Äänitteitä, jotka kansa tuntee. Tuottajia, jotka ovat jääneet usein taustahahmoksi. Mielenkiintoisia tarinoita siitä, miten asiat johtivat toisiin asioihin ja päädyttiin ratkaisuihin. Kertojana Petri Majuri.
Ennen siirtymistään studio-alalle Petri Majuri otti vauhtia tulevalle uralleen levykauppiaana. Viisi vuotta, kahdeksan tuntia päivässä levyjen kuuntelua antoi hyvän pohjan studiohommiin.
Studiotyöt alkoivat 90-luvun alussa, jolloin Majuri kierteli alkuun epämääräisiä pikkupaikkoja, kunnes pääsi vuonna 1992 oppisopimuksella isoon studioon Music Makersille.
Music Makersilla meni kolme vuotta, jonka jälkeen hän koki olevansa valmis freelancerin hommiin. Alku oli jännittävää aikaa, varsinkin kun käytettiin analogivempaimia, jolloin jokaisen laitteen toimintaperiaatteet piti opetella erikseen. Onneksi yleensä joku studion kantahenkilökunnasta opasti nuoren freelancerin alkuun.
– Miksauspöytien ja efektien säädöt ja muut… se oli huomattavasti raskaampaa. Silloin ei studioissa ollut myöskään samalla tavalla harjoittelijoita kuin nykyään. Ehkä joku kahvinkeittäjä, muttei mitään kahta harjoittelijaa, jotka rakentaa sulle setin pystyyn. Tänä päivänä laitteiden käyttö on paljon helpompaa. Silti pitää olla tietoinen siitä tekniikasta. Miten vaikka se signaalireitti rakentuu.
Kirjoittajaa kiinnostaa mistä syystä bändi haluaa levylleen nimenomaan jonkun tietyn äänittäjän. Eikö ole ihan sama kuka äänittää?
– No onhan meitä kato humppaäänittäjästä rock- ja klassiseen äänittäjään ja mihin muuhunkin. On sillä jonkun verran väliä, että mitä genreä tekee. Joka hommassa on omat lainalaisuudet ja kommervenkit. Kun on tehnyt jonkun tietyn levyn, niin se saattaa herättää sen kiinnostuksen. Suurin syy on, että halutaan tietyn tyylistä matskua.
Majuri on tehnyt eniten rockia ja se on muodostunut hänelle jopa ongelmaksi. Bändit eivät välttämättä ota yhteyttä luullessaan, että ”ei toi mitään jazzia osaa äänittää”. Mutta onhan hän muutakin tavaraa tehnyt. Esimerkiksi aikoinaan hän äänitti ja julkaisi useita jazz-, ambient- ja etno-levyjä Wolfgang Records -levymerkille. Wolfgang Records toimi Majurin ja Hannu Leidénin perustaman Seawolf-studion yhteydessä.
Pääasiassa äänittäjänä itseään pitävä Majuri muistelee kun aikoinaan studiossa oli vielä erikseen tuottaja ja äänittäjä. Oli paljon mukavampi työskennellä, kun joka tyyppi keskittyi tiettyyn asiaan.
– Nykyään, kun budjetit on viturallaan, niin äänittäjä on joutunut tekemään niin sanotusti tuotannon ilmaiseksi. ”Voisitsä vähän tuottaa siinä samalla kun sä äänität?” Se on kanssa yksi syy miksi palkataan äänittäjäksi, että voisi mahdollisesti tuottaa siinä samalla.
Miltä se tuntuu?
– No kyllähän mä voin siinä samalla vähän kuikuilla, mutta jos siinä aletaan oikeasti tuottamaan, niin kyllähän se vaatii vähän isomman duunin. Aletaan perehtymään siihen matskuun ennen studiota. Tehdään koko pre-production, jossa biisejä perataan auki. Sitä ei tehdä enää sinä päivänä, kun bändi tulee studioon. Silloin vain taltioidaan mahdollisimman hyvin.
– Kun biisit on hiottu jo loppun asti treenikämpällä, niin ei niitä oikein studiossa aleta enää muuttelemaan. Ne rakenteet on yleensä niin soittajien selkärangassa. Aikataulut alkaa venymään, jos niitä aletaan muuttelemaan. Kyllä mä tietysti pidän korvat auki, jos jotain tulee ja annan vinkkejä miten tietylaisen äänikuvan saa tehtyä.
Bändien miettiessä tekeleensä soundikuvaa, saatetaan usein esittää aivan mahdottomia soundireferenssejä. Kun harvemmin kokemattomat soittajat edes ymmärtävät, miten joku äänikuva saadaan aikaan.
– Niillä saattaa olla vaan joku ajatus, että Oasista haetaan. ”Aijaa. No mites tää toteutetaan? Se ei ihan yhdellä kitaralla lähde vaan siihen tarvitaan helkkaristi päällesoittoja. Jos te varaatte päivän aikaa ja pitäis tehdä Hollywood-tuotanto, johon on käytetty satoja tuhansia dollareita ja monta viikkoa studioaikaa, niin miten te kuvittelette, että me tehdään teidän kanssa tää päivässä?”, Majuri naurahtaa.
Ja kaikki tämä sattuu vielä tulemaan esiin usein vasta miksausvaiheessa. Onneksi hänen ei tarvitse itse päättää, millainen albumin soundikuva on. Siitä neuvotellaan yleensä maksavan tahon kanssa. Tilaajalla on usein jonkunlainen demo tai referenssi, josta kuulee mitä haetaan ja missä kunnossa bändi on. Leikataanko, laitetaanko gridiin vai pidetäänkö luonnollisempana ja kuinka paljon saa ”luistaa”. Tehdäänkö livenä, rummut ensin vai paloissa? Siitä selviää nopeasti onnistuuko homma oikeasti annetulla aikataululla.
– Livenä äänittämisestä pitää päättää ajoissa. Tärkeintä olisi saada mahdollisimman nopeasti kokonaiskuva, miltä tän pitäisi alkaa kuulostaa. Kaikki soittajat paikoilla ja instrumentaatiot selvillä. Vedetään livenä alkuun, vaikka sen jälkeen tehtäiskin paloissa. Se vaan nopeuttaa sitä hahmottamista pirusti.
– On tärkeää löytää se pääjehu, kenen kanssa asioista päätetään. Joku realismi pitää olla jossain. Tilanteissa on yleensä monta kokkia, ja joskus tulee puhuttua väärän tyypin kanssa. Ja sit tehdään uudestaan, Petri manaa.
Majuri on huomannut, että ennen soittajat oli paremmassa soittokunnossa. Studiota varten oikein treenattiin. Päälleäänittäminen oli hidasta ja kallista puuhaa, jos ei alkanut taittumaan. Näissä tapauksissa tilattiin usein mieluummin toinen soittaja.
– Tietokoneet on tehneet porukasta lepsumpia. ”Okei, luuppaa vaikka jälkikäteen. Kai sieltä joku tahti tarttui.”
Äänittäminen koko bändin voimalla on asia, jonka Petri soisi tapahtuvan useimmin.
– Kun se kokonaissoundi on siinä bändissä. Ollaan soittimineen samassa akustisessa tilassa missä on vuotoja. Siitä kokonaissoundista tulee runsaampi, kun niitä vuotoja pystyy hyödyntämään. Voihan niitä tiloja äänitellä, kun tehdään erikseen mutta siinä on ihan eri klangi, kun rumputiloista vuottaa styrkkarit ja kaikki on hyvässä balanssissa.
Tämän voi Majurin mukaan todeta helposti vanhoista levytyksistä, joissa soitettiin useimmiten livenä koko bändin voimalla samassa tilassa. Ja se vaatii tietysti sen, että bändi on hyvässä iskussa. Tai että ei välitetä ihan pikkuvirheistä. Bändihän luo yhdessä oman soundin, jota on vaikea toisintaa, kun soitetaan erikseen.
– Niinpä, ja sellaista hyvän kuuloista akustista tilaa on vaikea simuloida nykyajan plugareilla. Oltiin joskus Havana Blackin kanssa lämppäämässä Lynyrd Skynyrdiä ja silloin huomasi, miten hyvässä balanssissa bändi akustisesti oli. Mikään ei tullut liian lujaa. Siitä on miksaajan aika helppo rakentaa hommaa. Se tulee tietysti vain pitkän yhteissoiton myötä.
– Jos jonkun soitin tulee kaiken yli, siitä haiskahtaa semmonen amatööriys. Kun yhteistyötähän tässä tehdään, eikä egoilla.
Havana Black: Growing Wings
(EMI 1993)
Oltiin Music Makersillä Helsingin Punavuoressa. Isolla kohulla Jenkkeihin uraa luomaan lähtenyt Havana Black oli palannut koto-Suomeen ja nyt oli näytön paikka.
Levyn teko oli Majurin ensimmäinen iso sessio, johon käytettiin kuukausia. Havana Blackin vokalisti Hannu Leidén tuotti ja äänitti. Oppisopimus-oppilas Majuri toimi ”kakkosäänittäjän” tittelillä. Hän kuvailee olleensa hierarkiassa ”pykälän assaria ylempänä”. Enää ei tarvinnut keittää kahvia, vaan nyt vedettiin jo mikkilakua ja muuta.
– Mikittäminen, rakentaminen ja kytkeminen. Nauhan pyörittely myöskin ja miksatessa kaiken pöytään laittaminen. Koko homma periaatteessa, mutta lopullinen sana oli tietysti Hannulla.
Esituotanto oli tehty Leidénin toimesta, eikä Majuri äänittäjänä ottanut siihen osaa.
Rumpuihin haluttiin isoa Amerikan soundia, mikä oli vaikea toteuttaa kahdenkymmenen neliön soittotilassa. Onneksi studion osaomistaja Kim Kuusi oli vuokrannut käytävän toiselta puolelta sata neliötä toimistotilaa, jonne rummut siirrettiin. Johan alkoi lävähtää!
Tilaan vedettiin piuhat ja asennettiin videokamera, jolla saatiin näköyhteys rumpali Atte Sarkimaan. Rumpuja jouduttiin äänittämään iltaisin ja yöllä, kun vieressä sijainneen ruokalan asiakkaat olisivat hyppineet toimistotilaan johtavien johtojen päällä ja meluhaittaakin olisi tullut.
Masa Maijasen iso bassosoundi luotiin kytkemällä soitin linjaan ja toiselle raidalle basso tuli pattereilla toimivan vyöltä riiputettavan mikitetyn mini-Marshallin kautta.
– Se oli Hannun idea. Ja lähtihän siitä hyvä särö.
Miehet olivat pyörineet Jenkkireissullaan kuulujen studiovelhojen, kuten Eddie Kramerin seurassa. Mukaan oli tarttunut kaikenlaisia vinkkejä.
– Siihen aikaan ei ollut mitään Youtubeja ja muita, mistä näät kaikki kikat. Silloin tyypit halus pitää omat kikkansa salassa.
Äänitykset kestivät pari kuukautta, osaksi sen takia, kun jouduttiin työskentelemään öisin. Eikä sitä tunnetusti kauhean hyvin yöllä pysty työskentelemään. Paljon biisejä, päälleäänityksiä ja analogimiksaus. ”Kyllä siihen vaan aikaa sai menemään”, Petri huokaa. Hommaa hidasti myös se että studiosta poistuttaessa biisin asetukset eivät jääneet pöytään.
– Ja jos jouduttiin tekemään jotain uudestaan, niin piti rakentaa koko homma alusta asti uudelleen. Ja se ei ollut kauhean mielekästä. Että sait sen biisin pöytään, meni pelkästään patchin kytkemiseen monta tuntia. Kompurat, kaiut ja kaikki. Oli aika monta laitetta mitä piti opetella. Jopa eri kaiuissa oli omat käyttöliittymät. Rolandeissa, Yamahoissa ja Eventideissa. Nyt ei tarvi opetella kuin Macin käyttö.
Majuri muistelee, että miksaaminen vasta hurjaa puuhaa olikin. Kun tehtiin analogisesti – mukana kaikenlaisia jousikvartetteja ja isoja köörejä – raidat loppuivat tietysti saman tien.
– Joten välimiksauksia jouduttiin tekemään kaksraitanauhurille ja U-maticille jotka juoksi synkassa. Sillä systeemillä saatiin neljä lisäraitaa. Onnistuneet välimiksaukset palautettiin moniraitakakulle ja niin edespäin…
Pöydästä löytyi tuohon aikaan jo jonkin verran automaatioita, mutta panorointi-automatiikkaa ei löytynyt, joten lisäkäsiä tarvittiin.
– Jos meni puihin niin uusiks vaan. Ei ollut total recallia niin kuin nykyään on.
Aloitko missään vaiheessa miettiä uravalinnan järkevyyttä?
– En! Kun silloin oli niin saakelin innoissaan tästä hommasta.
Millainen Petri Majuri sitten studiosta sessioiden jälkeen kömpi esiin?
– No helvetin kova tietysti! Ainakin omasta mielestä, hah-hah… Oli siinä semmonen fiilis, että pystyy ihan vakavasti äänittämään, ilman että pitää olla riippuvainen muista tyypeistä. Pystyi luottamaan omaan osaamiseen. Mä itsenäistyin aika nopeasti sen jälkeen. Tietysti tällä alalla ei koskaan ole valmis, aina löytyy uusia asioita.
Vuonna 1994 Majuri siirtyi siis freelanceriksi, jonka aikana levyjä valmistui kymmenkunta. 1997 perustettiin Seawolf. Maailma oli muuttunut. Mukaan astui digitaalitekniikka, kuten Adatit. Enää ei tarvinnutkaan satoja tuhansia rahaa moniraitureita ja isoja äänipöytiä varten.
– Alkuperäinen idea Seawolfia perustettaessa oli, että pohjat äänitetään jossain isossa studiossa kahden tuuman kakulle, sieltä kuuntelumiksaus Adatille ja aikaa vievät päällesoitot ja laulut omassa pajassa. Sieltä vaan välimiksauksien kautta takaisin 24-raidalle lopullista miksausta varten. No, ruokahalu kasvoi, Majuri tuhahtaa.
Niinpä näytti käyneen. Kun kirjoittaja tutustui Seawolfiin ensimmäistä kertaa, elettiin aikaa, jolloin muut alkoivat luopumaan studioistaan ja pienentämään paikkojaan. Sen sijaan Majuri ja Leidén vain kasvattivat kompleksiaan.
– Joo. Se lähti vähän lapasesta. Kun Hannun kanssa aloitettiin, niin meillä oli yksi tarkkaamo ja pieni äänitystila. Ja rehellisesti sanottuna se olis riittänyt. Mutta kun mukaan tuli Savolaisen Hessu ja rahoittajia, niin päätettiinkin että joka jätkälle pitää olla oma tarkkaamo. Ja vielä yksi ylimääräinen vierailijoille ja hyvä soittotila. Ja sehän oli kallista. Eikä siinä mitään, studio toimi seitsemäntoista vuotta. Loppuvuodet mä pyörin siellä yksin kun muut jätkät oli riitautuneet ja lähteneet aikoja sitten omille teilleen. Ja mä olin yksin siellä uppoavassa laivassa.
Studion sijainti Suomenlinnassa aiheutti omat vaikeutensa ainakin kamojen roudauksen kannalta. Talvisin lauttoja kulki vain kerran tunnissa. Miljöönä paikka oli kuitenkin vertaansa vailla. Artistin oli helppo lähteä kirpakkaan meri-ilmaan viilentymään jos pytty alkoi käymään liian kuumana. Hiukkasen stimuloivampi ympäristö, kuin harmaa teollisuusalue.
Seawolf-studion toiminta loppui vuonna 2013. Ja takaisin levyyn.
Petri Majuri on tänäkin päivänä erittäin tyytyväinen Havana Blackin albumiin. Hyvää soittoa ja hyviä kappaleita ja tietysti ”helvetin hyvät soundit”! Klassikko siis.
– Sen kaiken hirveän häröilyn jälkeen saatiin miksattua se. Se oli mulle semmonen oppikoulu, missä oppi näitä äänityksen ja miksauksen perusteita. Miten rokkihommia hoidellaan. Mulle todella tärkeä sessio!
Katso myös Hannu Leidénin ikimuistoiset sessiot, jotka julkaistiin Riffin printti numerossa 4/2017.
Hanoi Rocks: Twelve Shots on the Rocks
(Major Leidén Productions, 2002)
Jos oli Havana Blackin Growing Wings Petri Majurille oppikoulu, niin nyt mennään sitten suoraan yliopistoon.
Vuonna 1985 lopettanut Hanoi Rocks teki yllättäen comebackin vuonna 2002. Majurille annettiin paluu-albumin työstö. Hanoi-yhteistyö jatkui bändin lopettamiseen asti, jolloin plakkarissa oli kolme studiolevyä ja yksi live, joka julkaistiin myös DVD:nä. Siihen päälle Petri Majuri on miksannut siitä eteenpäin kaikki Michael Monroe -bändin levyt ja äänittänyt viimeisimmän.
Majuri muistelee, että Twelve Shots on the Rocks -albumin synnyttäminen oli ”semmonen saakelin spektaakkeli”.
Oltiin tilanteessa, jossa Michael Monroe oli velkaa yhden levyn SPV-levy-yhtiölle Saksaan. Ennakot oli saatu, mutta albumi vielä toimittamatta. Oli siis pakko tehdä väkisin yksi punklevy, että päästään ulos sopimuksesta. Sitä ennen ei Hanoi Rocksin levyä voida julkaista.
Manageri Ilkka Hulkon, eli taiteilijanimeltään Ian Vincentin idea oli pitää kahden viikon punk-sessio, että saadaan levy alta pois. Hulkko on Hanoi Rocksissa kitaraa soittavan Antti Hulkon veli.
– Eihän se tietenkään mennyt kahdessa viikossa vaan sessioon meni kuukausi. Samoissa istunnoissa tehtiin kuitenkin myös Hanoi Rocksin uusia kappaleita.
Michael Monroe ottikin sessioiden parhaat kappaleet Hanoi Rocksille ja jätti loput ”Watcha Want” -nimiselle soololevylleen.
Twelve Shots on the Rocksin teko aloitettiin punk-sessioista napatulla sinkkubiisi People Like Me:n äänityksillä. Singlen julkaisun jälkeen bändi teki nipun keikkoja, jonka jälkeen alkoi levyn teko kunnolla. Tai siis, kunnolla ja kunnolla…
– Pohjat meni yleensä vauhdilla ineen, mutta muuten se oli aikamoista spedeilyä. Andy oli välillä semmosessa kunnossa että Michael joutui soittamaan sen osuuksia – sooloja myöten. Peliaikaa Andyn kohdalla oli aina muutama tunti, sen jälkeen se oli ihan kuutamolla. Tunnin aikana piti saada mahdollisimman paljon taltioitua. Usein raidat oli aika epiksessä, mutta sieltä saatiin talteen hyviä ideoita. Andyhan on lahjakas biisinkirjoittaja ja sillä on hyviä ideoita ja ne saatiin taltioitua. Sitten viriteltiin tai soitettiin ne raidat uudestaan.
Sitä ei aina arvaakaan millaisissa olosuhteissa levyjä joudutaan joskus työstämään. Ensimmäistä sinkkua viimeisteltäessä tarkkaamo oli täynnä kaiken maailman managereita ja siipeilijöitä. Ja koko jengi joraa selän takana Majurin yrittäessä miksata.
– Andy alkoi jossain vaiheessa kuumottelee, että sinkusta on paree tulla saatana hyvä, tai… ja muuta tollasta. No, mulla meni hermot, mitä ei ole ikinä aiemmin tapahtunut. Läväytin koneen kiinni ja sanoin Michaelille, että mä lähden tohon baariin ja miksaus jatkuu siinä vaiheessa, kun koko tää ryhmä on painunut helvettiin. Michael tuli sanomaan parin tunnin päästä, että ”Noni, nyt voit tulla miksaamaan, kaikki on lähteny”.
Porttikielto studioon napsahti ylimääräisille taustalla hääriville hörhöille.
– Sen jälkeen saatiin työrauha. Käytännössä Andya ei miksailujen aikana näkynyt studiossa enää ollenkaan.
Tuollaisessa tilanteessa saattaa hiipiä mieleen epätoivo, että saadaankohan hommaa ikinä maaliin. Majuria vaivasi enemmän kuitenkin deadlinen lähestyminen. Twelve Shots on the Rocksin äänitykset oli aloitettu tammikuussa, sinkut julkaisuun keväälle ja levy pihalle syksyllä.
– Homma kuitenkin eteni säätöineen päivineen koko ajan. Michael on helkkarin tehokas jätkä, ei se hörhöillyt niin pahasti. Sillä oli kuitenkin näkemys, mitä ei muilta löytynyt. Andylla oli biiseistä joku näkemys, mutta ne ideat oli niin levällään, että ne piti sovittaa uudelleen.
Loka-Marraskuussa, kesken miksauksen, bändi lähteekin Japanin rundille. Majuri jää Ilkka Hulkon kanssa miksaamaan albumia ja levy ilmestyy ajallaan.
– Olikin ehkä pelastus, että ne lähti sinne Japaniin. Ei me oltais sillä menolla saatu sitä joulumarkkinoille, Majuri toteaa.
Rundilla olleet Monroe ja McCoy eivät olleet kuitenkaan tyytyväisiä miksaukseen. Tämän lisäksi herrat oli sitä mieltä, että eihän Majuri ja Hulkko ole mitään tuottaneet. Tuottajina heidän mielestään oli Muddy Twins, eli Monroe ja McCoy.
– Levyssä kuitenkin luki neljä tuottajaa, eli me ja Muddy Twins. Hitto mitä säätöä, Majuri repeilee.
– Andy soitti mulle kolmelta yöllä jostain Japanista. ”Vittu Petri, sä oot pilannu meiän levyn, se kuulostaa ihan paskalta.” Luurin toisessa päässä käy hirvee urvellus ja örvellys. ”Okei, puhutaan huomenna, nyt ei pysty.”
– Meni puoli tuntia ja se soittaa uudelleen. ”Vittu Petri, tää kuulostaa paremmalta kuin Aerosmith! Tää on ihan vitun hyvä!” Millähän kamoilla sä kuuntelet niitä biisejä?, Majuri repeilee lisää.
– Mutta näpeille saatiin Ianin kanssa ja ekan painoksen jälkeen maaliskuussa julkaistiin käytännössä uusi levy.
Digipakina julkaistu uusi versio piti sisällään viisi lisäbiisiä, uusia miksauksia ja uuden masteroinnin. Tässä kokonaisuudessa tuottajina olivat Muddy Twins.
– Se miksattiin Michaelin toiveiden mukaan. Ei ne ekatkaan miksaukset ihan paskoja olleet. Joihinkin biiseihin ei tarvinnut koskea ollenkaan. Osa sinkuistahan oli saaneet Monroe/McCoy -hyväksynnän jo aikoja sitten. Mutta Michael halusi vielä laulaakin jotain uudelleen.
Albumin ensimmäistä versiota on vaikea pitää millään tavalla epäonnistuneena, sillä se myi kuitenkin loppuun koko painoserän.
Huvittava episodi oli People Like Me -biisin videon kuvaus Seawolfilla. Tai siis nyt jo vähän huvittaa…
Seawolfin flyygeliparka sai roolin videossa, kun Muddy Twinsin hahmot tunsivat pakottavaa halua tanssia sen päällä. Tämä selvisi vasta kun studiossa aloiteltiin jazz-sessioita.
– Seppo Kantonen tuli soittamaan, ja eihän sitä saanu vireeseen. Koneisto oli ihan mutkalla. ”Oho, missähän tää on mennyt?” Kantonen ihmetteli. Kun katottiin sitä videota, niin siellähän ne veljekset hyppii tasajalkaa. Käry kävi. Olis pitänyt laittaa niille perään kymppitonnin lasku, mutta ei me hiffattu sitä silloin.
Levyn teko kesti vuoden. Se oli Petri Majurille ennätys lajissaan. Joutuiko hän odottamaan palkkaansa vuoden? Kyseessä oli erikoinen sessio myös tulonjaon kannalta. Majurilla ja Leidénillä oli oma levy-yhtiö, Major Leidén Productions, jonka kautta levy julkaistiin Suomessa. Suomeen tehtiin 50/50 diili, eli tulot ja kulut puoliksi. Ulkomaat luovutettiin ilomielin bändin taustalla häärivälle monipäiselle manageripoppoolle. Eikä Majurilla ja Leidénillä olisi edes ollut resursseja ulkomaiden hoitamiseen.
– Kyllähän me jouduttiin tekemään se levy aika pitkälle piikkiin. Siellä oli tietysti isoja rahasummia. Sovittiin että studiokulut (”runsaat”, Petri painottaa) otetaan ensimmäisistä myynneistä, olihan oletuksena että Hanoi Rocksin comeback-albumi myisi hyvin. Kuten se tekikin. Ekan kierroksen myynneistä laskutettiin RLF Oy:ltä iso summa studiokuluja pois.
– Käytännössä katsoen jätkillä oli ilmainen studio, tai niin ne luultavasti käsitti sen, kun aikaa meni niin paljon. Eihän sitä bändi varmaan siinä vaiheessa monesti hiffaakaan, että mehän maksetaan nää ite.
Moni oli sitä mieltä, että Hanoin Rocksin paluu oli rahastus, mitä se osaltaan varmasti olikin. Majurin mukaan kaikki julkaisut tehtiin kuitenkin tosissaan ilman rahastusmentaliteettia.
– Jos sitä vuoden päivät tahkottiin, on siinä aika monta hikipisaraa vuodatettu. Ei sillä periaatteella, että äkkiä vaan jotain ulos ja keikoille. Ja kyllähän se kolme levyä kuitenkin kesti.
Albumia ei löydy tällä hetkellä suoratoistopalveluista. Majuri epäilee taustalla olevan jonkinlaisia lakisotkuja.
Tuppu Orrenmaa Band, Billy Cobham ja Tower of Power Horns: Make My Day.
(TO Records 2009)
Niin, luonnistuu Petri Majurilta siis muukin kuin rockin äänittäminen. Tuppu Orrenmaa Bandin fuusiojazz oli jotain ihan muuta kuin kolmen soinnun rock.
Majurilla ei ollut minkäänlaista haisua, millaista musiikkia sessioissa tultaisiin tallentamaan. Netistä yritettiin saada jonkinlaista osviittaa, mutta laihoin tuloksin. Kitaristi Orrenmaakin oli uusi tuttavuus.
– Olin pihalla matskusta kuin lumiukko.
Kasassa oli aika kova rytmiryhmä: Pekka Pohjola ja Billy Cobham.
– ”Ai Cobham? Sehän taitaa olla ihan kova jantteri. Se ei varmaan ihan humppasetillä vedä”. Sit tuli speksit valokuvien kanssa. Tomeja kauhea määrä.
Rummut saatiin Ruotsista päivää ennen sessioiden alkua. Suomesta ei halutunlaisia löytynyt. Kepa Kettunen hoiti setin pystytyksen ja virityksen.
– Tuli pikkunen hiki, että kuinkahan paljon niitä rumpuja oikeasti tulee, kun Seawolfilla oli kolkytkaks kanavaa sisään. Aloin laskemaan: kaks basaria, kymmenen tomia ja hitonmoiset peltihässäkät päälle…
Ja kun bändissä oli vielä muutakin jengiä.
– Okei, Pohjola selviää yhdellä raidalla. Hän halusi soittaa aina linjaan, että pääsee itse määrittelemään sen dynamiikan. Siinä oli niin saakelin taitava soittaja, että pystyi määräämään ite sen dynamiikan. Eikä minkäänlaisia kompressoreita väliin.
Pekka Pohjola: yksi raita, Billy Cobham: vähintään 18 raitaa. Ja tähän päälle vielä ainakin kaksi kiipparia ja kitara. Kaikki kolmekymmentäkaksi kanavaa olivat käytössä.
Äänityksiin oli varattu ainoastaan kaksi päivää, joten kiire oli. Majuri mikitti samalla kun Kepa kasasi.
– Spekseistä löytyi myös tarkat mikkivaatimukset. Oopperasta piti vuokrata mikkejä. Tomeja oli niin paljon, ettei 421:iä voinut käyttää kun mikkistandit ei olis mahtuneet huoneeseen. Nappimikeillä oli helppo mennä.
Majuri kiittelee Kettusen apua sessioiden pelastukseksi. Paineita meinaan oli.
– Cobhamin päiväliksa oli kolmetuhatta, teki hän sitten keikan tai studiopäivän. Siinä ei auta ryssiä. Ja lisäksi tietenkin muiden tyyppien palkat.
Kinkkistä fuusiojazzia, kaksi päivää aikaa, ilman treenejä livenä purkkiin. Saattaisi alkaa ahdistamaan. Kaikki tuli kuitenkin tehtyä.
– Ne katto biisit nopeasti studiossa läpi. Ja täytyy sanoa, että tosi nopeasti ne otti noin vaikeita biisejä haltuun. Aika huikeita soittajia kaikin puolin.
Bändi soitti samassa tilassa Pohjolaa lukuunottamatta joka soitti tarkkaamossa. Jokaisella kuitenkin luurit päässä, sillä pauke oli aikamoinen.
– Cobhamilla oli isoja rumpuja, 24" basaria, eikä viritettynä mihinkään ”ping” -vireeseen.
Se oli soittaessaan kuin sammakko. Kädet ja jalat heilu ja aina osu johonkin. Niitä rumpuja oli joka puolella, ei voinut lyödä ohi, Majuri käkättää.
Kovan luokan komppiryhmän päälle mukaan saatiin Tower of Power -yhtyeen puhallinsektio. Pohjat oli tehty keväällä ja puhaltimet äänitettiin heinäkuussa bändin Pori Jazz -keikan yhteydessä. Aluksi äänitys oli tarkoitus hoitaa Seawolfilla, mutta matkustaminen Helsinkiin olisi tullut sen verran kalliiksi, että äänitys tehtiin Porissa. Majuri ei ollut tässä sessiossa mukana.
Tuli miksaamisen aika, mutta budjetti oli poltettu kovan luokan soittajiin.
– Mä en suostunut miksaamaan sitä ilmaseks. Meillä oli oppipoikana Maijasen Mikko, joka sitten miksasi sen.
– Sessio oli hieno. Noin mahtavia soittajia nykyään harvemmin tapaa. Taisi muuten olla Pekka Pohjolan viimeinen levytys, Majuri muistelee.
Tuomo ”Tuppu” Orrenmaa menehtyi äkilliseen sairaskohtaukseen 24. lokakuuta 2019.
Franz Ferdinandin kahden biisin sessiot Seawolfilla 2005
Puhelin soi alkuviikosta Seawolfilla. Yksi sen hetken suurimmista yhtyeistä, Franz Ferdinand, on tulossa maailmankiertueellaan Ankkarockiin ja tekevät kiertueella samaan aikaan levyä. Perjantaiksi pitäisi löytyä joku studio, keikka olisi lauantaina.
– Pikahälytys tuli kesken Blake-yhtyeen Planetizer-levyn miksauksia, jonka deadline oli torstaina. Päivät oli olleet pitkiä ja kiire helkkarinmoinen…
Aikataulua tarkennettiin, että soittokamat saapuvat päivällä ja bändi tulee jossain vaiheessa perästä. Samanlainen setti joka oli menossa Ankkarockiin, toimitettiin Backline Rentalilta kitaroita myöten Suomenlinnaan.
– Kamat oli sisällä ja venaillaan ja venaillaan. Mä olin ihan paskana, kun olin miksannut edellisenä päivänä, enkä ollut nukkunut viikkoon juuri ollenkaan. Ajattelin, että ehkä mä just ja just pystyn tekemään tän session. Onneks ne tuli viiden kuuden aikaan paikalle, jolloin olin ehtinyt rauhassa mikittää rummut.
Raiderista ilmeni että haluavat soittaa samassa tilassa ilman kuulokkeita, mikä oli Majurille helpotus, sillä säädön määrä pieneni ainakin vähän.
Bändi oli kovassa iskussa kun olivat kiertäneet jo tovin. Mukana kahden kappaleen pohjat, joiden päälle pitäisi laulaa ja soittaa perkussioita. Sen lisäksi yksi biisi äänitetään kokonaan.
Yksittäinen biisi purkitettiin neljällä otolla ilman klikkiä, jonka jälkeen selvisi, että kaikki kolme biisiä pitäis vielä miksatakin. Zombioitunut Majuri ei innostunut.
– ”Siis kuuden aikaan aletaan äänittää ja MILLOIN nää siis muka miksataan?!!” Manageri sanoi, että ruvetaan miksaamaan heti. ”Hetkinen, viimeinen lautta Suomenlinnasta lähtee kahdelta ja kello taisi on puoli kaksi. Luuletsä että mä nää puolessa tunnissa miksaan?”
Yhteisymmärrys löytyi bändin juostessa viimeiseen lauttaan. Sovittiin että seuraavana päivänä miksataan. Ja niinpä miksaus olikin valmis klo 12.
– Eihän siellä raitoja paljon ollut. Belgiassa oli äänitetty hyvät pohjat. Niissäkään ei tarvinnut kuin avata liu’ut. Selkeätä matskua, mikä ei vaatinut mitään suurempaa kikkailua. Balanssiin vaan. Ei siitä hinkkaamalla sen parempaa saa.
Seawolfilla tehtiin ainakin Get Away -kappale ja pari muuta sinkun B-puolta, joiden nimiä ei Majuri millään muista.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2020. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
