyllä vahvana motivaattorina sekin, kun kerran vielä aikataulullisestikin asia oli käytännössä mahdollista toteuttaa. Vainu tapauksen tasosta, jos sitä vähänkään oli olemassa, osui kohdalleen, eikä pettänyt.
Hetken piti kieltämättä pyöritellä hämmästynyttä päätään. Olimmeko sittenkään oikeaan aikaan paikalla? Oliko keikka ehkä jouduttu perumaan? Pian kävi kyllä ilmi, että ei. Jostakin syystä yleisöä oli ilmaantunut paikan päälle nyt vain kourallinen.
Väkevä ja taidoiltaan lievästi ilmaistuna pätevä trio otti lavan haltuun ammattimaisesti ajallaan, kello 19. Saimme mojovan annoksen hyvin omaperäisesti toteutettua nyky-jazzia, professorismiehen, David Fiuczynskin (s.1964) luotsaamana.
Oma termillisesti täsmällinen sanavarastoni loppuu valitettavasti aika pian tällaisen yhteydessä, koska en omaa akateemista tai muodollista musiikkitaustaa. Yritän omalta osaltani siis ymmärtää ja saada otetta. Suomessa tälle virtuositeettitasolle eivät liian monet pääse, ja vertailuhan se on aina yhtä turhaa. Nämä miekkoset ponnistavat Berkleen kuulusta opinahjosta, Bostonin Ogelista? Sovitaan niin!
Fiuczynskin toiminta näytti hetkittäin selviytymistaistelulta. Mies soitti kaksikaulaista kitaraansa ei-niin-ergonomisella tuolilla istuen, ja parhaimmillaan hänen molemmatkin jalkansa olivat pedaaleilla. Sopivaa toiminta-asentoa piti hakea tämän tästä. Mutta soitto se soi silti.
Idea KIF-projektille on aikanaan tiemmä saatu Marokossa, ja kuvitteellinen ajatus on soittaa sitä, mitä Jimi Hendrix ehkä nykyään soittaisi. Keitos on melkoinen sekoitus kirjavasta kattauksesta erilaisia, eri maista lähtöisin olevia itämaisia vaikutteita, funkia, jazzia, hiphopia ja niin edelleen.
Ensimmäisen puolen tunnin aikana kuultiin ehkä vain kahta eri kappaletta, kunnes Fiuczynski pelmahti hetkeksi lavan taakse, ja antoi basistinsa, Anderson Mirafzalin näyttää matalalta soivan kuusikielisensä kanssa, kuinka se höyhenpukuinen otus sen asiansa tekee.
Nuoren kiharapäisen taiturin ilme oli niin ällistyttävän tyyni ja levollinen kuin olla vain voi. Ei ensimmäistäkään hikipisaraa ohimolla, eikä tuskaista naaman vääntelyä.
Basson sointi oli erittäin maukas, ja mieleen tulivat Stuart Hammin elkeet. Nyt ei tosin kuultu Kuutamosonaattia, mutta tyylikästä toimintaa vaivattomasti tilanteella ja sillä sen hetkisellä hetkellä herkutellen.
Nimimies kysyi takaisin pelikentälle palattuaan että, sopisiko meille tässä kohtaa kuulla hiukan Hendrixiä? Ilman muuta. Third Stone From The Sun -kappaleen introssa pelimiehen elkeensä sai puolestaan näyttää nyt rumpali Johnathon Birch, jonka ykkönen napautteli tulemaan voimalla ja intensiteetillä.
Jälleen kerrassaan hämmästyttävää taituruutta niin kovin helpolta näyttävällä levollisuudella. Hankalia rytmijakoja kesken kaiken kompin, ja mainioita oivalluksia filleissä. Huh hei.
Paljonko kello on, kysyi päämies. Kaksikymmentä vaille kahdeksan tiesi joku huikata. ”No sitten on kiinalaisen reggaen aika”, tokaisi Fiuczynski. Siltä se osapuilleen sitten kuulostikin. ”Jos kuulostaa siltä, että sointi on epävireistä, se johtuu ihan meistä”, oli täsmenne.
Kaksikaulaisen kepin toinen kaula oli nauhaton, joten sointia oli kätevä vaihtaa lennossa tämän tästä. Jos oli paikalla olleilla hiukan jo hiki pelkästä katselusta ja kokemisesta, painoi Fiuczynski lippiksen päähänsä, sen verran taisi ilmastointi miehen urakointia kuitenkin viilentää.
Tunti kahdenkymmenen minuutin show oli kaiken kaikkiaan melkoinen työpaja. Trion kiertue Suomessa ulottui Hämeenlinnan lisäksi ainakin Poriin ja Helsinkiin. Hieno rupeama ja osoitus jälleen kerran siitä, että kovan tason kansainvälisiä mestareita on mahdollisuus täällä kotimaassammekin elävänä nähdä. Ja kun jollakin on kerran rahkeita ja aitoa intoa tapahtumia järjestää, pitää meidän muiden siis vain päräyttää paikalle.
