Mika Waltarin 1930-luvun lopussa luoma romaanihahmo komisario Palmu nousee maan suurimmalle teatterinäyttämölle nyt toista kertaa, kun Helsingin Kaupunginteatterissa pari vuotta sitten nähty ”Komisario Palmun erehdys” saa jatkoa Joel Elstelän dramatisoimassa rikoskomediassa ”Kaasua, komisario Palmu!”.
Marraskuun lopussa ensi-iltansa saanut ”Kaasua, komisario Palmu!” perustuu Waltarin dekkariin ”Kuka murhasi rouva Skrofin?”, jossa etevä komisario etsivineen tutkii etelähelsinkiläisessä kerrostalossa kaasumyrkytykseen kuolleen rikkaan leskirouvan tapausta. Johtolankoja seuraillessa alkaa selvitä, että yhdellä jos toisella leskirouvan lähipiiristä on ollut paitsi motiivi murhaan myös tilaisuus livahtaa rouvan asuntoon avaamaan kaasuhana.
Moni ei ole Waltarin dekkaria lukenut, mutta kaikki suomalaiset – ehkä aivan nuorimpia lukuun ottamatta – ovat varmasti nähneet 1960-luvun alussa tehdyn filmatisoinnin. Matti Kassilan elokuva on piirtynyt niin vahvasti kollektiiviseen tajuntaan, ettei sitä ole haluttu näyttämötulkinnassakaan ohittaa, vaan esityksessä lainataan ikonisten Palmu-elokuvien maailmaa ja niiden herkullisia hahmoja aina kun hyväksi nähdään.
Esimerkiksi pääkolmikon eli äreästi pomottavan Palmun (Kari Väänänen), nokkelan, lakonisesti veistelevän Kokin (Petrus Kähkönen) ja innokkaan, mutta tunaroivan Virran (Heikki Ranta) nokkapokka on elokuvista tuttua.
Ja vaikka Palmu onkin esityksen nimihenkilö, hän ei välttämättä ole sen päähenkilö, vaan seuraa sivusta kun muille tapahtuu ja muut puhuvat, ja vetää siitä nopeat johtopäätöksensä. Kanssakulkijoitaan alaviistoon katsova Palmu vaikuttaa olevan koko ajan silmukan tai pari edellä kun murhamysteerin solmuja auotaan.
Kaupunginteatterin esityksen pelikenttä on miehitetty harkiten ja osuvasti laitahyökkääjiä myöten. Talon luottoketjuun kuuluva Jouko Klemettilä tekee loistavaa pienten ja vähän isompienkin eleiden näyttelijäntyötä lipevänä saarnaaja Mustapäänä, ja toinen konkari Eero Saarinen piirtää hauskan karikatyyrin varatuomari Lanteesta jättäen katsojan tarkoituksella empimään, onko hahmo lintu vai kala.
Siitä sen sijaan ei jää epäselvyyttä, mikä on miehiään rappiotaiteilija Kurt Kuurna. Cabaret-musikaalista karannutta seremoniamestaria muistuttava, Teatterikorkeakoulusta juuri valmistunut Miiko Toiviainen ottaa silmämeikkeineen ja poskipunineen tilan julkeasti haltuun aina kun lavalle ilmestyy.
Vanhan aatelissuvun degeneroituneen vesan kiintymyksen laji raikulipoika Kaarle Lankelaan (Tuukka Leppänen) nähtiin varsinkin Waltarin kirjan mutta vielä Kassilan elokuvankin aikaan kieroutuneena, ja yhteiskunnan normistossa jo sinänsä rikollisena. Näihin rinnakkaisteoksiin nähden nykypäivän näyttämödramatisointi on luonnollisesti Kuurnaa kohtaan paljon sallivampi, vaikka esityksen ulkoisissa puitteissa mennäänkin tyylikkäästi epookissa kautta linjan.
Pekka Korpiniityn suunnittelema lavastus ja Elina Kolehmaisen puvut henkivät mustavalkoisen elokuvan hienoviritettyä maailmaa. Petteri Heiskasen valot tarkasti säädettyine värilämpötiloineen tehostavat näyttämön lukemattomia harmaan sävyjä, ja tärkeässä osassa ovat myös Toni Haarasen menneiden vuosikymmenten kadonnutta Helsinkiä heijastelevat videoprojisoinnit, joihin sisältyy jopa pätkä Kassilan elokuvaa.
Yksi näytelmän onnistuneimpia ratkaisuja on lavalle tuotu jazzbändi, jossa soittavat Joakim Berghäll, Jori Huhtala, Mikko Karjalainen, Panu Savolainen ja Tuomas Timonen. Film noir -henkeen musisoiva kvintetti jäsentelee murhamysteerin palikoita puu- ja vaskipuhaltimille, kontralle, rummustolle sekä vibrafonille/marimballe sovitetulla ”crimejazzillaan”, joka on elokuvasävellyksistään tunnetun Timo Hietalan käsialaa.
Janne Brelihin miksaus on asiallisen hillittyä ja hallittua, ja tehostetoteutuksessa on tällä kertaa voitu poikkeuksellisesti nojata eläviin äänilähteisiin. Bändillä nimittäin teetetään soiton lisäksi muutakin: muusikot tuottavat valituille näyttämötapahtumille livenä millintarkkoja synkronitehosteita, kuten askelääniä ja paperin rapinaa, kolinoita ja kilinöitä. Elokuvan keinoja muuallakin lainailevan näyttämöteoksen tunnelmaan ratkaisu sopii hyvin, etenkin kun ”foleyt” toteutetaan tarkoituksella aivan katsojan silmien edessä.
Kaupunginteatterin Palmu-dramatisointi on rohkea, jopa pikkuisen röyhkeä yhdistelmä teatterillista peliä ja tyylikästä svengiä. Se leikittelee ja irrottelee vähän kaikella – tehostemaailmasta tyylilajivaihdoksiin. Kirjasta ja elokuvasta tuttu yökerhotanssija Iiri Salmia (Vuokko Hovatta) on muutettu näyttämöversiossa laulajattareksi, ja niinpä lavan jazz-kvintetti saa välillä itselleen äänellisesti upean ja ulkoisesti hemaisevan solistin.
Kujanpään rikoskomedia vääntää vaihteen hetkeksi myös täysiverisen musikaalin raiteelle, kun Toiviaisen ja Leppäsen hulttiokaksikko vetäisee morfiinia ylistävän duettonsa. Riemukas musiikillinen oivallus koetaan myös poliisin tunnistusrivissä, kun koko syytettyjen kirjava kavalkadi päättää ladata puolustuspuheensa scat-laulun muodossa! Ja sitähän ne selittelyt poliisin puheilla tuppaavat monesti olemaan: ihan yhtä diipa-daapaa.
Sarjan esikoinen ”Komisario Palmun erehdys” nähtiin kaksi vuotta sitten Kaupunginteatterin intiimillä Arena-näyttämöllä, nyt ”Kaasua, komisario Palmu!” niittää menestystä talon uusitulla päänäyttämöllä. Toivotaan, että HKT tuo teatterikatsojien iloksi tulevaisuudessa vielä trilogian päätösosan ”Tähdet kertovat, komisario Palmu“.
”Kaasua, komisario Palmu!” -ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 29.11.2018.
