Se mikä on toisille romua, voi olla Faarao Pirttikankaalle luovan soundin lähde. Kysyimme kuinka hän on päätynyt tapaansa tehdä musiikkia, ja Faarao avasi sanaisen arkkunsa.
Tamperelaisella teollisuusalueella sijaitsevan työtilan ovi avautuu, ja Pekka ”Faarao” Pirttikangas pyytää peremmälle. Hän alkaa keitellä kahvia, taustalla soi stereoista Stravinsky. Silmäys ympärille paljastaa, että seinän vierille on varastoitu kitaroita, syntikoita, vahvistimia, kaikenkarvaisia lyömäsoittimia ja äänityskalustoa. Osa omia, osa soittokavereiden, toteaa Pirttikangas, joka työstää tilassaan uutta musiikkia harva se päivä. Oman roolinsa hän kokee tässä paikassa jonkinlaisena sisällöntuottajana.
Faarao Pirttikankaan ja Kuhmalahden Nubialaisten pari viimeisintä levyä – Kaatopaikan Kuningas sekä erityisesti Papyloonin Barbecue – ovat saaneet jopa jonkin verran radiosoittoa, osoituksena vaikkapa Ylen Levylautakunnan voitto Delirium Tango -kappaleella. Tämä johtunee siitä, että vaikka musiikin toteutustapa on hyvin karhea ja epäkonventionaalinen, niin monet kappaleet ovat sävellyksinä ja sovituksina vetoavia.
Nubialaiset luovat levyn soundin
Pekka Pirttikangas on kotoisin Pohjois-Savosta, Varpaisjärveltä. Paljon soittokavereita ei pieneltä paikkakunnalta löytynyt, mutta onneksi siellä vaikutti parin kaverin muodostama kokoonpano, joka soitti ’50-luvun rock’n’rollia ja ’60-luvun garagepunkkia ja ”avasi jotain sisäisesti”.
Punk-blues-kokoonpano Cosmo Jones Beat Machine oli Pirttikankaan ensimmäinen levyttämään päässyt yhtye. Vapaamman jazzin kentällä toimivassa Astro Can Caravan -kollektiivissa puolestaan syntyi lempinimi ”Pharaoh” (viittauksena saksofonisti Pharoah Sandersiin). Kun tuli suomenkielisen musiikin aika, taiteilijanimi kääntyi kotoisasti Faaraoksi.
Faarao haluaa puhua Kuhmalahden Nubialaisista nimenomaan ”meidän bändinä”. Vaikka hän onkin keulahahmo, niin myös muut soittajat osallistuvat biisien säveltämiseen. Musiikki on omanlaistaan ”fuusiota”: on rockia, iskelmää, jazzia, bluesia, Pekka kuvailee.
– Se on aikamoinen kollektiivi, vaikka minun nimissä kulkeekin. Tekstitän kaikki kappaleet ja sävellänkin valtaosan. Kaikki saa kuitenkin tuoda sävelmiään kehiin, ja siinä sekoittuu aika paljon eri tyyppien taustoja. Esimerkiksi Vuorisen Kusti on soittanut paljon iskelmää ja humppaa.
Onko bändin tyyli siis syntynyt luontevasti itsestään vai ollaanko tietoisesti tehty valinta soittaa valtavirran ulkopuolelle jäävää musiikkia?
– Ei sitä mitenkään päätetty. Tietyssä vaiheessa Cosmo Jonesin musiikkiin alkoi hiipiä akustisia sävyjä. Se eriytyi sitten aika kivasti tähän Faarao-kokoonpanoon. Voitiin käyttää enemmän puhaltimia sekä puoliakustista kattausta. En ole osannut oikein koskaan ajatella levyjäni mitenkään konseptuaalisesti, että mitä se musa tulee olemaan. On vaan erilaisia kappaleita, jotka on sitten sillä rykmentillä saatu kuulostamaan ehyeltä kokonaisuudelta. Soittajat varsin pitkälle sanelee sen, miltä musiikki alkaa kuulostamaan. Se on vaan voimavara ja tosi hienoa mitä muut muusikot pystyy siihen tuomaan.
Onko sinun helppo elää tällaisella marginaalimusiikilla Suomessa?
– No ei. Kuukausi kerrallaan mennään. Välillä on joutunut hanttihommia tekemään, välillä taas on pärjännyt periodeja pelkästään tällä. Mutta silloinkin kun on ollut kahdeksasta neljään kiinni muissa töissä, niin aina on näitäkin hommia tullut viikonloppuisin tehtyä.
Löydettyjä soundeja
Pirttikangas kertoo, että häneen ovat teini-iästä lähtien vedonneet erilaiset ”eksentriset musiikkityylit”, myös maailmanmusiikki ja kenttä-äänitykset. Samoin tekstittäjänä vanhat kansantarinat sekä niiden suhde nykyisyyteen ovat kiinnostaneet.
– Arkisemmat tekstit syntyy, kun laiskottaa ja enemmän tarinankerrontaa sisältävät lyriikat syntyy kun jaksaa vähän aiheeseen paneutua. Tilitystekstejä ei tarvitse tehdä, sillä tarinoita löytyy niin paljon huonompiosaisistakin. Niihin voi sitten linkittää omia tuntemuksiaan, jos siltä tuntuu. Mutta enimmäkseen tämä on vain jonkinlaista tarkkailua.
Kun kyselen mahdollisista vaikuttajamuusikoista, Pekka nostaa kitaristeista esiin Captain Beefheartin Zoot Horn Rollon (Bill Harkleroad) sekä Marc Ribotin. Toisaalta Keith Richards ja Jimmy Page kuuluivat teinivuosina peruslukemistoon, ja sitä kautta löytyivätkin slide, avovireet sekä delta blues, sekä mm. Robert Johnson ja Blind Willie Johnson. Blues-juurien penkomisen kautta puolestaan tulivat tutuiksi jenkkigospelin kitarasaarnaajat, joiden levytyksistä löytyy Faaraon mukaan ”rankkasoundisimpia rock’n’roll-esityksiä”.
Yleisin vertaus lienee kuitenkin Tom Waits.
– Ja ihan oikeutettu sellainen. Yhteistä ovat kiinnostus ”löydettyihin” soundeihin, sekä samat esikuvat, Harry Partch ja Beefheart. Jossain vaiheessa nuoruudessa minulle valkeni, että musan ei tarvitse olla radiopoppia, vaan vääristyneitä särösoundeja sekä ”löydettyjä” soundeja voi käyttää hienolla tapaa. Olen ihan penskasta asti äänitellyt kaikenlaisia soundeja. Sitten kun huomasi, että jos jonkun pahvilaatikon mikittää tietyllä tapaa, niin siitä voi saada jopa rajumman ja mielenkiintoisemman soundin kuin jostain normirummuista. Varsinkin silloin kun demotan, niin käytän vähän kaikkea mahdollista.
Esimerkiksi ”löydettyjen soundien” lähteistä kelpaa pahvilaatikoiden ohella vaikkapa muovinen bensakanisteri ja siihen kiinnitetyt helistimet. Osalla bändin keikoista on mukana myös romuperkussiot, ”erilaisista dyykatuista osista koostuva setti”, jota soittaa Pentti Dassum. Hän on itse valmistanut niihin pietsomikrofonit, ja koko setti toistetaan yhden mikserin ja vahvistimen kautta, mikä lisää kolina-aspektia.
– Perusinstrumentaatio Kuhmalahden Nubialaisissa on kuitenkin aika konventionaalinen; on meillä välillä ihan normaali rumpusettikin käytössä, Pekka muistuttaa.
Laulusoundissasi on myös hieman waitsmaista klangia. Se eroaa aika paljon puheäänestäsi.
– Niin, laulanko oikeastaan vieläkään? Treenikämpällä huutamisesta se tuli, soitettiin äänekästä musiikkia ja oli huonot laulukamat. Oman rajoittuneen laulutaitoni puitteissa olen sitten kokeillut muutamia eri tyylejä. Nyt olen alkanut testailla jonkin verran myös normaalia lauluääntä, että löytyykö sellaista; on tullut enemmän kappaleita, joissa ei mennä koristen koko ajan. Kun tein ensimmäisiä soolokeikkoja, laulaminen oli varmaan aikamoista muminaa. Nyt kun esiintymisiä on tullut enemmän, niin se on jossain määrin mennyt selkeämpään suuntaan.
Pirttikangas kertoo tehneensä myös pari pienimuotoista rundia kiinalaisen kurkkulaulaja Tulegur Gangzin kanssa.
– Sitä tekniikkaa en ole kuitenkaan koskaan tietoisesti harjoitellut, vaikka joskus keikalla onkin tullut palautetta joistakin biiseistä, että ”miten sä ton kurkkulaulun teet”. No, ehkä se minun laulu lähtee enemmän kurkusta kuin tuolta palleasta.
Kierrätyskamoja
Yhdeksi Pirttikankaan tavaramerkiksi on muodostunut Bo Diddley -mallinen kitara. Sekin perustuu kierrätykseen, sillä runkona on käytetty metallilaatikkoa. Tämä kitara on kuulemma ollut hyvä yhdistelmä Peavey Backstage Plussan, vanhan transistoricombon kanssa.
– Kitara on kaverini kuvataiteilija Timo Nenosen rakentama, ja hän meni onneksi rahapulassaan myymään sen minulle. Boksin hän löysi kadulta, se voi olla joku rekasta tippunut suojaboksi. Kaula on jostain Strato-kopiosta. Nyt olen soittanut kitaralla jo parikymmentä vuotta, koska se on toimiva yhdistelmä Peaveyn kanssa. En tiedä mistä se johtuu, varmaan kitaran mikrofoneista ja siitä, että metalliboksi on ontto. Vahvistimen kaiku on itse asiassa rikki, mutta sen säätönuppia avaamalla saa tosi pistävän diskanttisoundin, jota sitäkin olen viime aikoina hyödyntänyt äänityksissä.
Pekka kantaa näytille myös Kotikutoisten Soittimien (eli Jaakko Ryynäsen) hänelle rakentamia kierrätyskielisoittimia. Studion nurkasta puolestaan löytyy Fender Pro Reverb, jolle kuulemma löytyy käyttöä tavallisempien kitaroiden, esimerkiksi Gibson Les Paul Black Beautyn kera.
– Metallilaatikko menee Pro Reverbin kanssa liian länkkärisoundiseksi, liian kepeäksi ja ohueksi. Se on myös järjettömän painava vahvistin roudata, varsinkin kun soolokeikat liikun julkisilla. Peaveyn ja kitaran saan silloin kulkemaan käsipelillä.
Pirttikangas kertoo, että suurin osa laitteistosta on sellaista, jonka hän on hankkinut jo parikymmentä vuotta sitten ja joka vielä toimii.
– Esimerkiksi valtaosa efekteistä on Bossin halpispedaaleja. Vanhemmalla iällä olen huomannut, että minua on ahdistanut käydä musaliikkeessä testaamassa jotain pedaaleja tai soittimia. Kynnys on jotenkin hirveän korkea.
Äänittäjänä Pirttikangas sanoo olevansa ”harrastelija”, mutta saa kuitenkin napattua talteen mieluisia soundeja. Kuhmalahden Nubialaisia hän toteaa osaavansa äänittää siten kuin hän bändin päässään kuuleekin, eli ”sellaista vähän vanhahtavaa soundia”.
– Sen sijaan Cosmo Jones Beat Machinen viimeisin levy käytiin ihan suosiolla tekemässä äänitysstudiossa. Se on sellaista jytäkamaa, ja siinä mielessä vähän vaativampaa.
Kuhmalahden Nubialaisten levyjä hän työstää osittain analogisesti kasiraitaiselle kelanauhurille. Kaatopaikan Kuningas -levylle tehtiin puolet pohjista jopa Tascamin C-kasetti-kasiraiturilla.
– Jotkut väittää, että nauha menee liian ohueksi, kun vetää kahdeksan raitaa C-kasetille. Väittäisin kuitenkin, että harva huomaa mitään eroa sillä levyllä. Se on niin paljon kiinni siitä miksaus- ja jälkityöstövaiheesta.
Digitaalista tallennusta hän ei sinänsä vierasta, vaan yrittää suhtautua laitteisiin avoimin mielin.
– Olen huomannut miten kätevää digitaalinen äänittäminen tavallaan on, mutta esimerkiksi lauluraidan saan valmiimman kuuloiseksi, kun siihen tulee nauhakompressointi sen sijaan, että vetäisin sen suoraan tuonne Reaperiin. Yleensä paras soundi löytyy ihan testailemalla, ja joskus se kirpputorilta löytynyt parin euron perunamikrofonikin voi olla se kovin juttu, jos haluaa vaikka kirkasta sihisevää soundia, Faarao tiivistää.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2017. Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
