Nayteikkuna

Notre Dame kellonsoittaja Tampereen Teatterissa

Tampereen Teatteri on tarttunut kunnianhimoisiin musikaaliteoksiin aiemminkin. Varsinkin ”Les Misérables” kuuden vuoden takaa muistetaan edelleen tapauksena, ja sillä onkin monia yhtymäkohtia tämän syksyn ”Notre Damen kellonsoittajaan”, joka on TT:n suurin musikaalisatsaus kautta aikojen.

 

Molempien musikaalien tarina pohjautuu Victor Hugon klassikkoromaaniin, ja TT:ssä molempien ohjaajakin on ruotsalainen Georg Malvius – tuskin sattumalta. Malvius on ohjannut ”Les Misin” niin moneen maahan ja moneen kertaan, että jotain sen rankkuudesta näyttää tarttuneen myös tapaan, jolla ohjaaja on käsitellyt Disneyn musikaalia.

”Notre Damen kellonsoittaja” perustuu varsinkin musiikkinsa osalta kokoillan animaatioelokuvaan vuodelta 1996, josta Disney lähti sovittamaan näyttämömusikaalia maailmalle elokuvan ilmestyttyä.

Ensi-iltansa vuonna 1999 saaneen alkuperäisen musikaaliversion koettiin kuitenkin putoavan lapsille ja aikuisille suunnattujen musikaalien välimaastoon, ja teos sai uuden mahdollisuuden tällä vuosikymmenellä, kunhan teokseen oli laatinut uuden käsikirjoituksen Peter Parnell ja alkuperäinen musiikintekijäkaksikko Menken/Schwartz kirjoittanut lisää musiikkia.

Nyt Tampereella nähtävä uuden version suomenkielinen kantaesitys kuljettaa kellonsoittajan ja kumppanien tarinaa entistä lähemmäs Hugon romaanin kolkkoa keskiaikaista maailmaa.

 

 

 

Jos Disneyn hovisäveltäjä Alan Menken ei ole nero, niin on hän ainakin pirun lähellä sitä, kuten amerikkalaiset veistelisivät. Muun muassa ”Kaunottaren ja Hirviön” ja ”Pienen merenneidon” lumoavista sävellyksistä vastaavan Menkenin aisapari musikaalin laulujen tekstittäjänä on skenen toinen ässä Stephen Schwartz.

Niin laulut kuin dialoginkin on suomeksi taituroinut Mikko Koivusalo, jonka tinkimätöntä työnjälkeä on aina katsomossa helppo kuunnella ja kunnioittaa.

Ja tosiaan, vaikka ”Notre Damen kellonsoittajan" taustalla lymyää Disney Theatre International, nyt ei olla katsomassa perheteatteria. TT:n esitys on mainitun ”Les Misin” tavoin oopperamainen, klassinen ja traaginen. Mutta myös kertakaikkisen upea niin näyttelijäntyöltään, lavastukseltaan kuin musiikilliselta toteutukseltaankin.

Martin Segerstrålen 13-henkinen orkesteri tulkitsee Menkenin sävellyksiä komeasti ja soitinnukseltaan liki akustisesti. Sähkösoittimien rooli on vähäinen: vain kaksi sormiota, joista yhdellä hoidetaan pianon ja toisella ilmeisesti ainakin basson osuudet.

Keskiaikaa klangaava sointimaailma syntyy aidolla oboella ja fagotilla, joita täydennetään kolmannella puupuhaltimella. Niin ikään brassi on kolmihenkinen, lisäksi orkesteriin kuuluu täysi jousikvartetti ja lyömäsoittaja. Kitaroita ja rumpusettejä ei tämän musikaalin sävelmateriaali kaipaa.

Ainoa harmi musiikin osalta koituu TT:n rajallisista puitteista. Jotta produktion ylöspano saadaan hoidettua niin, että lavalla on kunnolla tilaa, monttu pitää sulkea. Ja se taas tarkoittaa, että orkesteri ja yleisö eivät ole akustisessa yhteydessä keskenään, vaan soiton osalta kuulokuva on pelkän PA:n varassa. Ei voi mitään.


 

Onneksi Marjatta Kuivaston lavastus sitten käyttääkin tätä vapautunutta tilaa todella näyttävästi, eikä ainoastaan lavan osalta. Mystinen, tummanpuhuva goottilainen katedraali kellotorneineen ja kelmeää ”päivänvaloa” hohkaavine lasimaalausikkunoineen ympäröi koko katsomon, aina katonrajaan asti.

Samoin katsojia ympäröi musikaalin ensemble, jonka komean moniäänistä ja -mutkaista laulusatsia vahvistaa kamarikuoro Tampere Cappella. Yhteisvoimin tila täyttyy uljaista, joskus uhkaavistakin kuoroista. Katsomossa vaeltaa latinaa mutisevia munkkeja ja kivipatsaatkin puhkeavat lauluun.


 

Varsinkin helsinkiläisille teatterinkatsojille tuttu Petrus Kähkönen on ennakko-odotusten mukaan aivan loistava koko ikänsä kellotornissa viettäneen Quasimodon roolissa. Menken on säveltänyt varsin vaativaa materiaalia niin pääroolien kuin kuorojenkin laulettavaksi. Kähkönen valloittaakin katsojat jo ensimmäisessä soolonumerossaan ”Joukkoon”, joka toki jo sävellyksenäkin kuuluu musikaalikirjaston helmiin. Menkenin kappaleissa vetävä sävelkulku johtaa lopulta aina pikkuisen toisaalle kuin odottaisi, mikä tekee niistä kiinnostavia ja kuuntelua kestäviä. Sujuvasti soljuvat, mutta teknisessä mielessä yllättävät intervallit vaativat esittäjältään tarkkaa ilmaisua, ja sitähän Kähkösestä isojen musikaaliroolien taitajana tunnetusti löytyy.

Kähkösen roolityö ulkokuoreltaan rujosta mutta sisältä herkästä, vilpittömästä, lojaalista ja älykkäästä nuorukaisesta on riipaiseva. Kellotornissa Kähkösen Quasimodo loikkii yksinään ketterästi, täynnä iloa, voimaa ja energiaa – ja laulu virtaa vahvana ja vapaana. Mutta ulkomaailman, varsinkin Frollon, kohdatessaan Quasimodo käpertyy kokoon, musertuu ja nöyrtyy, ja äänikin muuttuu pelkäksi pihinäksi.

 

 

 

Nimestään huolimatta musikaali ei suinkaan kierry yhden näyttelijän ympärille, vaan on neljän ellei jopa viiden keskeisen roolin teos.

Lokakuun alussa nähdyssä esityksessä naispääroolin mustalaistyttö Esmeraldana teki Josefin Silénin ”cover” Pia Piltz (joka muuten nähtiin TT:n ”Les Misin” Époninen hienossa roolissa kuusi vuotta sitten). Piltzin suoritus oli niin suvereeni, ettei mistään voinut päätellä että lavalla olikin varsinaisen näyttelijän sijainen.

Oopperatenori Ilkka Hämäläinen on osuva valinta Quasimodoa piinaavan, ”roskaväkeä” sysivän ja sisäisten demoniensa kanssa kamppailevan kirkkoisä Frollon rooliin. Ja kun Frollo yläruumis paljaana raahaa ristin näyttämölle, katsomossa välähtää déjà vu neljän vuosikymmenen takaa. Silloin Hämäläinen teki vastaavan kohtauksen aloittaessaan teatteriuransa alle parikymppisenä Jesus Christ Superstar -musikaalin kotkalaisversion nimiroolissa.

 

 

Musikaaleissa paljolti koomisissa osissa nähty Lari Halme on tällä kertaa vakava ja laulusoundiaan myöten vakuuttava Phoebus, mutta pääsee kuin pääseekin onneksi pikkuisen väläyttämään myös koomikon taitojaan. 

Ketterä Antti Lang on mainiossa vedossa mustalaisten johtohahmon Clopinin roolissa, ja koko edellä mainitun viisikon täydentää puoleksi tusinaksi tarinaa kuljettavana kertojana toimiva TT:n vakiokasvo Risto Korhonen.

Notre Damen kellonsoittaja on Tampereen Teatterin suurin tuotanto tähän mennessä, ja koko teatteritalo onkin valjastettu vain sen tarpeisiin koko kaudeksi kevääseen asti. Kannattaa käydä kokemassa – vaikka vähän pidemmältäkin.

Notre Damen kellonsoittaja Tampereen Teatterissa 5.10.2019.

 

 

 

 
11.10.2019
|
Teksti: Tommi Saarela | Kuvat: Heikki Järvinen
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy