Kitaroita, mielipiteitä ja tarinoita soittimien takaa. Suomalaiset kitaristit esittelevät itselleen tärkeitä instrumentteja, ”elämänsä kitaroita”. Sarjan aloittaa Ile Kallio.
Uuden bändinsä levyä viime ajat viimeistellyt Ile Kallio valitsi haastattelun ja kuvaussession paikaksi Finnvox-studiot. Se on hänelle tuttu paikka jo nuoruudesta lähtien, ja myös tuore Ile Kallio Big Rock Bandin Shook Up! on äänitetty näissä tiloissa. Blues/rock-soulia soittavan ja torvisektiolla ryyditetyn kahdeksanhenkisen bändin perustaminen oli alunperin rumpali Okko Larun ja laulaja Patrick Erikssonin idea, eikä Kallio voinut tietenkään ehdotuksesta kieltäytyä.
Vuodesta 2013 toiminut yhtye on ajettu sisään keikkailemalla. Myös studiossa toimittiin pitkälle live-tyyliin, eli ensin koko bändi taltioitiin Finnvoxin suuressa B-studiossa, jotta levyllekin saatiin yhdessä soittamisen tunne. Omat soolonsa Kallio soitti sen jälkeen pienemmässä F-studiossa.
Kun Ile Kallion kanssa alkaa jutella kitaroista, paljastuu hän nopeasti perinteikkäiden kitaramallien ystäväksi, jolle sähkökitaroiden arkkityypit ovat käyttötaidetta. Kun oli aika esitellä itselle tärkeitä soittimia, hän asetteli F-studion lattialle Telecasterin, Les Paulin, Gretschin ja Stratocasterin, joilla myös Shook Up!-levyn kitaraosuudet äänitettiin.
Tom Anderson T-style
– Ykköskitarani on Tom Anderson Tele, jonka ostin uutena Kitarapajasta muistaakseni vuonna ’98. Kyseessä on pieni jenkkiläinen paja, joka tekee kitaroita käsityönä. Kaikki kitarat ovat toki yksilöitä, esimerkiksi Les Pauleja tai Stratocastereita tulee hihnalta, mutta jokainen on silti erilainen. Niin on tämäkin.
– Uudet kitarat ovat aina uudenkarheita, eli ne täytyy soittaa sisään; mutta kun Tom Anderson Telen otti ensimmäisen kerran käteen, niin tuntui heti siltä, että tämä on tässä. Tuntuu, että mä olen ollut sapluuna, kun tuo on tehty. Tämä on myös erittäin kevyt Telecaster, koska rungon molemmat puoliskot ovat ontot. Hyvillä säädöillä ja hyvällä vahvistimella tässä on aivan loputon feedback.
– Tällä soitan keikat. Varakitarana on Finlandia Instrumentsin tekemä Telecaster Thinline, jonka sain lahjaksi sen rakentajalta Teemu Järviseltä. Hieno kitara sekin. Tele on ylipäänsä sellainen kitara, että sillä voi vetää vaikka Metallicassa, siitä irtoaa kaikki; yllättävän monipuolinen vehje. Esimerkiksi Strato on lyyrisempi luonteeltaan, vaikka toki siitäkin saa revittyä vaikka mitä pedaalien kanssa. Tele on maanläheisempi, bootsit on valmiiksi kurassa, kun sillä alkaa vetämään.
Gibson Custom Shop Les Paul Standard 1958 V.O.S.
– Tämä ei ole oma kitarani, mutta otin sen mukaan, koska käytin sitä uudella levylläni. Tämä on erittäin hyvän ystäväni Pekka Witikan omistuksessa. Itselläni on Heritage Les Paul vuodelta 1980, joka on erittäin hyvä sekin. Legendaarisimmat Les Paul -mallit ovat vuosilta 1958, -59 ja -60. Pekka sai tämän viime toukokuussa ja soitti, että ”nyt se VOSSI tuli”, ja opetti samalla mulle mitä se V.O.S. (”Very Old Specs”) tarkoittaa. Minä sinne koittamaan sitä, ja se oli taas niitä hetkiä, että ”mikä kitara!”. Sanoin Pekalle, että mennään elokuussa studioon, sun on pakko lainata tuo kitara. Tämä ja Tom Anderson Tele ovat levyllä eniten äänessä.
– Tämän ’58 Les Paulin humbuckereita ei ole kelattu ollenkaan niin täyteen kuin moderneita humbuckereita. Näistä ei tule fjongaa yhtä paljon, eikä mielestäni sellaista vääränlaista täyteen ahdettua klangia. Tästä kitarasta saa pelkällä plektran kosketuksella todella paljon nyansseja esille, kun taas modernista humbuckereista tulee tunne kuin kompressorit sun muut olisivat täysillä kun kitaran avaa.
– Uudelle levylle yritin yhden kappaleen kohdalla Telecasterilla monta ottoa, mutta ei vaan lähtenyt jostain syystä. Olen sellainen soittaja, joka studiossa ani harvoin säveltää soolon. Saattaa toki olla jokin idea tai kohta otelaudalla mistä soolo lähtee, mutta sen jälkeen vaan katsotaan mitä tapahtuu. Silloin ei vain lähtenyt. Vaihdoin tähän Les Pauliin, pidin samat säädöt styrkkarissa, ja avasin volumen. Sitten tuntui hyvältä, ei muuta kuin rec päälle ja koko biisi alusta loppuun. Hienon instrumentin merkki on se, että se panee sinut soittamaan. Hyvän vahvistimen merkki puolestaan on se, että se tuo kitarasta sen luonteen esille ja tukee sen klangia.
Täsmäroolin soittimet: Gretsch 6120 Bigsby
& Fender Custom Shop Stratocaster ’62
– Tämä Gretsch oli alunperin meidän rumpalin Okko Larun kitara, ja otin tämän sessioihin lainaan. Levynteon jälkeen ilmoitin, että sori vaan, tämä on nyt minun kitara ja pakkolunastin sen. Minulla on pieni Fender Pro Junior 10-tuumaisella kaiuttimella. Siitä kun avaa tonea vain vähän kello yhdeksään, mutta volan kello kahteenstoista niin sitten toimii. Ja näissä Gretschin mikeissä on aivan oma klanginsa. Tällä yhdistelmällä sain sellaisia voimasointuja että!
– Bigsby on mielestäni paras kampi, koska en ole yhtään sellainen kammen urakalla vääntäjä. Kampi on minulle enemmän sitä, että saadaa sävyä ja aaltoa siihen sointiin. Tässä on jotenkin hyvä tuntuma. Tykkään tästä enemmän kuin Fenderin kammesta, sillä Bigsbyn sointi on aivan omanlaisensa.
– Stratocasterilla soitin ainoastaan muutaman puhtaan kitararaidan. Ostin tämän kuutisen vuotta sitten Kitarapajalta. Näitä tuli kauppaan muutama ja tämä tuntui niistä parhaalta. Kaikki sähkökitarani ja melkein kaikki akustiset olen ostanut Kitarapajalta. Myös Martinin 000-28EC:n, joka on tärkein akustinen kitarani.
Hyvä kitara on hyvä sellaisenaan
Big Rock Bandin levyllä Ile Kallio käytti vahvistimena pääosin kotimaista Hehkua, joka on nimenomaan hänelle tehty. Vahvistimessa on puhdas kanava sekä kaksi säröastetta, jotka saa myös yhtä aikaa päälle. Ainoat pedaalit olivat Voxin vanha wah sekä T.C. Electronicin viive.
Vaikka vahvistimet ovatkin se rockin toinen puoli, niin uutta sähkökitaraa kokeillessa ratkaisevaa Ilelle on akustisen soinnin laatu.
– Sen pitää tuntua hyvältä akustisesti, jotta viitsii ruveta enempää testaamaan. Silloin kitaralla on hyvät edellytykset soida myös sähköisesti. Tietysti nykyään kaikkia näitä erilaisia mikkityyppejä ja -kokoja saa vaikka minkälaisena. Mutta mikkien kanssa pelaamisessa ja vaihtamisessa olen aina ollut tosi laiska ja huono, se ei ole mulle luontaista. Luotan hyvään kitarantekijään, ja siihen, että hän tietää myös sen minkälainen elektroniikka soittimessa tulee olla. Kitaran pitää olla hyvä sillä tavalla kuin se on tehty.
Niinpä, kaikilta osin. Ja Ile Kalliolle kitara on sekä soitin että visuaalinen ilo. Lopuksi hän paaluttaakin teesinsä ytimekkäästi ja tyhjentävästi: klassikot eivät synny turhaan.
– Ei joku Les Paul tai Stratocaster tai Telecaster ole olleet syyttä niin kauan tällaisia kuin ovat. Kaikennäköisiä härpäkkeitä on tehty, mitä ihmeellisimpiä kitaroita ja mitä ihmeellisimmän näköisiä. Mutta kaunis kitara on käyttötaidetta parhaimmillaan, koska sillä voi soittaa ja sitten se on helvetin seksikäs vehje – sun tekee mieli ottaa se syliin ja hiplata sitä. Kyllä siihen on ihan syy, miksi nämä mallit ovat tällaisia ja edelleen suosituimpia kitaramalleja, Ile naulaa.
Tämä Timo Östmanin toimittama ja Tommi Posan kuvittama artikkeli on ilmestynyt alunperin Riffin printtinumerossa 2/2015. Artikkeli aloitti uuden juttusarjan "Elämäni kitarat", jonka myöhemmissä osissa ovat tärkeistä soittimistaan kertoilleet Sami Hurmerinta, Heikki Silvennoinen sekä Juha Torvinen. Joulukuussa 2015 vuorossa on Juha Björninen ja jatkoa seuraa senkin jälkeen.
Kotimaisen Hehku-vahvistimen testi julkaistiin samassa printtinumerossa 2/2015 ja se aukeaa tälle sivustolle sunnuntaina 15.11.
Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
