Maamme tämän kauden massiivisin megamusikaali ”Moulin Rouge" herättää Oscar-palkitun elokuvan henkiin Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä.
"Moulin Rouge" -musikaalissa nuori amerikkalainen säveltäjä Christian (Martti Manninen) saapuu Pariisiin etsimään itseään runoilijoiden, taiteilijoiden, soittajien, huorien ja varkaiden Montmartreen. Siellä hän kohtaa yökerhossa esiintyvän kurtisaanin nimeltä Satine (Jennie Storbacka) ja se on sitten menoa.
"Moulin Rouge" panee heti kättelyssä katsojan kyykkyyn ja epookit sekaisin, ja saa kysymään millä vuosikymmenellä ollaan – tai millä vuosisadalla? Ehkei millään, ehkä kaikilla. Ja yhtäkkiä tuntuukin luontevalta diggailla LaBellen ”Lady Marmaladea”, Lady Gagan ”Bad Romancea” ja Sian ”Chandelieria" 1890-luvun paheellisessa pariisilaisyökerhossa, jossa tanssitytöt ketkuttavat cancania alushameet ja -pöksyt vilkkuen.
"Moulin Rouge" on pohjoismainen yhteistuotanto maailmalla menestyneestä megamusikaalista. Ruotsalaisohjaaja Anders Albienin luotsaama skandinaavinen tiimi vastaa muun muassa lavastuksesta, pukusuunnittelusta ja koreografioista myös Helsingissä. Kyseessä on siis monelta osin avaimet käteen -toimitus. Palle Palmén Helsinkiin tekemä konstailematon valosuunnittelu saa lavastuksen tavoin hyvää lisätukea mielikuvituksellisista taustaprojisoinneista.
HKT:n "Moulin Rouge" on tavoittanut vaikuttavasti 1800-luvun lopun Pariisin laitakaupungin viettelevän maailman, joka huokuu hekumallista aistillisuutta ja kiellettyjä intohimoja, mutta on samalla synkkä ja armoton.
Musikaali kuvastelee hienoa ja elinvoimaista aikaa, joka oli kuitenkin täynnä vastakohtia. Tauti jos toinenkin oli kuolemaksi, eikä köyhällä ollut varaa moraaliin.
Tuollaisina aikoina varakkaamman väen kelpasi hiiviskellä iltaisin turistihengessä maistelemaan rappeutunutta boheemielämää Pigallen punaisten lyhtyjen "Moulin Rougeen”.
Helsingin "Moulin Rouge" viettelee myös musiikillaan. Se on silkkaa bändisoiton, laulun ja köörien ilotulitusta. Kyseessä on tyylilajiltaan niin sanottu jukebox-musikaali, joka nojaa olemassa oleviin hitteihin. Alkuperäiskappaleita on hyvin niukasti, joskin Mannisen toisen näytöksen huippuvetoihin lukeutuva ”Vannon sen" (”Come What May”) kuuluu juuri niihin.
Mannisen ääni soi laajalla rekisterillä baritonin jykevyydestä tenorin korkeuksiin, ja Storbacka jatkaa siitä vaivattoman kuuloisesti ylöspäin oopperasopraanon sfääreihin asti. Storbackan ykkösnäytöksessä tulkitsema voimaballadi ”Pala paperii” (Katy Perryn ”Firework”) soi korvissa vielä väliajallakin.
Musikaalin suomalaisversion biiseissä on otettu jako kahteen. Jos on tarkoitus jorata, vedetään alkuperäiskielellä englanniksi, ja kun halutaan kuljettaa tarinaa, nojataan Paavo Leppäkosken napakoihin käännöksiin. Tuskinpa esimerkiksi Adelen musiikkia on suomeksi kuultukaan ennen tätä.
Musiikilliselta anniltaan "Moulin Rouge" on vähän kuin länsimainen popmusiikki pikakelauksella Edith Piafin ja Nat King Colen kautta Bond-teemoihin. Sitten tulee David Bowieta, Phil Collinsia, Queenia, Eurythmicsiä, Elvistä ja Madonnaa. Yksi teoksen läpi kulkevia musiikillisia teemoja on suomennettu versio Elton Johnin läpimurtohitistä ”Your Song”.
Onneksi puhkituttuja maailmanhittejä on sovitettu rohkealla kädellä palvelemaan nimenomaan näyttämöteoksen tarpeita, ja soitinnukseen sekä sovituksiin on pujoteltu hyvinkin luovia säikeitä. Esimerkkinä vaikkapa Policen ”Roxanne” tangona!
Pakka heitetään välillä huolella sekaisin kun biisien osia arvotaan uusiksi, ja katsomossa onkin turha yrittää laskea montako biisiä kiperimpiin potpureihin onkaan saatu tungettua. Suuri osa esityksen musiikillista huumoria syntyykin juuri kimaroista, joissa lainaillaan tahdin pituisia viitteitä pitkin poikin popin historiaa.
Tällaista silppua tuskin vedetään ilman tarkkoja lappuja ja kartalla olevaa kapua. Ja mikä kapteeni puikoissa olikaan! Näkemässäni esityksessä se sattui olemaan teoksen vastaava kapellimestari Eeva Kontu, joka piiskasi montun pojista ja tytöistä kaiken irti.
Kymmenpäinen orkesteri koostuu maan parhaista sessiosoittajista, kokoonpanona tässä musikaalissa nelimiehinen kitarapartio, kahdet kiipparit, kaksi puhaltajaa ja kaksi jousisoittajaa.
Soitto oli sairaan vankkaa ja groovaavaa, ja silloin kun rokattiin ei säröissä säästelty. Ja HKT:ssä niin laulu kuin soittokin on muuten liveä melkein sataprosenttisesti, mikä eroaa merkittävästi esimerkiksi Ruotsin versiosta, joka on melkeinpä taustanauhakamaa.
Kaupunginteatterin suuren näyttämön täyttää hurjimmillaan yli 30 laulavaa näyttelijää ja tanssijaa, jotka hikoilevat huhkiessaan ympäri lavaa, ja laittavat hattua päähän ja pois. Tuollaisesta ei ilman miksausautomaatiota selvitä.
Automaation tilannemuistin tarjoamista virtuaalisista lisäkäsistä huolimatta kokonaisuuden luotsaaminen vaatii varmasti äärimmäistä valppautta niin äänisuunnittelija Kai Poutasen vahtiman DigiCo-teatteritiskin takana kuin kulissien monitori- ja mikinvaihtopisteellä.
Lavan tasalla näyttelijäjoukosta voisi ”Moulin Rougen” lemmenparin oivaksi vastavoimaksi nostaa vaikkapa esityksen näkyvimmistä koomisista rooleista vastaavan kaksikon – Harold Zidleriä esittävän Risto Kaskilahden ja Lautrecia näyttelevän Antti Langin.
Ja tokihan koko HKT:n hieno porukka päästeli täydellä ensi-illan sykkeellä vielä nytkin, reilut neljä kuukautta ensi-illan jälkeen! Ja mikä on päästellessä, kun saa ladata täysille katsomoille ilta illan jälkeen.
"Moulin Rougen” kevät taitaa olla jo koko lailla täyteen buukattu, joten pakkohan tällaista herkkua olisi saada lisää vielä syyskaudella.
Ja niinhän sitä kuulemma saadaankin.
"Moulin Rouge! Musikaali” Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 17.1.2025.
