Reipas perhemusikaali Tarzan esittelee Phil Collinsin soolotuotannon parhaat palat – mutta kokonaan uudessa järjestyksessä ja ympäristössä.
Helsingin Kaupunginteatterin kevätkauden satsaus, koko perheen seikkailumusikaali Tarzan antaa hyväntuulisena teatterielämyksenä kaivattua vastapainoa samalla näyttämöllä syksyllä aloittaneen Tohtori Zivagon hyytävälle maailmankuvalle.
Tarzanin ensi-illassa loistanut Jon-Jon Geitel sekä seuraavalla viikolla nähdyssä esityksessä Saska Pulkkinen vuorottelevat nimiroolissa kyvyiltään tasavahvoina, ja ovat teatterin naamiointiammattilaisten jäljiltä ulkoisestikin kuin kaksoset.
Muissakin päärooleissa on tuplamiehitys, joista ensi-iltavuoron saivat Elina Aalto (Jane), Matti Leino (Terk-apina) sekä laulu- ja liikeilmaisunsa huippuun hionut Sanna Majuri (apinaäiti Kala). Kari Mattila hoitaa musikaalin konnan roolin kutkuttavan hauskasti, itseään säästelemättä.
Kolmekymmentähenkiseen näyttämöensembleen mahtuu teatterilaisten lisäksi breakdance- ja sirkustaitureita, ja esimerkiksi apinalauman koreografiat ovatkin huikeata nähtävää.
William Ilesin valot taikovat Katariina Kirjavaisen jännittävästi muuntuvaan lavastukseen viidakon hehkuvat päivät ja kosteat yöt, ja erilaiset gobo-pesut simuloivat tiheän kasvillisuuden läpi tunkeutuvia valoja ja varjoja.
David Henry Hwangin kirjoittaman musikaalin tunteikkaat laulut säveltänyt ja sanoittanut Phil Collins on kierrättänyt Tarzanissa aiempien kappaleidensa aineksia niin surutta, että musiikki on jo ensi kuulemalta tunnistettavaa ja tarttuvaa.
Kaikkia Collinsin viljelemiä tyylipiirteitä tiukoista Motown-torvitykityksistä polyrytmisiin tribaaliperkussioihin ja pianoballadien melodiafraaseihin kuullaan tasapuolisesti. Aitoja jousia ei tämän musikaalin orkestraatiossa tarvita ensimmäistäkään, puhaltajia ja lyömäsoittajia senkin edestä.
Musiikki rullaa kapellimestari Risto Kupiaisen johdolla yhtä pehmeästi ja joustavasti kuin pyörönäyttämö, jota käytetään musikaalin kookkaiden lavaste-elementtien sekä koko ensemblen kieputtamisessa.
Kolmetoistahenkinen orkesteri on äänieristetty näkymättömiin näyttämön taakse, mikä varmasti keventää miksaamisen haasteita mutta samalla nipistää osan siitä läsnäolon tunnusta, jonka avoimesta orkesterimontusta kuuluva ja näkyvä soittajisto tuottaisi.
Kari Rentolan ohjauksen vetävä rytmi ja imu tukevat musiikkia – ja päin vastoin. Ja niinhän parhaat musikaalit juuri syntyvät: hyvästä tarinasta ja musiikista, näkemyksestä, taidosta ja uurastuksesta. Niin tämäkin.
Tarzan
Ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterissa 20.3.2014
(Kuva: Mirka Kleemola)
