Nayteikkuna

J.J. GREY & Mofro – analogisoundia Floridasta

J.J. Greyn albumi Ol’ Glory (Provogue/Mascot) julkaistiin Euroopassa alkuvuodesta 2015. Levy on kovatasoinen kokoelma kappaleita, joissa voi kuulla kaikuja niin soulista, rhythm’n’bluesista, funkista kuin (etelän) rockistakin. Arvion julkaisimme Riffin verkkosivuilla heti tuoreeltaan, haastattelun vuoro oli printtinumerossa 5/2015.

 

J.J. Grey on Suomessa vielä melko tuntematon laulunkirjoittaja/multi-instrumentalisti, vaikka onkin julkaissut Mofro-yhtyeensä kanssa jo monta levyä. Muusikkona Grey kertoo olevansa lähinnä itseoppinut, ja muistelee kaiken lähteneen isän ja äidin kirkkolauluharrastuksen sekä isosiskon discolevykokoelman innoittamana. Kuten Mofron musiikista kuulee, myös Lynyrd Skynyrd kuului luonnollisesti vaikuttajiin. Myöhemmällä iällä on tullut musiikin teoriaankin tutustuttua omin päin, ja lisäksi hän kertoo suorittavansa R’n’B/Jazz-kurssia Berkleessä.

 

”Kaikki levyni on äänitetty kaksituumaiselle nauhalle.”

 

Koska uusi albumi Ol’ Glory on varsin onnistunut paitsi kappaleiden myös tuotannon suhteen, pyysin J.J:tä aluksi hieman kertomaan levyn tekemisestä. Paljastuu, että vuosien varrella hyväksi havaittu prosessi on seuraavanlainen:

– Kun olen tehnyt kappaleet, teen niistä demoja kotistudiossani, vähän siis muokkailen niitä. Sen jälkeen olen valmis menemään bändini kanssa oikeaan studioon. Tätä levyä varten yritin kyllä hieman enemmän valmistautua lopullista sessiota varten, ja taisin siinä onnistuakin. Toisaalta en halua tehdä touhusta liian valmista, joten annan bändin soittajien löytää oman paikkansa kappaleissa sen sijaan, että he olisivat opetelleet osuutensa minun soittamiltani demoilta. Niistä on tarkoitus kuulla vain sovituksen perusidea, hän kertoo.

 

Analogi on esityskeskeisempää

Floridan St. Augustinessa sijaitsevassa Retrophonics-studiossa tehty Ol’ Glory kuulostaa analogisesti tallennetulta. Äänitettiinkö se myös todellisuudessa näin?

– Kyllä, ehdottomasti. Kaikki levyni on äänitetty kaksituumaiselle nauhalle. Jotain päällesoittoja tehtiin ehkä digitaalisesti, sillä Retrophonicsilla myös digitaalinen laitteisto, vaikka se ensisijaisesti onkin analoginen studio. Itse olen aloittanut varsinaiset studioäänitykset analogitekniikalla, enkä ole koskaan edennyt siitä mihinkään. 

Soittamaasi musiikkia voisi kai pitää jonkinlaisena sekoituksena vanhempia musiikkityylejä, joita tietysti tehtiin analogitekniikalla. Oletko sitä mieltä, että musiikkisi vaatii tätä soundia ja äänitystapaa? 

– Varmaankin kaikki musiikki perustuu aina johonkin vanhempaan, joten en pistäisi tätä juttua aikakapseliin. Enemmänkin koen niin, ettei analogilaitteita parempia äänitysvehkeitä ole soinnillisessa mielessä tehty. Onhan sillekin syynsä, että monet kitaristit hyvinkin monenlaisissa musiikkityyleissä haluavat 1960-luvun Marshall- tai Fender-vahvistimia: niissä vaan on se soundi. Sama pätee mielestäni esimerkiksi äänitystekniikkaan eli mikrofoneihin, esivahvistimiin, kompressoreihin ja äänipöytiin. En toki tarkoita, ettenkö käyttäisi myös tämän päivän laitteistoa – eihän kaiken sentään tarvitse olla vanhaa. Mutta tarkoitus on silti sama, eli se, että soundista saisi lämpimän.

Digitaalinen tekniikka on Greyn näkövinkkelistä paikallaan erityisesti materiaalin esityöstämisessä, ja demot hän äänittääkin aina digitaalisesti.

– Siten on nopea työskennellä. En kuitenkaan saa sillä tavalla kokonaissoundia, joka olisi omaan korvaani tarpeeksi avoin. Analogisessa prosessissa on sitä jotain. Lisäksi se on esityskeskeisempää: musiikki on soitettava sisään bändinä. Nauhan kanssa on helpompi tehdä lopullinen päätös, koska raitamäärä esimerkiksi on rajatumpi. Digitaalisessa formaatissa mahdollisuuksia on vaikka kuinka.

 

Soolona jalkarumpusetti avuksi

Kerrotko sitten myös hieman kitaralaitteistostasi. Luotatko siinäkin vintagen voimaan?

– Osittain, mutta käytän esimerkiksi uutta Victoria-vahvistinta, joka perustuu vuoden ’58 Fender Twiniin. Myös PRS Dallas -combo löytyy vahvistinräkistäni. Kitaroina tykkään käyttää niin ikään PRS:n malleja.

Levyllä vierailee myös kaksi muuta etelän kitaristia, Luther Dickinson ja Derek Trucks. Kuinkas näin sattui?

– Luther on vanha tuttuni, jonka kanssa soitan yhdessä Southern Soul Assembly -kokoonpanossa (Grey, Dickinson, Andres Osborne, Marc Broussard). Soittelemme akustisesti laulujamme kukin vuorollaan. Derek Trucks puolestaan asuu täällä Floridan Jacksonvillessa ja on myös hyvä ystäväni.

Soitat keikkoja paitsi bändin kanssa myös yksin. Onko tämä taiteellinen vai taloudellinen ratkaisu?

– Soolokeikat ovat ehdottomasti taiteellinen ratkaisu. Olen tehnyt taloudellisia ratkaisuja miehityksen suhteen ainoastaan silloin, jos olen jättänyt torvisektion pois. Nykyään olen onneksi päässyt sellaiseen asemaan, että voin ottaa torvetkin mukaan mille tahansa keikalle.

 

– Käytän soolokeikoillani kivaa Farmer Foot Drum -jalkarumpusettiä. Istun ja poljen sitä, soitan kitaraa ja laulan samaan aikaan. Kerron myös tarinaa laulujen taustoista ja teen siten esityksestä hieman kotikutoisemman. Sanoisin, että nämä molemmat esiintymismuodot ovat minulle yhtä arvokkaita, mutta enemmän haluan tehdä bändikeikkoja, koska niitä todella rakastan, Grey toteaa.

J.J. Greyn kotisivut löytyvät tämän linkin kautta ja Ol’ Glory -levyn arvio aukeaa tästä.

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 5/2015. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


 

04.10.2020
|
Teksti: Timo Östman | Kuva: Jim Arbogast
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy