Nayteikkuna

Ikimuistoiset sessiot – Tom Nyman

Äänitteitä, jotka kansa tuntee. Tuottajia, jotka ovat jääneet usein taustahahmoiksi. Mielenkiintoisia tarinoita miten asiat johtivat toisiin asioihin ja päädyttiin ratkaisuihin.
Vuorossa tällä kertaa Tom Nyman, basistina mm. J. Karjalaisen taustajoukoista sekä kansainvälistä huomiota herättäneesta Laika and the Cosmonauts -yhtyeestäkin tuttu mies, jonka krediittilistalle mahtuu myös kymmeniä levyjä tuottajan roolissa.

 

Veli-Matti Järvenpää: Särkijärven Bolero 

(Amigo, 1992)

Särkijärven Bolero -albumista voidaan laskea tapahtuneen kahden henkilön kohdalla uuden uran lähtölaukaukset. Järvenpään tapauksessa kyse oli ensimmäisestä kaupallisesta produktiosta, jolla saatiin nostettua mies suuremman yleisön tietoisuuteen. Tom Nymanin kohdalla taas kyseessä oli hänen ensimmäinen tuotantotyönsä.

Nyman oli tutustunut 80-luvun puolella Martti Heikkiseen, joka piti kotonaan Lahdessa Swingtown-nimistä levyjen postimyyntikauppaa. Valikoimista löytyi kantria, folkia, rock’n rollia – tavaraa mitä nykyään sanotaan rootsiksi.

– Se oli silloin vaan hyvää musaa muun ja varsinkin ”kaiken kasaripaskan” joukossa, kuvailee Nyman nyt. 

Helsinkiin muuttanut Heikkinen oli perustanut Amigo-levy-yhtiön ja Nyman toimi Värttinä-yhtyeen bassonsoittajana.

– Viimeistään ’91 kesällä Kaustisen festareilla meille kävi Heikkisen kanssa selväksi, että Veli-Matin on aika tehdä soololevy, jotta se pääsee isomman yleisön tietoisuuteen. Veli-Matti soitti kaksrivisellä haitarilla mielettömän musikaalisesti instrumentaaleja, joita se oli opetellut Flaco Jimenezin ja Ry Cooderin levyiltä ja myös suomalaisilta vanhoilta pelimanneilta. Kansanmusapiireissä se oli ihan superstara jo siihen aikaan, olihan se aloittanut levytysuransa jo lapsitähtenä reilun kymmenen vanhana ja reissannut keikoilla Irwinin ja Tappi Suojasen ja ties kenen kanssa.

Nyman ilmoitti rohkeasti voivansa ottaa vastuun levyn ideoi­mi­ses­ta ja toteuttamisesta. Tiedot ja taidot on hallussa! Studiokokemusta mieheltä löytyikin, mutta ainoastaan soittamisesta. Ehkä valtava into ja kiinnostus oppia levyn tuottamisen salat korvaisi puutteet. 

– Halvemmat äänityslaitteet saati kotivehkeet ei olleet silloin vielä yleistyneet, joten mä lähdin ihan pystymetsästä Finnvoxille pitkäksi viikonlopuksi tammikuussa 92. Onneksi Martsa oli palkannut Speedy Saarisen äänittäjäksi ja otin mukaan vielä ”oman miehen” eli Janne Vikstenin avustavaksi äänittäjäksi.

Nymanin lapsuuden kaverin Janne Vikstenin oli tarkoitus toimia hänen ja Saarisen välissä tulkkina, kun tuottajakokelas pelkäsi ettei osaa ilmaista ha­lua­mian­sa asioita oikein. 

Siitä huolimatta että tuotantokilometrejä oli takana nolla, oli Nyman ehtinyt jo kehitellä suunnitelman siitä miten levy saadaan soimaan radiossa. Mikä tarkoitti siihen aikaan lähinnä Yleisradion rinnakkaisohjelmaa ja Radiomafiaa.

– Siitä piti tehdä vähän monipuolisempi kuin normikansanmusalätystä. Se oli iso tuotanto, kun levyllä oli neljä laulajaa ja reilu tusina soittajia. Heikkinen ei mukavana miehenä osannut sanoa ei mun suurisuuntaiselle suunnitelmalle. Noin isosta touhusta ei voi enää haaveillakaan ainakaan pienlevy-yhtiötuotannoissa.

– Laulajat lauloivat pari biisiä mieheen: J.Karjalaiselle tarjosin ideaa Buck Owensin kantribiisistä Street of Bakersfield ja Jukka käänsi sen tosi tyylikkäästi. ”Sua muistin jääkukkasin” soi paljon radiossa kun levy ilmestyi. Eero Raittiselle käännettiin Charlie Richin fiftaribiisi ”Rebound” Heittopussiksi ja jenkkiläinen kansansävelmä ”Come All You Fair and Tender Ladies” (Neidot herkät hennot). Vanhan Isännän Timo ”Tiibo” Vakkilainen, jonka laulua ja bluesinsoittoa olin ihaillut 70-luvulta lähtien, tuli myös mukaan. Sitten oli vielä Timo Kiiskinen, johon olin vasta tutustunut kitaristi Jarkka Rissasen kautta, kun Timo oli tullut Heinolasta Helsinkiin. Timon demolta napattiin levylle pari sen omaa biisiä, ”Suuret tunteet” ja ”Hullu Helena”. Ne tais olla sen ensimmäiset levytetyt kappaleet.

Puolet kappalemateriaalista oli tietenkin instrumentaaleja, kun nyt kerran haitaristin soololevyä tehtiin. Tom Nymania nähtiinkin noihin aikoihin usein kaivelemassa levyhyllyistä ja Sibelius-Akatemian nauha-arkistosta vähän erikoisempaa tavaraa, jotta vältyttäisiin toistamasta Järvenpään perusralleja eli Meksikon ja Teksasin haitaripolkkaa. Osa kappaleista ei ollut Järvenpään ominta aluetta soittajana, mutta kovana pelimannina hän taivutti haitarinsa sopimaan joka biisiin.

Sessioiden onnistumista helpotti Speedy Saarisen positiivinen meininki ja avuliaisuus ja hän suostuikin kaikkeen mitä Nyman keksi ehdottaa ja kokeilla. 

– Ilmeisesti sekin oli innostunut vähän erilaisesta sessiosta tai musasta. Jos tuottajan ja äänittäjän suhde ja kommunikointi ei pelaa, kaikki rupeaa menemään poskelleen aika nopeasti.

– Akustisemmat biisit tehtiin niin, että bändi oli puolikaaressa Veli-Matin ympärillä Finnvoxin B-studion isossa huoneessa. Mikeistä ja äänitysvehkeistä en ymmärtänyt siinä vaiheessa vielä mitään, mutta Speedy tajus heti minkälaisesta soundista nää jäbät diggaa, joten se tunki sinne väleihin sitten näitä isoja Neumanneja ja pätsäsi tarkkaamon puolella oikeat kompressorit käyttöön.

Nyman muistelee, että kaikki kuulosti heti hyvältä ja ilman mitään ongelmia. Eikä niitä oikeastaan saanut tullakaan, kun päällä oli niin tiukka aikataulu. Eri laulajat ja soittajat tulivat muutaman tunnein välein ja kaikki soitettiin samaan aikaan sataprosenttisena nauhalle.

– Karjalainen ei päässyt studioon, joten sen biisi siirrettiin kakstuumaiselta nauhalta puolentuuman Fostexille ja se lauloi biisinsä himassa tai landella niin kuin sillä oli siihen aikaan tapana. 

Siloposkisuudestaan huolimatta Järvenpää ei hermoillut äänityshommia ollenkaan. Studiokokemusta oli kertynyt parin omakustanteen verran. 

– Se oli aika ujo jätkä, mutta soitto kulki hyvin. Bändiin olin pyytänyt mukaan lähinnä kavereitani, jotta tuntisin oloni studiossa kotoisaksi. Onneksi ne oli jo silloin rautaisia soittajia: Janne Haavisto, Tommi Viksten, Petri Hakala, Miikka Paatelainen ja Jarkka Rissanen esimerkiksi. Mä soitin itse sähkö- ja kontrabassoa.

Kitarabändimiehitykselläkin koko porukka istutettiin samaan isoon saliin. Veli-Matti eristettiin tiukasti johonkin nurkkaan ja laulaja laitettiin ainoaan koppiin, joka salissa siihen aikaan oli. Yhden asian kanssa virkattiin vähän pidempään. 

– Timo Vakkilainen oli tehnyt ”Klassista ja jatsii” -biisistä demon jollain kasettikoneella, ja siinä oli mielettömän makee laulu- ja kitarasoundi. Studioäänitys tuntui valjulta sen rinnalla, joten sitten lopuksi kaivettiin kasetti esiin, siirrettiin se kaksituumaiselle ja soitettiin yhdessä siihen päälle se mitä puuttui. Ei yhtä hyvä kuin demo, mutta se kelpasi.

– Äänitysten jälkeen pidettiin pari viikkoa taukoa ja sitten miksattiin taas pitkä viikonloppu Finnvoxin C:ssä, niin se taisi mennä. Tai Speedy miksas ja mä seurasin kiehtoutuneena vieressä. Kerroin tietysti mielipiteitäni balansseista ja panoroinneista. Hankalinta mulle miksaamisessa oli tehdä nopeita päätöksiä, esimerkiksi sanoa jostain kaiusta pienen esimerkin perusteella, että onko se tämä vai tuo. Se alkoi helpottua vasta sitten, kun rupesi itse miksaamaan ja räpläämään kaikulaitteita. 

– Levy tuli hyvään aikaan ulos, alkukeväästä, jolloin on muutenkin hyvä fiilis. Biisit soi radiossa ja levy sai hyviä arvosteluita. Soundissa oli Waldemar Walleniuksen ylistävä koko sivun kirjoitus. Levy myi Amigon mittapuihin nähden mainiosti ja Veli-Matista tuli tunnettu hahmo myös kansanmusiikkipiirien ulkopuolella. Olin tyytyväinen, homma oli lähtenyt hyvin käyntiin.

Miltä levy kuulostaa tänä päivänä?

– Hyvältä. Se on monipuolinen, mutta ehkä iso porukka tekee siitä myös pikkasen hajanaisen. Mutta tein Veli-Matin kanssa vielä Pitkä hehku -levyn muutamaa vuotta myöhemmin ja siinä käytettiin ihan samaa sabluunaa.

Särkijärven bolero -albumin myötä Järvenpään musiikista alettiin puhua fin-mex-nimellä. Veli-Matti Järvenpää sai levyn ilmestymisvuonna Vuoden muusikon Emman.

 

Eero Raittinen & Kansainväliset seikkailijat: Eero Raittinen & Kansainväliset seikkailijat

(Texicalli, 1996)

Eero Raittisen levyn Nyman tuotti yhdessä Laika & The Cosmonauts -bändikaverin Janne Haaviston kanssa. Erityistä työnjakoa ei ollut, vaan kaverukset tekivät kaikkea yhdessä ja vuorotellen. Välillä toinen äänitti ja toinen tuotti tai soitti ja sitten vaihdettiin osia. Yhteisestä soittotaustasta johtuen sinne tänne sinkoilu kävi luontevasti.

– Me diggailtiin samantyyppisestä oldies-musasta ja oltiin pidetty yhdessä studiota Pitäjänmäellä jo muutama vuosi. Janne oli ehtinyt tehdä Eero ”Eppu” Raittisen kanssa pari levyä ja mullekin Eppu oli tuttu jo useamman vuoden takaa. Eppu on hieno tyyppi, joka kelpaa monessa asiassa roolimalliksi. Se on meitä parikymmentä vuotta vanhempi ja laulajana tietysti kovan luokan tekijä. Meitä oli samanhenkistä porukkaa bändissä: mun ja Jannen lisäksi, Pekka Gröhn koskettimissa ja Jarkka Rissanen kitaroissa.

Texicalli Records antoi täysin vapaat kädet levyn tekoon, ja koska Raittisen pari aikaisempaa levyä oli tehty Sonylle ja ”radioystävällisesti”, niin nyt haluttiin tehdä jotain rohkeampaa.

90-luvun alkuvuosina Laikan kiertueilla oli kuunneltu paljon muutamaa levyä, joiden soundi ja tuotannolliset ratkaisut viehättivät kaksikkoa. Ne olivat Mitchell Froom ja Tchad Blake -parivaljakon tekemät Los Lobosin Kiko, Suzanne Vegan 99,9 F°, Latin Playboysin debyytti sekä Daniel Lanoisin For The Beauty of Wynona.

– Niissä käytettiin paljon tehokeinoina äänen säröttämistä eri tavoin, voimakasta kompressointia ja aitoja huonesoundeja. Niistä varmasti tarttui yhtä ja toista ideaa Kansainvälisten seikkailijoiden levylle.

– Studiossa oli kova tekemisen meininki ja hyvä pössis. Levy on jäänyt siksikin mieleen, että sitä tehtiin meidän omassa Hitsville-pajassa Pitäjänmäen Arinatiellä. Siellä ei katsottu kelloa, joten aikaa oli käytössä niin paljon kuin sitä tarvittiin. Hitsvillessä rupes jo tohon aikaan olemaan merkittävät pinot vanhempia laitteita kuten kosketinsoittimia, vahvistimia sekä kaikenlaista räkkikamaa ja efektipedaaleja. Niitä sitten käytettiin niin paljon kuin sielu sieti, ajatus oli tehdä kaikki vähän väärinpäin, epäkonventionaalisesti. ”Halpa eksotiikka” oli myös sellainen mielikuva, jota haettiin paitsi musiikkiin, niin myös levynkansiin. 

Eikä studion laitearsenaali edes riittänyt, vaan sinne kärrättiin kahmalokaupalla erilaisia soittimia, ja kaikki soittivat mitä kynnelle kykenivät. Tavallisimpien lisäksi mikin eteen päätyi ainakin sitar, marimba, mandola, melodika, polkuharmooni sekä Ampeg Baby Bass – 60-luvun alun pystybasso, jossa on kontran täysimittainen kaula, mutta sellon kokoluokkaa oleva muovirunko. Erikoisia perkussiosoittimia oli niitäkin ”tuhottomasti”.

– Eerolla on hieno laulusoundi, mutta se on myös aikamoinen fiilistyyppi. Se tarkoitti sitä, että laulaminen ei aina sujunut niin hyvin kuin odotettiin. Eppu oli oppinut laulamaan studioissa 60-luvulla, jolloin etäisyys mikkiin oli puol metriä ja luureista tuli ihan erikuuloista informaatiota. Me ratkottiin sitten ongelmia vaihtamalla aina nopeasti lähestymistapaa: ripustettiin jotain metallisia lieriöitä filtteriksi äijän ja mikin väliin, toisinaan pistettiin se porraskäytävään huutamaan ja joskus lopullinen lauluraita kuiskailtiin heti kättelyssä pelkän skitan säestyksellä.

Levyn teon aikaan, eli 20 vuotta sitten Hitsvillessä oli käytössä 16-raitainen Fostex-mankka puolen tuuman nauhalla. Raitoja pystyi käyttämään ensin viisitoista, koska yksi piti säästää aikakoodia varten, jotta materiaali saatiin siirrettyä Finnvoxin kakstuumaiselle miksausta varten. Finnvoxilla tehtiin muutaman raidan kuuntelumiksaukset takaisin Fostexille, ja sitten oli lisää raitoja käytössä kunnes 23 oli täynnä. 

– Niillä pärjättiin hyvin silloin, ja monesti riitti se 15–16. En muista, että mitään välimiksauksia olisi Hitsvillessä tehty juurikaan.

– Omassa studiossa oli tietysti puolensa. Siitä oppi ottamaan kaiken irti eli tiesi millä tasolla ääntä piti ajaa mihinkin laitteeseen, mihin rumpusetti tai tietty styrkkari piti sijoittaa, jne. Tilat ja laitteet kasvoivat vuosien mittaan ja äänieristystä paranneltiin. Vaikka soittohuoneet ja tarkkaamo olivat matalia, tulin paikan kanssa hyvin toimeen enkä kaivannut mitään parempaa. Siellä alettiin tehdä myös isompia miksauksia, kun Pro Tools ja Maikkarin poistomyynnistä huudettu Amekin iso pöytä nostettiin vuosituhannen alussa trukilla toisen kerroksen maisemaikkunasta sisään. Lopetimme studiotoiminnan kuitenkin vuonna 2005, kun vuokranmaksu ja vanhojen laitteiden huollattaminen alkoi käydä liian stressaavaksi. Nyt taas kaipaan samantyyppistä paikkaa, mutta studionpitämisen ja freelance-äänittäjän hommat jätän nuoremmille.

– Me oltiin Eeron levystä ylpeitä, siitä tuli ihan erilainen kuin mikään muu siihen aikaan tai myöhemminkään. Toiset, esimerkiksi jotkut Epun ikätoverit, inhosivat sitä, mutta monet taas tykkäsivät. Porin seudulla jokin sanomalehti valitsi sen vuoden levyksi ja kävi meitä jälkeenpäin paikan päällä haastattelemassa. Me lähdettiin sitten keikoillekin toteuttamaan sitä eksotiikan ilosanomaa ja levyn soundia. Böndellä katseltiin pitkään, kun baarin nurkassa oli useammassa kerroksessa rujoa ja outoa kalustoa. Roudarina ja miksaajana ollut Markku Kaustinen pudisteli päätään…

 

The Krispies: Solid Gold Rockstars

(Zen Garden, 1998)

Tom Nyman oli ollut mukana tuottamassa Lemonatorin ekaa levyä Warnerille ja tutustunut Lasse Kurkeen. Zen Gardenin Kari Hynninen innostui Lassen ja Egotripin Knipin tekemistä power-pop -biiseistä ja patisti kaksikkoa levyntekoon. Kokoon kyhättiin nopeasti sivuprojektibändi, johon saatiin Heikki Tikka rumpuihin ja Aleksi Mänttäri bassoon. Muutama ilta treenikämpillä ja saman tien studioon.

– Lasse Kurki oli tykästynyt meidän Hitsville-studioon Lemonator-äänityksissä ja halusi että levy tehdään siellä. Lasse pyysi mua äänittäjäksi ja bändi halusi sivussa hoitaa tuottamisen. Aika pian kävi kuitenkin selväksi, että multa odotettiin myös tuottajamaisia vaistoja ja päätöksentekokykyä. Useimmiten tilanne on se, että jos sut on buukattu äänittäjäksi, et kovin mielelläsi rupea tekemään valintoja ja päätöksiä, jotka kuuluvat tuottajalle. Mutta koska tunnelma oli hyvä ja matsku mainiota, uppouduin hommaan täysillä, ja ehdotin sitten, että mut laitettaisiin levynkanteen myös tuottajaksi. En mä siitä lisäkorvausta halunnut tai saanut, mutta ajattelin, että nimen on hyvä olla krediiteissä, jos näitä hommia tekee jatkossakin, Nyman aloittaa.

Tuon ajan Hitsville oli joukko pieniä huoneita ilman sen kummempia akustointeja. Isoin huone oli vajaa parikymmentä neliötä matalalla viistokatolla. Tässä tilassa meuhkasi koko bändi. Rummut, bassostyrkkari, Lasse ja Knipi demolauluineen. 

– Niiden skittastyrkkarit oli viereisissä huoneissa, joten saatiin edes pientä eristystä. Hitsvillen äänitysvehkeinä oli silloin kakstuumainen 24-raita Studer ja Mackien 8-bus -mikseri. Finnvoxin huoltopäällikkö Tapio Rantanen oli tehnyt meille muutamia etuasteita ja kompuroita. Siinä kaikki, mikkeinä oli kolme isokalvoista Neumannia ja loput viisseiskoja ja Sennheisereita, ihan peruskalustoa.

– Jätkät oli liikkeellä tosi löysin rantein ja hyvissä moodeissa. Stressistä ei tietoakaan. Se teki hyvää levylle, joka syntyi onnellisten tähtien alla tavallista rennommin. 

Äänityksiä Hitsvillessä tehtiin noin viikon verran, tosin päivät olivat pitkiä. 10–12 tuntia oli nuoruuden innosta puhkuneelle joukolle normipäivä. Kuunteluvolyymiä Hitsvillen tarkkaamossa piti pitää suhteellisen lujalla, jotta olisi kuullut edes vähän mitä nauhalle meni. 

– Bändi mäikäs seinän takana ja välissä oli pelkkää lastulevyä. 

– No, pohjiin meni korkeintaan kolme päivää, sitten minimaaliset päällesoitot eli jotain skittasooloja ja muutamat kiipparit. Loppupäivät meni sitten lauluja tehdessä. Taustalauluja oli ihan mielettömästi, ja ne oli vielä buukannut kaikki kaverinsa vetämään sinne jonkin osuuden, että sovitut studiopäivät ja kaikki raidat saatiin täyteen. Ainakin Jiri Nikkinen, Mikko von Herzen ja Sub-Urban Triben jengiä kävi siellä kääntymässä. Kannoin snadisti huolta, että onko kaikki jutut oleellisia ja löytyykö niille miksauksessa tilaa.

Laulajista Tom Nyman nostaa erikseen esille Jiri Nikkisen. 

– Sellainen soundi, että mikki vaan eteen ja valmista kamaa. Joskus laulajien kanssa joutuu ihmettelee ja kokeilee eri mikkejä ja jopa erilaisia etuaste- ja kompuravaihtoehtoja, kun tuntuu, että sitä ei saa istumaan sinne muun kaman joukkoon oikealla tavalla. Sitkun on hyvä tapaus, jolla on hyvä mikkitekniikka, niin se on oikeastaan ihan sama, mitä siellä jatkeena on.

Sitten matka jatkui Finnvoxin A:han miksaamaan. Nymanin tunnetila vaihteli innostuneisuudesta paniikkiin. Olihan kyseessä ensimmäinen kerta yksin Finnvoxilla. SSL:n miksauspöydän manuaalia oli silmäilty etukäteen, mutta ei siitä liiemmin apua ollut. Miksaukseen käytettiin neljä – viisi päivää.

– Eihän ton kokoisesta pöydästä ja sen automatiikasta tajua mitään ennen kuin alkaa itse tekemään. Menin monesti iltasella solmuun niiden nappien kanssa enkä saanut ääntä kulkemaan. Onneksi Karmila (Mikko) oli aina paikalla C:ssä, joten ei auttanut kuin mennä koputtamaan sen ovea. Sitä vähän kypsytti aina, kun se laahusti pitkin käytävää ja kuunteli mun ongelmaa. Sit usein jo ovelta se osoitti jotain pöydän namiskuugelia, joka oli jäänyt väärään asentoon ja katkas signaalin. Ja mua nolostutti.

Ja päivät venyivät ja venyivät… Artistit kuitenkin ymmärsivät antaa Nymanille työrauhan. 

– Ne istui kahviossa ja tuli kommentoimaan sit kun mä pyysin. ”Ihan hyvä, mutta tähän täytyis saada nyt vähän telakkaa”, Knipi sanoi kerran kun olin taistellut tuntikausia jonkin miksauksen kanssa. Mutta kyllä ne oli myös hemmetin tarkkoja sen kanssa, että kaikki on just kohdillaan, tunnelma, soundit ja balanssit.

Kun Nyman kuuntelee albumia tänä päivänä, niin ikävä valtaa mielen. Ikävä analogiaikoja. Hänen mielestään kaikki on luontevasti ja pinnistelemättä esillä ja omilla paikoillaan. Kaksi vähän säröllä olevaa sähkökitaraa, rummut ja basso. 

– Se on periaatteessa helppo nakki. Silloin ei myöskään raitoja ollut koskaan enempää kuin 24, kun taas Pro Toolsin tulon jälkeen niitä saattoi olla paljon enemmän. Se ei tehnyt lopputuloksesta parempaa. Pidän hyvien kompuroiden soundista ja efektistä, joten käytin niitä aina mahdollisimman paljon jo ääni­tys­vai­hees­sa. Siitä on myös se hyöty, että bändi kuulostaa tiukemmalta ja selkeämmältä tarkkaamossa, jolloin päätöksiä on helpompi tehdä ja jatkotyöt nopeutuvat. Vieroksun sitä, että äänittäjät eivät enää käytä erilaisia mikkietuasteita ja kompuroita efektiivisesti pohjaäänityksissä. En tiedä, johtuuko se kaiken digitalisoitumisesta vai jostain yleisestä vieraantumisesta. Niitä kandee käyttää rohkeasti, se on äänittäjän ammattitaitoa, että musa kuulostaa melkein valmiilta jo ennen miksausta. Hyviä analogialaitteita on kyllä edelleen monet studiot ja räkit pullollaan.

– Ekana oli kiire saada miksattua sinkkubiisi ”I’m On The Radio”, ja jätkillä oli sen kanssa sellainen kela, että kaiken pitää tulla aivan vitun lujaa joka suunnasta. Useinhan se ei oo toimiva lähestymistapa, mutta yritin kuitenkin mennä siihen suuntaan. Lopuksi Kurki, Knipi ja taisi olla Hynninenkin siinä sitten aivan fiiliksissä kuuntelemassa miksausta ennen kuin se ajettiin masterille. Ne halus hakea studiopäällikkö Risto Hemminkin siihen sitten vielä diggailemaan ja mä olin, että älkää nyt helvetissä, tää on mun eka miksaus täällä ja mua hävettää kun kaikki mittarit on tapissa ja valot vilkkuu punasena. No, Hemmi kuunteli, koputteli mittareita ja nosteli pedanttina miehenä kulmiaan aina välillä. Lopuksi kopsautti puukenkiään ja hörähti mennessään: ”Noh, sepäs tuli kuin tykinsuusta”. Pelkäsin, että Risto siirtää mut sivuun varjellakseen kalliita laitteitaan. Sain kuitenkin jatkaa hommat loppuun ja levystä tuli oikein hyvä. Krispies oli kuitenkin projektibändi, ja platta jäi niiden ainoaksi. Aina kymmenen vuoden välein kuulen, että niillä on suunnitelmissa kakkoslevy.

Tarina kertoo että Kurjella ja Knipillä olisi Kari Hynniseltä saatu avoin valtakirja toisen Krispies-levyn tekemiseen.

Solid Gold Rockstars -albumilla oli yhteensä viisitoista vierailijaa. Edellämainittujen lisäksi studiossa nähtiin muunmuassa Markus Nordenstreng Rickenbackerin kanssa, J-P Virtanen Hammondissa, Mikki Kauste taustalaulussa ja Nez Trehnov tamburiinissa miltei joka paikassa ja kohdassa. Albumi on kotimaisen powerpopin hienoimpia hetkiä (tämä on toimittajan puolueellinen mielipide).

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 2/2015. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


 

20.12.2020
|
Teksti: Misha Koivunen | Kuvat: Tommi Posa
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy