Carlos del Junco rikkoo huuliharpun rajoitukset

|
Image

Soittimen täydellinen hallinta on hitusen epämääräinen käsite, mutta ainakin hyvin lähelle sen täyttymystä yltää Carlos del Junco, jonka käsittelyssä tavallinen diatoninen harppu muuttuu täysin kromaattiseksi soittimeksi.

 

Diatonista huuliharppua pidetään helppona soittimena, koska aloittelijakin saa sillä pikaisen tutustumisen jälkeen jonkinmoisen melodiakulun aikaiseksi. Hiukan pitemmälle edistyneet oppivat taivuttelemaan säveliä alaspäin, muokkaamaan soundeja sekä valitsemaan harppunsa sävel- ja tyylilajiin sopivaksi. Taitojen toisessa ääripäässä on harvojen soittajien kärkijoukko, joka on perinpohjaisesti tutkinut soittimensa ominaisuudet ja kehittänyt konstit murtaa sen näennäiset rajoitukset: harpussa on kymmenen reikäparia, joista perussoitolla lähtee 19 erilaista ääntä kolmen oktaavin 36 mahdollisesta, mutta hallituilla tekniikoilla on mahdollista soittaa kaikki kromaattiset äänet koko alueelta. 

Tämän taitaa haastateltavamme, kanadalainen Carlos del Junco, jonka tavoitin valmistautumassa klubikeikkaan Tampereella. 

Oleellinen tekniikka väliäänien soittamiseen on overblow, jolla soiva ääni saadaan taipumaan ylöspäin. Harjoittelulla se on mahdollista soittaa kaikista puhallusrei’istä ja yhdessä tutumpien alastaivutusten kanssa tavoitetaan kromaattinen sävelvalikoima. 

Sana overblow luo käsityksen, että on puhallettava tosi lujaa, mutta niinhän ei ole? 

– Ei todellakaan, vaan kyse on ansatsista, suun ja huulien muodon hallinnasta, del Junco vahvistaa. 

– Overblow-tekniikan oppiminen vaatii sinnikkyyttä, omistautumista, jopa fanaattisuutta. Siihen tarvitaan vahvat lihakset ja niiden tarkka hallinta. Oikeaan säveleen osuminen ilman välissä kuuluvaa taivutusta vaatii todella paljon kontrollia. Minulla on ollut monia oppilaita, joilla on ollut vaikeuksia osua oikeaan korkeuteen hakematta. Vasta tarkkuus saa soiton kuulostamaan oikean soittimen käsittelyltä. 

Del Juncon valinta lukuisista harppumerkeistä on Hohner, mutta… 

– Olen kokeillut todella monia. Korvani on hyvin valikoiva ja pidän määrätyntyyppisestä soinnista, joka istuu tyyliini. Sehän on sekoitus bluesia, jazzia, kantria ja muuta kivaa. Perinteisessä bluessoitossa harrastetaan enimmäkseen kielellä blokkaamista, kun itse taas käytän huulien supistamista saadakseni lämpimämmän soundin. Vanhat Hohnerin Golden Melodies -mallit sopivat tarkoituksiini ja overblow-tekniikkaan hyvin ja minusta ne istuvat käteen paremmin kuin bluespuristien suosimat Marine Bandit. Olen käyttänyt samoja harppuja jo ’90-luvulta ja korjaan niitä tarvittaessa. 

– Haluaisin kuitenkin kokeilla Harrisonin harppua ja olen tilannut sellaisen, mutta valmistajalla on niin tiukka laadunval- vonta, että tilauksesta on kulunut jo puolitoista vuotta ja odotus jatkuu edelleen. Harrisonien hinta on 180 dollaria, kolme ker- taa niin paljon kuin muilla valmistajilla, mutta soitettavuuden pitäisi olla loistava. Lisäksi he hienovirittävät kielet hiomalla eri suuntaan kuin muut, minkä pitäisi tehdä kielestä vahvemman. 

Kuinka siis valikoit harppusi sävellajin mukaan? Tänäänkin soitat bändin kanssa ja kitarabändit tuntuvat suosivat tiettyjä sävellajeja E, A, G... 

– Minä teen päätökset sävellajeista, mies naurahtaa. 

– Suosikkejani ovat matalat sävellajit F, G, Ab, Bb. Valitsen harpun ennen kaikkea melodian mukaan. Cross harp on tietenkin bluesissa tavanomaista, mutta jos sävellajina on Ab, minulle voi sopia paremmin Db-harppu. Lisäksi otan huomioon, mitkä sävelet taipuvat soittimessa parhaiten. 

Uusi levysi on hiljattain ilmestynyt ja soi taustalla nytkin. Mitä sillä kuullaan? 

– Levyn nimi on Mongrel Mash, koska paikallinen bändini Kanadassa on nimeltään Blues Mongrels. Lisäksi musiikkini on jonkunlainen sekarotuinen kooste bluesista ja jazzista. Parhail- laan soiva kappale A Fool’s Alibi on uusioversio T-Bone Walkerin kappaleesta Thelonius Monkin kohtaamisella höystettynä. Mukana on kolme pitkää instrumentaalista irrottelua eri tyyleissä ja pari suoraviivaisempaa bluesia, nyt alkanut Lil’ Lap-top sekä klassikko Mojo. Levyn kannessa on listattuna kappaleiden sävellajit ja käyttämäni harput, jottei minun tarvitse vastata kaikille sähköpostien lähettäjille tästä erikseen. 

Vaikka Carlos del Junco on huuliharpun taitajien parhaimmistoa, pelkällä levymyynnillä ei elä. 

– Vielä ’90-luvulla levyni olivat myynnissä kaupoissa, mutta nykyään vain internetissä. Edellistä levyä myytiin noin 10 000, mutta uuden kanssa olisin tyytyväinen puoleen siitä. Keikoilla käyminen on ainoa konsti saada levyjä kaupaksi. Ulkomailla keikkaillessani soitan paikallisten bändien kanssa, kuten täälläkin. Suomalainen porukka on perinteisen bluesin taitajia, mutta pistän heidät soittamaan vähän muuntyylistäkin. 

Tässä vaiheessa puheeksi tuli ennen tätä haastattelua saadut ja lopussa nähtävät kommentit Toots Thielemansilta. Selvästikin diatonisen ja kromaattisen huuliharpun soittajat katsovat kuuluvansa eri joukkoihin. 

– Olen kuullut Thielemansin soittavan diatonista ja minusta se oli kamalaa - ei juuri mitään sävelten taivutuksia. Kromaattisella hänen soittonsa kulkee kauniisti ja onhan hän yksi parhaista lajissaan, mutta soundi jätti minut kylmäksi. Stevie Wonder on minusta pätevä kromaattisen soittaja ja monet bluesin soittajat hallitsevat molemmat soittimet. Suosikkejani kromaattisen soittajissa ovat juuri sellaiset, jotka ovat lähteneet liikkeelle diatonisella ja hallitsevat soundin ja taivutukset.

 

TOOTS THIELEMANS – ELÄMÄNTYÖNÄ HUULIHARPPU 

Vaikka tyylit ja soittimet ovat erilaisia, huuliharppu­ tarinan tiimoilla mahdollisuus tarjoutui esittää pari kysymystä kromaattisen harpun legendalle, haastattelun aikaan 88­-vuotiaalle ja tuolloin yhä aktiiviselle belgialaiselle Toots Thielemansille (29.4.1922 – 22.8.2016). Hänen arvostustaan kuvas­taa vaikkapa hämmästyttävät voittoputket Down Beat­ -lehden äänestyksissä melkein yhtäjaksoi­sesti yli 20 vuoden ajan. 

Mutta mikseivät muut huuliharpistit ole vas­taavaan pystyneet, onko soittimen huipputaso niin vaikea saavuttaa? 

– Ei se minusta ole, Thielemans arvioi. – Kro­maattisen soitossa en käytä mitään erikoiskikko­ja, toisinaan on kiva vähän taivuttaa säveliä. Huuli­harpun pioneeri on Larry Adler. Stevie Wonderin taidot jazz­muusikkona kannattaa huomioida, kuunnelkaapa vaikka hänen versionsa Alfiesta. Uusina kykyinä Gregoire Maret ja Olivier Ker Ourio ovat olleet muutamia vuosia nousussa. Ei­kä diatonisen velhoa Howard Levya tule unohtaa. 

Carlos del Juncon nimi oli sekin Thielemansille tuttu, joskaan bluesin maailmaa hän ei tunnu ak­tiivisesti seuraavan. 

Oletko osallistunut huuliharppujen kehittämi­seen yhteistyössä valmistajien kanssa? 

– En muutoin kuin pyytämällä parempaa puu­ta soittimen runkoon sekä hienosäätöä virityk­sessä. 

Levytysurasi on kattava. Mitä levyistäsi suo­sittelisit kuulijoille tutustumiskohteiksi? 

– Olen ollut musiikkibisneksessä yli 60 vuotta. Brasil Project I:sta ja II:sta pidän edelleen, samoin töistä Jaco Pastoriuksen ja Quincy Jonesin kanssa sekä Affinitysta Bill Evansin kanssa. Oiva katsaus tällä hetkellä esittämääni musiikkiin on uusin levy Toots Thielemans – European Quartet Live. 

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 4/2011. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.