Peruskorjattu Turun Kaupunginteatteri avattiin Stingin säveltämän ”Viimeinen laiva” -musikaalin Euroopan kantaesityksellä.
Kun ohjaaja Mikko Kouki näki The Last ship -musikaalin Broadwaylla muutama vuosi sitten, hän halusi tuoda tarinan Turkuun – kaupunkiin, jonka telakkateollisuutta uhkasi tuolloin syöksykierre. Vaikka kierre pian kääntyikin onneksi nousuun, tuotantopäätös pidettiin.
Ja hyvä niin. Tätä kirjoitettaessa jo tuhannet suomalaiset ovat käyneet huumaantumassa Stingin, John Loganin ja Brian Yorken kirjoittamasta ja Stingin säveltämästä musikaalista, ja tuhannet ehtivät vielä ennen esityskauden päättymistä.
Broadwaylla The Last ship ei menestynyt. Syytä on vaikea tajuta, floppi kertonee enemmän amerikkalaisyleisön mausta kuin itse musikaalista. Ainakin Turun versio tihkuu kirkkaan ja kypsän näyttämöteoksen ydinmehua, ja musikaaliksi paketti on niin hiottu kuin pitääkin.
Puleerauksen vastapainona tarjolla on yleismaailmallista, rouheaa kosketuspintaa. Ja musikaaliteoksien tärkein elementti – musiikki – sehän toimii aivan tautisen hyvin.
Yllä olevaa ei tarvitse sanoa Stingin takia, vaan ennemminkin Stingistä huolimatta. Itse en ollut seurannut Stingin uraa yli vuosikymmeneen, sitten viimeisen varsinaisen studiolevyn (Sacred Love, 2003), enkä ollut kuullut tahtiakaan The Last shipin musiikkia, joten astuin remontoidun Turun kaupunginteatterin katsomoon avoimin korvin ja silmin. Ehkä jopa lievästi ennakkoluuloisena: ”tjaha, mitä tästäkin tulee...”.
Tulikin täydeltä laidalta jotain, mitä ei osannut odottaa.
Stingin aiheeseen, musiikkiin ja lyriikoihin perustuva ”Viimeinen laiva” on artistin lapsuudesta ja nuoruudesta kumpuava kirpeä kertomus, jonka käynnistävänä konfliktina on koillista Englantia ravistellut telakkateollisuuden alasajo. Sting itse kasvoi Newcastlen tuntumassa Wallsendissä, Pohjanmereen virtaavan Tyne-joen rannalla.
Samaa jokea pitkin lipuivat kaukaisuuteen myös maailman suurimmat tankkerit ja risteilijät, kunhan tuhannet työstään ylpeät hitsarit ja peltisepät olivat ensin pykänneet ne kerrostaloja korkeammiksi kelluviksi teräsvuoriksi. Musikaalin tapahtumat on sijoitettu tähän nimenomaiseen kaupunkiin.
Teoksen oikeudenvalvoja ei asettanut ehtoja Euroopan kantaesitykselle, vaan Turussa saatiin päättää itse kaikesta, lavastuksesta roolijakoon. Omavaltaisuus ei ole pudottanut rimaa, esimerkiksi pääroolit on miehitetty täkäläisen musikaaliosaamisen huippua edustavilla vierailijoilla.
”Viimeinen laiva” kertoo kaupungista ja yhteisöstä, jonka elämä on sukupolvesta toiseen pyörinyt telakan ympärillä. Turussa tarinaa kertovat musikaalikonkareihin lukeutuvan Taneli Mäkelän mainio, pubissa viihtyvä pastorihahmo isä O’Brien sekä valiojoukko musikaaliartistien nuorempaa polvea.
Päähenkilö Gideon Fletcher (Olli Rahkonen) unelmoi nuorukaisena – Stingin tavoin – toisenlaisesta tulevaisuudesta, ja jättää taakseen niin kaupungin, telakan kuin elämänsä rakkauden. Viisitoista vuotta myöhemmin maailmalta kotiin palatessaan Gideon löytää telakan henkitoreissaan ja nuoruudenrakastettunsa Megin (Anna Victoria Eriksson) toisen miehen, Arthurin (Suurlähettiläistä tuttu Jussu Pöyhönen) sylistä.
Gideonin on kohdattava menneisyytensä sekä tekojensa seuraukset monessakin mielessä, ja varsin kipeiden valintojen eteen joutuvat musikaalin kaikki päähenkilöt.
Perusvireeltään melankolisen kertomuksen käänteissä on haikeutta ja suruakin, mutta päällimmäiseksi nousee lopulta ajatus yhteisöllisyyden voimasta ja siitä, että luovuttaa ei kannata. Lopussa kaikki kääntyykin paremmaksi kuin miltä alkoi jo näyttää, ja kun ”viimeinen laiva” lopulta lipuu telakalta Tynen aaltoihin, herraskainen sievistely samppanjapulloineen saa kyytiä. Alus kastetaan neitsytmatkalleen seudun kansainvälisesti tunnetuimmalla panimotuotteella, Newcastle Brown Alella.
Katsoin Turun esityksen viikkoa myöhemmin kun Sting itse oli käynyt kehumassa pystyyn musikaalinsa ensimmäisen ei-englanninkielisen version. Stingin kehuille oli helppo löytää katetta, vaikka hän jäävi olikin. Lokakuun alussa nähty, ensi-illasta kypsynyt ja kehittynyt esitys kulki sooloista kuoro-osuuksiin pakottomasti ja varmasti, ja joukkokohtauksissa Jouni Prittisen koreografioiden äijäilevät kansantanssivaikutteet nousivat mukavasti esiin. Jalkojen ponteva tömistely natsasi hienosti rempseään musiikkiin.
Kirkkaalta, selkeältä ja lämpimältä soundaavan musikaalin äänisuunnittelusta vastaavat Iiro Laakso ja Eero Auvinen, jotka myös yleensä miksaavat esityksen. Arvioidussa näytöksessä laulajia miksasi Jari Tengström, jonka työsarkaa teatterin uuden kaiutinjärjestelmän pystyttämisessä kelpaa samalla kiitellä: soinnista löytyy reippaan dynamiikan lisäksi potkua, jota ei tarvitse puristaa esiin volyymihanaa nostamalla.
Esityksen vavahduttavinta visuaalista herkkua tarjoili Sanna Malkavaaran videoprojisointi, joka loi unenomaisen taustan kuunvalossa välkkyvän, usvaisen joen partaalla tapahtuvalle kohtaukselle.
Sting hämmästeli käydessään, kuinka hyvin suomen kieli soikaan hänen musiikissaan. Eihän se soi, jos ei sitä osaa panna soimaan. Mikko Koivusalon nimi on tainnut jäädä kaikissa Stingin kuuluisaa kehuskelua toistaneissa lehtijutuissa mainitsematta, joten mainitaan se tässä useampaan kertaan. Suomennos on käänteissään mainio, maukas, kekseliäs – saako sanoa nerokas.
Kielipelien armoitetuksi taituriksi tiedetyn Koivusalon ratkaisuja voi muuten ihan mielenkiinnosta peilata alkuperäiseen lennosta, sillä englanninkieliset lyriikat pyörivät infonäytössä, joka on viritelty näyttämön sivustalle ulkomaalaista katsojapotentiaalia varten.
Turun kaupunginteatterissa musiikista vastaa kapellimestari Jussi Vahvaselän johdolla sikäläisittäin poikkeuksellisen iso 11-henkinen bändi, jonka kolme kosketinsoittajaa huolehtivat piano-, urku- ja mattosoundien lisäksi kolmen jousisoittajan tuplaamisesta, soittavat haitaria sekä vastaavat lukuisien ”irkkupillien” soundeista.
Kaksihenkinen kitarapultti hoitaa sähköisten sekä teräs- ja nylonkielisten akustisten kitaroiden ohessa mandoliinin.
Rumpali, perkussionisti ja basisti rakentavat kimpassa vankan perustan muheville sovituksille.
”Viimeinen laiva” ei ole – luojan kiitos – ”rockmusikaali” eikä myöskään rykelmä poppikipaleita, jotka on siirretty teatterinäyttämölle aasinsilloiksi puhekohtausten väliin.
Ei, ”Viimeinen laiva” on ihan oikea musikaali, jossa soi liki tauotta, myös dialogin alla ja väleissä. Nuotteja on ilmassa paljon enemmän kuin käsiohjelmaan merkityn 25 kappaleen edestä, ja jos soittoa olisi muutama tahti lisää, musikaalia voisi kutsua läpisävelletyksi.
”Viimeisen laivan” musiikki esittelee reilusti kuudenkympin iässä uudistuneen, mutta silti tunnistettavan säveltäjän ja sanoittajan, jonka kynä tuntuu vain terävöityneen iän myötä. Musikaalin biisit soivat kaikissa kuviteltavissa olevissa kolmijakoisissa ja -muunteisessa tahtilajeissa. Perustana on akustishenkinen irkku/kelttipoljento, ja väliin mahtuu tilkkanen pehmeää lattaria – ja ehkä rippunen sitä poppiakin.
”Viimeiseen laivaan” sävelletyistä monista originaalikappaleista nousevat esiin ainakin ponnekkaan pelimannihenkinen shuffle ”Ei muuta oo” (What have we got) sekä tummasti keinuva pääteema ”Viimeinen laiva” (When the last ship sails), joka kuullaan eri sanoilla ainakin neljässä kohtauksessa.
Heti alussa kuultavat unelmoiva Sielujen saari (Island of souls) ja rullaava Ennallaan (All this time) ovat tuttuja melodioita Stingin 1990-luvun alun Soul Cages -albumilta.
Pari muutakin numeroa on napattu Stingin aiemmilta sooloalbumeilta, mutta jo muutaman tahdin jälkeen nekin kuulostavat siltä kuin olisivat alun perinkin kuuluneet juuri tähän näyttämöteokseen.
”Viimeisen laivan” musiikin, äänen ja valojen toteuttamisesta kerrotaan laajasti Riffi-lehden painetussa numerossa 6/2017 (ilm. 7. joulukuuta).
Viimeinen laiva Turun kaupunginteatterissa 7.10.2017.
