Nayteikkuna

Trio Niskalaukauksen kitarasoundi – kertojana Tuomo Valtonen

Riffin printtinumerossa 5/2020 julkaistussa Ikimuistoiset sessiot -sarjassa savonlinnalainen Tuomo Valtonen muisteli mieleenpainuneita tapahtumia pitkän studiouransa varrelta. Joukossa oli muun muuassa Trio Niskalaukauksen "Lopunajan merkit" -levy, jonka yhtenä kantavana elementtinä oli itse biisien sisältämä voima.
Tässä Nettispesiaalissa pureuduteen vielä hetkeksi aiheeseen, jota ei aivan pohjamutia myöten haalattu 21.10.2020 julkaistussa printtiartikkelissa – Trio Niskalaukselle ominaiseen massiiviseen kitarasoundiin.

 

Tiedustelin Tuomo Valtoselta, että riittikö tarpeeksi tuhdin soundin saamiseksi kolmen jätkän muodostama kitaravalli? Samalla hän piti pienen luennon putkivahvistimien hyvistä ja huonoista puolista.

– Ekalla Hävetkää! -EP:llä vielä haettiin niitä linjoja. Se maailma meni niin hirveetä vauhtia, että yritettiin vaan saada hommaa nippuun. Me ei oltu vielä valmiita. Eka EP oli kuitenkin jonkinlainen demo, kun ajatellaan lopputulosta. Silloin oltiin rakentamassa sitä maisemaa, että miten sitä tehdään.

– Timo oli varsinaisesti antanut komppikitarahommat niin sanotuille "Nuorisometallimiehille", Karri Rämölle ja Teppo Haapasalolle. Ne hoiti kitarahommat, kun niillä oli oikeanlaiset vänkyrät eli "hevisuunnikkaat". Myös tää oli Timon termi. Niitä kitararaitoja ei ollut paljoa. Varmaan raita per ukko. Aika vähillä mentiin. Semmonen stereolevitys ja vallinrakentamisen estetiikka kehiteltiin sitten myöhemmin.

– Myöhemmässä vaiheessa kun Jarkko Petosalmi tuli mukaan, homma muuttui kokonaan. Petosalmi on katsos maailman pedantein soittaja. Sillä on tosi ohkaset kielet siihen nähden, että soittaa niin raskaalla otteella. On vaikea uskoa millä setillä se soittaa. Siihen nähden kitaran ei pitäisi soida mitenkään vireessä, varsinkin jos lyöt vähänkin kovempaa. Sillä on niin uskomattoman hieno kosketus ja tarkkuus. Se vireisyys on täydellistä koko ajan. Eikä päästä läpi yhtään epämääräistä. Eli, kun hän tuli mukaan, siirryttiin silleen että siellä on pari-kolme Petosalmee ja pari muuta.

– Kitarasoundiongelmat johtui särön muodosta. Kun Peaveyn 5150 tuli, se muutti keskustelua saman tien. Se yksinkertaisti asioita aivan helvetisti. Pitää muistaa että putkivahvistin on juuri niin hyvä kuin sen putket on. Ja siinä mielessä Savonlinnan Soitinkulman Jussi Koponen teki meille koko ajan hirveesti taustatyötä. Niskalaukauksen huippuaikojen kitarasoundi on nimenomaan sitä, että Jussi kokeili kauheesti putkia ja sillä oli valmiina esitykset, että "kaksi näitä ja kolme noita. Tässä on resepti". Me laitettiin, ja Perkele! Nyt se kuulostaa hyvältä!

– Lisäksi isossa roolissa oli analoginen BSS:n 911 monikaistakompura-eq -mysteeri. Silloin pystyi ajamaan sen jynkytyksen aivan turboraskaalla soundilla ilman, että meni miksauksessa tukkoon. Silleen että siihen saatiin joku järki, koska tommonen 5150, jos se on ihan valtoimenaan, niin ikkunat tulee alas ja silmät pullistuu päässä.

Iso ero Peaveyn hyväksi on myös se että se on "high gain" ja parhaimmillaan "ultra high gain". Siinä on hirveän vähän epämääräistä sörinää ulkopuolisesta maailmasta. Esimerkiksi joku Mesa Boogien midiohjattava blaa blaa blaa… pitää helkkarinmoista surinaa samanlaisilla gaineilla, kun se on koitettu rakentaa niin pieneen tilaan yhteen räkkiunitiin. Siellä on putkia ja digitaaliohjauksia ja kaikkea muuta. Eli yksinkertaisesti häiriölähteet ja vahvistusosat liian lähellä toisiaan. Se ei vaan teknisesti ole mahdollista. 

 

Juttujen rönsyillessä ajauduttiin välillä vähän  sivupoluillekin. Kuten laulajan laulattamiseen noin yleensä. Ja siihen, miten pienistä asioista onnistuminen voikaan olla kiinni. Tuomo Valtonen muistelee, miten selvittiin vakavasta "laulajan lukosta".

– Aikoinaan äänitin tuttua jyväskyläläistä Scirocco-yhtyettä. Laulusolisti Anu lauloi oikein nätisti, jota olin todistanut usein. Mutta kun alettiin niitä lauluja äänittämään, jostain tuli semmonen käsittämätön kauhuvibra. Sitten sopotin bändin tarkkaamossa luuhanneille pojille, että nyt häivytte täältä Nevadaan, ja minä soitan kun voitte tulla. Rupateltiin Anun kanssa niitä näitä ja loppujen lopuksi minä tajusin, että se jännitti sitä tilannetta niin paljon, että sillä kramppas pallealihakset. 

– Kokeillaas tällasta, tää kuulostaa tosi villiltä. Käy tuohon sohvalle selälleen ja mä laitan mikin tähän näin ja lauleskelet siitä selälleen. Ei tarvinnut pitää itseään ryhdikkäänä. Se lauloi sen biisin silleen hiton hyvin. Ja kun päästään siihen voittamisen tunnelmaan, se sujuu jo istualtaankin. Ja siitä tuli hiton hyvä.

•••

Kaikenlaista muutakin juteltiin, mutta tekstin sijaan päätettiinkin kokeilla sekalaisten pohdintojen julkaisuun soveliaalta vaikuttavaa kerronnan muotoa – podcastia. 

Aineksia kertyi kovin erilaisista aiheista, joten tässäpä lajitelma tuokioita haastatteluista, toimittajana Misha Koivunen, olkaat hyvät:

Tuomo hippileirillä

Tuomo ja itse valmistetut työkalut

Tuomo ja Ruoska

Tuomo ja Sir Sebastian Raven

Tuomo ja Steely Dan

Tuomo ja Timo Rautiainen

Podcastien tunnusmusiikki ja leikkaus: Sami Sarhamaa, Perfect Sound

15.11.2020
|
Teksti: Misha Koivunen | Kuvat: Jussi Koponen
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy