Helsingin Kaupunginteatterin syksyn suurproduktio, absurdi musikaalikomedia ”Päiväni murmelina” on kertomus itsekeskeisestä säämiehestä, joka lähtee tekemään raporttia perinnetapahtumasta, jota ei voi pitää kerta kaikkiaan muuna kuin kornina. Ja sama pätee koko tuppukylään, jossa tapahtuma järjestetään. Kauhukseen mies huomaa jäävänsä ajan vangiksi ja alkaa herätä samaan päivään uudestaan ja uudestaan.
Aikaluupista löytyy myöhemmin kyllä valoisatkin puolensa, kun kaiken tietää ennalta: voi varastaa ilman huolta kiinnijäämisestä, ryypätä ilman kankkusia ja naisseuraakin löytyy mielin määrin, kun pystyy kehittelemään etukäteen toimivimmat iskurepliikit. Saman päivän toistuessa kerta toisensa jälkeen meteorologin moraali alkaa löystyä entisestään ja hän tutustuu yhä syvemmin pikkukaupungin kirjavaan väkeen. Erityisen määrätietoisesti hän alkaa pyrkiä lähikontaktiin työkaverinsa, naispuolisen tv-tuottajan kanssa.
”Päiväni murmelina” sai maailmanensi-iltansa vasta neljä vuotta sitten Lontoossa. Teatterinjohtaja Kari Arffman nappasi musikaalin Suomeen tuoreeltaan, ja Helsingin Kaupunginteatterin suomenkielisen kantaesityksen ohjaa ”Kinky Bootsin” ja ”Pienen merenneidon” takaa tuttu taituri Samuel Harjanne.
”Päiväni murmelina” on virityksiltään tämän vuosikymmenen kiinnostavimpia valtavirran musikaaleja, vaikka tämän amerikkalaiskomedian siirtäminen musikaalin muotoon tuntui aluksi oudolta. Mutta uskokaa pois, se toimii – on nimittäin pantu toimimaan. HKT:n rima on taas niin korkealla että hirvittää. Mutta yli mennään, ja vaivattoman tuntuisesti. Vaikka vaivaa on selvästi nähty, ja paljon.
Musikaalikomediana HKT:n uutuus on sävyiltään tumma, paikoin jopa synkkä: unelma vääntyy painajaiseksi kun loukkuun jäänyt Phil Connors (Lari Halme) huomaa kohtaavansa joka aamu rasittavat tyypit samoissa asetelmissa ja joutuu kuuntelemaan samat ankeat läpät. Kyllä siinä hajoaa kenen tahansa pää.
Eikä ajan kahleista pääse edes uskomushoitojen avulla, joita tarjoilevat bossanovan tahtiin Tume Uusitalon ja kumppanien esittämät vyöhyketerapeutit, skientologit sun muut humpuukimaakarit. Tästä pettyneenä Phil päätyy ryyppäämään Paavo Kääriäisen ja Juha Antikaisen esittämien peräkammarinpoikien seuraan, jotka jäätävässä kännissään tulkitsevat esityksen unohtumattomimman dueton.
Kaupunginteatterin suurelle lavalle nousee reippaasti yli kolmekymmentä alan taitajaa, ja katsojalta näkymättömissä toteutukseen osallistuu toinen ja kolmaskin mokoma kovimpia ammattilaisia.
Jos siis on vähänkään kärryillä siitä, miten musikaalin prosessi tällaisissa tikkiin hiotuissa työryhmissä etenee, pitäisi muistaa varoa hehkuttamasta yhtä ylitse muiden. Mutta menköön tämän kerran: kyllä ensi-ilta oli Lari Halmeen ilta, ei siitä pääse yli eikä ympäri.
Vaikea sanoa, mitä miehelle maksetaan, mutta oli mitä hyvänsä niin kyllä Halme vähintään palkkansa edestä töitä tekee. Philin roolin täytyy olla jo pelkkänä teknisenä ja fyysisenä suorituksena jonkinmoinen ponnistus, varsinkin sillä intensiteetillä millä Halme siihen asettuu.
Katsomossa hierottiin silmiä ja annettiin väliaplodit kun sankari on välillä kahdessa paikassa yhtä aikaa. Yleisö saa hämmästellä muutamaa näyttämöllistä taikatemppua aivan kuten viime kauden ”Pienessä merenneidossa” – ja kun tilanne on ohi, toivoisi voivansa kelata kohtausta taaksepäin ja tihrustaa, miten ihmeessä ne tuonkin teki?
Tällaisia temppuja mahdollistavat lavastusratkaisut on loihtinut Harjanteen aiemmista suurmusikaaleista tuttu Peter Ahlqvist, jonka lavasteissa koko pikkukaupunki kieppuu ja velloo kuin ajatukset Philin päänupissa.
Tv-tuottaja Rita Hansonia esittävä Maria Lund pääsee vähemmällä urakoinnilla kuin vastanäyttelijänsä, ja asettuukin Harjanteen näkemyksellisessä otteessa tukemaan tyylikkäästi Halmeen työskentelyä ilman aiettakaan varastaa kohtauksia häneltä.
Monilla maamme musikaalinäyttämöillä jo viime vuosikymmenen puolivälistä pääosia tehnyt Lund nähdään HKT:n musikaalissa ensimmäistä kertaa. Viimein hän pääsee näyttämään myös pääkaupungin kriittisille katsojille musikaaliosaamisensa, hieman piilossa olleita komediennen kykyjään myöten. Ja tokihan laulu on Maria Lundin laji, jos kenen. ”Murmelissa” hän saa ja joutuukin irrottautumaan perinteisistä musikaalityyleistä jopa aikuisrockin suuntaan, ja komeastihan homma toimii. Ritan toisen näytöksen pääbiisi ”Jos sais aikaa takaisin” on loisteliasta voimapoppia – helppoa ja tarttuvaa, silti sopivan kimuranttia ja yllättävää.
Myös Halmeen laulusta on tullut vuosi vuodelta kypsempää ja komeampaa kuultavaa. Jo ensimmäisessä ”Pikkukaupunki”-soolossa täytyy nostaa hattua hankalien intervallihyppyjen selättämiselle, ja myöhemmin kuullaan Halmeen veitsenterälle joutuneen roolihahmon rintaa raastava voimaballadi ”Luovuttaa et saa”, jota kuoro peesailee silkinhienolla ohenteella.
Teoksen musiikki kuulostaa pilkuntarkkaan mietityltä ja älykkäästi toteutetulta. Nuottipadan ainesosina porisee amerikkalainen juurikama bluesista kantrin lukuisiin tyylisuuntiin, irkkuvaikutteitakaan unohtamatta. Niiden sekaan on ripoteltu paraatijazzia ja bigband-svengiä, ja kaikesta hämmentämisestä suodattuu virkistävän kuuloinen keitos, jonka matemaattisella tarkkuudella laaditut rakenteet ovat kerrontaa monella tasolla tukevia ja sitä eteenpäin kuljettavia.
Eeva Kontun johtama tusinan vahvuinen orkesteri satsaa partituurin myötä tällä kertaa puhaltimiin, joiden soittajia on peräti viisi. Komppiryhmään kuuluu Riffin lukijoille tuttuja nimiä Jarmo Nikusta Eeva Koivusaloon ja Heinä Niemisestä Sami Kuoppamäkeen.
HKT:n ensemble soi kuoropaikoissa isompana ja täyteläisempänä kuin koskaan. Äänisuunnittelija Kai Poutanen on valjastanut megalomaanisen äänijärjestelmänsä levittämään ja pidentämään kuoron sointia, mutta ilman päälleliimatun efektikikkailun tuntua. Suurista kuorobiiseistä kolmijakoinen ”Huomenna” tarttuu korvaan ja tarjoaa uljaan esimerkin siitä jäljestä, jota säveltäjän terävä kynä on tähän teokseen piirtänyt. Australialainen Tim Minchin onkin musikaalimaailman uusia kultapoikia – näyttämö- ja tv-viihteen monilahjakas kauhukakara, jonka käsialaa ovat musiikin lisäksi laulujen tekstitkin. Muuten musikaali on amerikkalaisen Danny Rubinin kirjoittama – sama mies vastasi aikoinaan jo ”Groundhog Day” -elokuvan käsikirjoituksesta.
Poikkeavan rakenteensa takia ”Päiväni murmelina” tarjoaa heti kättelyssä haasteen, jollaiseen teatterintekijöiden kannattaa ilman muuta tarttua – jos haasteista tykkää. Ja totisesti, jo lajina musikaali pystyy tuomaan kerrontaan uusia ulottuvuuksia, vapauksia ja mahdollisuuksia, joita ei olisi voinut kuvitellakaan ympättäväksi Bill Murrayn ja Andie MacDowellin tähdittämään elokuvaan. Se kannattaakin nyt unohtaa, ja antautua Kaupunginteatterin musikaalin kyytiin. Vaikka peruskysymykset ovat samoja kuin elokuvassa, tapa jolla musikaali niitä käsittelee tekee siitä oman, itsenäisen teoksensa.
Komediallisen pintansa alla musikaali pohtii aikaa ja sen suhteellisuutta: on hetkiä jolloin aika rientää vaikka sen ei soisi, ja toisinaan se matelee, vaikka sen toivoisi rientävän. Aika ei ole aina puolellamme – ja ainakaan Philin puolella se ei ole, hänen kohdallaanhan se pysähtyy juuri silloin ja siellä missä ei pitäisi.
Jokainen, joka on joskus tuntenut olevansa loukussa tai ahdingossa, jossa asiat vain junnaavat, voi samastua Philin tilanteeseen. ”Päiväni murmelina” vihjaa silti toiveikkaasti, että kehän kiertämisestä voi kenties vapautua, jos nostaa katseensa peilin suuntaan ja ryhtyy puuhaamaan muutosta itse – sen sijaan että istuu vain odottelemassa muiden aloitetta.
Helsingin Kaupunginteatterin musikaaliuutuus panee ajattelemaan tätä päivää, eilistä ja huomista – ja sitä, kuinka niihin puristettua rajallista aikaa itse kukin käyttää.
Ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 3.9.2020.
