Nayteikkuna

Taikapölyn jäljillä – Knif Audio

Uuden polven high end -ääniguruksi tunnustetun vaasalaissyntyisen Jonte Knifin taival kohti audiosfääriä alkoi musiikinharrastajana, klassista musiikkia opiskellen. Kaveripiiristä löytyi insinööriperheen poikaa ja omallakin isällä oli osansa ensimmäisten sormiosoittimien rakentelussa.

Vaasalaisissa studiosessioissa Knif tutustui myös studiovelho Martin Kantolaan, joka puhalsi lisää tulta kipinään, joka Knifissä oli herännyt soundia kohtaan – sekä varsinkin niitä laitteita kohtaan, joilla soundia tehdään.

Knif muistaa rakennelleensa ensimmäisiä äänilaitteitaan jo kymmenkesäisenä, aluksi kaiuttimia ja putkiesivahvistimia rakennussarjoista Hifi-lehden ohjeita tavaillen. Lukioaikoina hän kiinnostui vanhasta musiikista ja päästyään Sibelius-Akatemiaan opiskelemaan cembalon soittoa muutti Vaasasta Helsinkiin.

– Minulla on vahva kaksoisidentiteetti, koska pääsin myös TKK:lle lukemaan teknillistä fysiikkaa, ja yritin rämpiä molempia samaan aikaan.

Yhtälö osoittautui mahdottomaksi ja Knif jätti Otaniemen nopeasti. Kaikki insinööritiede siitä eteenpäin on pitkälti itseopiskeltua. Paitsi, että tietoa löytyikin yllättävän läheltä ja ilman enempää soveltamista, kun Knif keksi loikata SibA:n sisällä cembalosta musiikkiteknologian puolelle, jossa hifirakentelusta alkanut kiinnostus audioelektroniikkaan otti uuden suunnan.

– Aloin kiinnostua ammattiaudiolaitteiden sielunelämästä, muistelee Knif, jonka ensimmäiset omat putkikompressorit syntyivät jo opiskeluaikana. Tosin lopputyöksi valikoitui vielä elektroakustisen kosketinsoittimen, klavikordin, suunnittelu ja rakennus.

Syntikoita pykäämään

Jo Sibelius-Akatemian opintojensa alkuvaiheissa Knif oli perustamassa Frank Zappan musiikkia esittävää Ensemble Ambrosius -barokkiyhtyettä yhdessä Ultra Bran laulajanakin vaikuttaneen Olli Virtaperkon kanssa.

Knifin kolme vuotta sitten rakentelema analogisyntikka Knifonium sai lentävän lähdön synapiirejä suurempaan julkisuuteen, kun Virtaperko teki sävellystilausta suomalaiselle barokkiorkesterille vanhan musiikin BRQ-festivaaleille Vantaalle.

Värikkäiden vaiheiden jälkeen teoksesta sukeutui ”Ambrosian Delights”, ja alaotsikoksi ”knifoniumkonsertto”. Ensimmäinen soittokuntoon saatettu Knifonium-prototyyppi oli Virtaperkon mielestä niin hauska peli, että hän halusi integroida sen barokkisoittimien joukkoon. Samalla oli selvää, että Knifistä itsestään tehtäisiin barokkiorkesterin solisti.

– Kymmenen vuoden soittotauon jälkeen oli tuskaa ottaa nuotinlukua ja motoriikkaa haltuun, ja viimeistellä samalla pajalla ensimmäistä Knifonium-erää. Se oli katastrofaalinen kevät ja kesä!

Katastrofi ei kuitenkaan lannistanut Pelle Peloton -oireyhtymää potevaa Knifiä: jo seuraavaksi kesäksi Knif ja soitinrakentaja Jukka Ollikka olivat suunnitelleet ja rakentaneet Lauri Porralle uniikin akustisen sormiosoittimen, Omniwerkin. Siinä yhdistyy kaksi jo itsessään harvinaista historiallista kokeellista soitinta, gambayhtyettä imitoiva geigenwerk ja jättiluuttua muistuttava lautenwerk.

Yleisö pääsi kuulemaan soitinta ensi kertaa kesällä 2014, niin ikään BRQ-festivaaleilla, jossa sillä soitti kosketinvirtuoosi Ilpo Laspas.

Knif Audion laitteissa käytetään putkia – ja pääsääntöisesti vanhoja sellaisia siksi, että uusina ei saa hyviä tolkulliseen hintaan. Toki joskus, jossain käytössä uusi putki voi osoittautua paremmaksi vaihtoehdoksi kuin tuotannosta poistunut vastineensa – mutta varsin harvoin.

– Uusia heikkolaatuisia putkia liikkuu luvattoman paljon, eivätkä esimerkiksi hifistit ja kitaristit tiedä, milloin heidän ostamansa putket ovat aivan muuta kuin niiden pitäisi olla. Pahasti mikrofoninen eli yliherkkä putki levysoittimen tai kitaran esivahvistimessa alkaa kiertää, koska se poimii ilmasta värähtelyjä. Särökäyttäytyminen saattaa olla aivan poskellaan, mutta käyttäjät puhuvat vain ”tiukkuudesta” tai ”musikaalisuudesta”, vaikka pitäisi hyväksyä että kyse on värittymistä, siis laatuvirheistä.

– Ei putkissa ole mitään taikapölykerroksia – jos niissä on samat säröarvot, impedanssit, ei mikrofonisuuksia eikä hilavirtoja, niin soundieroja ei voi silloin olla. Ei vanhoissa putkissa ole kyse mystiikasta. Ei silloin ollut mitään taikapölyä ilmassa kun putkia 1950–70-luvuilla tehtiin, ne vain tehtiin speksien mukaan.

– Maailmalla toiminnassa olevien isojen putkitehtaiden täytyy olla tietoisia, että on hirveä määrä firmoja, jotka valikoivat heidän tuottamistaan putkistaan parhaat, printtaavat niihin omat merkintänsä ja moninkertaistavat hinnan ennen myyntiä. Eikö tehtaiden kannattaisi itse nostaa tuotantonsa laatua, saataisiin välistävetäjät markkinoilta? Knif kysyy.

 

Oheinen nettispesiaali on jatkoa Tommi Saarelan toimittamaan laajaan Jonte Knifin haastatteluun, jonka löydät Riffin printtinumerosta 4/2016.

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

31.08.2016
|
Teksti ja kuva: Tommi Saarela
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy