Mikko Virtasella on identiteettiongelma: hän on henkisesti ruotsalainen, joka halajaa asumaan sosialidemokratian kehtoon, missä kaikki on yhtä auvoa. Länsinaapurissa ovetkin avautuvat kutsuvasti sisäänpäin, ihmiset ulospäin – siis juuri päin vastoin kuin Suomessa.
Heinolan kesäteatterin ”Vadelmavenepakolainen” piirtää alkuasetelmassaan kuvan 1980–90-lukuisesta Kouvolasta, joka on mitä masentavin pussinperä, ainakin Mikon (Iikka Forss) kaltaiselle pojalle jonka mielestä Ruotsissa on kaikki paremmin.
Mikko kokee ”syntyneensä väärään kansalaisuuteen” ja on siis ”kansallisuustransvestiitti”. Vanhemmat (Ulla Tapaninen ja Jari Pehkonen) eivät Mikon taipumuksia sulata, vaan toivovat että poika jäisi kaappiin poikkeavuutensa kanssa. Paikkakunnan kaikki kaksi suomenruotsalaistakin pysyttelevät visusti kodeissaan, koska saisivat kadulla heti turpiinsa.
Mikko ei kuitenkaan hellitä, vaan pystyttää Olof Palmelle kotialttarin ja alkaa aikuistuttuaan ”korjata kansallisuuttaan” entistä ruotsalaisemmaksi ja tässä onnistuakseen tunkeutuu lomamatkoillaankin ruotsalaisten ydinperheiden seuraan. Juuri sellaisen ruotsalaisen perheen Mikkokin haluaa, jossa lapset ovat nättejä, osallistuvat älyllisiin keskusteluihin ja joita vanhempien ei tarvitse ravintolassakaan hävetä.
Sattumalta Mikon ja göteborgilaisen Mikael Anderssonin (Taisto Oksanen) polut risteävät ja käy ilmi, että Mikaelilla asiat eivät ole menneet ihan putkeen: Mikael on päättänyt tehdä itsemurhan. Vaan eihän Ruotsissa tehdä itsemurhia, koska ruotsalainen elämä on liian arvokasta hukattavaksi – korkeintaan voi valita ”olla elämättä enää”.
Mikko päätyy avustamaan Mikaelia tämän valinnassa turhankin hanakasti, ja huomaa pian mittailevansa Göteborgin katuja muassaan ruotsalaisen miehen passi ja tältä varastettu identiteetti.
Heti kun Mikko on yltänyt pilvilinnaansa, ruotsalaiseksi ruotsalaisten joukkoon, alkaa hänen haavekuvansa törmäillä todellisuuteen pahemman kerran ja samaa tahtia alkaa Mikon rakentama huojuva korttitalo levitä käsiin. Uusien kotikulmien baaritiskiltä patologisessa jurrissa tavattu Mikaelin luokkatoveri (Katja Küttner) antaa katsojille ensimmäisen vakavan vihjeen, että tästä ei välttämättä hyvää seuraa.
Mikko onnistuu kuitenkin vielä karistamaan riesan kannoiltaan, ja löytää kivan ruotsalaisen leidin (Minttu Mustakallio) vaimokseen, mutta tulee heti häissään syyllistyneeksi uuteen veritekoon kun yksi häävieraista tunnistaa hänet kouvolalaiseksi Mikoksi.
Jossain vaiheessa ketjuuntuvien vilppien verkko ympärillä kiristyy ja Mikko jää kiinni. Ratkaisevana todisteena miehen todellisesta minästä ja kansallisuudesta toimii poliisin käsiin ajautunut nauhoite tv-ohjelmasta ”Allsång på Skansen”, jonka kamerakuvissa yksi ei selvästikään kuulu joukkoon: Mikko ei laulanut mukana!
Ja niin joutuu Mikko tekemään tiliä synneistään. Hän ei halunnut kenellekään pahaa, mutta pakkomielteensä ajamana ja jälkiään peitellessään päätyi tekemään sitä varsin monelle.
Heinolassa on perinteisesti viihdytetty kesäteatteriyleisöjä ulkomaisilla farsseilla. Suomen satavuotisjuhlien hengessä kesäteatterin lavalle dramatisoitiin kotimainen teksti – Miika Nousiaisen läpimurtoromaani ”Vadelmavenepakolainen”.
Nousiaisen kirjaa on nosteltu näyttämöille ennenkin, ja se ei koskaan käy ihan vaivattomasti. Heinolan ohjaaja Jaakko Saariluomakin on dramaturgeineen joutunut nokikkain saman pulman kanssa kuin muut Nousiaisen teokseen tarttuneet: kirjassa tarina kulkee minäkertojan saattelemana, ja jos samoilla säädöillä mennään näyttämöversiossakin niin siinä sitä on pääosan esittäjällä lapioitavaa.
Jos Heinolassa ei asialla sattuisi olemaan yksi valtakunnan huikeimmista komiikan taitajista, urakka varmaan lirisi pahemman kerran.
Ja hyvinhän tämä absurdeja käänteitä ja hahmoja pursuava tragikomedia soljuu ja rullaa – lähtökohtiensa haasteista huolimatta – kun Iikka Forssin tueksi lavalle nousee joukko maan ykköskoomikoita, jotka vetäisevät keskimäärin kymmenkunta roolia per nenä.
Hyvin on hanskassa esityksen teknistaiteellinenkin puoli. Valosuunnittelulla ei suomalaisessa kesäillassa juuri voi hehkutella, mutta äänen varaan on petattu enemmän. Äänisuunnittelija Sakari Kiiski laukoo illan mittaan melkoisen tukun tehosteiskuja, jotka toistuvat langattoman mikityksen tavoin siististi D&B:n näppärästä linjasäteilijäsatsista ja tilaäänikokemusta korostavista surroundeista.
Äänen kokonaisdynamiikka on hienosti mitoitettu: silloin kun pitää vähän jytistä, silloin jytisee – muulloin päästellään maltilla. Liveäänen ja tehosteiskujen lisäksi tärkeässä osassa soi inhottavan täydellinen ja harmillisen vaivattomasti helkkyvä ruotsalainen popmusiikki: Bo Kaspers Orkester, Roxette, Eva Dahlgren, Thomas Ledin ja tietysti Abba.
Yhtenä esityksen musiikillisista huippu- ja hupihetkistä jää mieleen kohtaus vuoden 2006 Euroviisuista, jossa Carola Häggkvist ja Lordi käyvät tiukkaa kaksintaistelua voitosta. Mikko tietenkin tsemppaa kotikatsomossa tyylikästä, ruotsalaista Carolaa ja murentuu häpeästä, kun lappilaiset hirviöt korjaavat potin. Tässäkin Mikko paljastaa perisuomalaisuutensa: ruotsalaiset näet osasivat iloita Suomen voitosta, hän ei siihen kyennyt.
Heinolan osalta esityskausi alkaa tätä luettaessa olla pulkassa. Ensi kesänä jatketaan samalla komedialinjalla, ja arvatenkin nauru raikaa katetussa katsomossa tämän kesän tapaan. Tarkempia ohjelmatietoja odotellaan vielä jonkin aikaa.
Vadelmavenepakolainen Heinolan kesäteatterissa 25.7.2017.
