Nayteikkuna

Joonas Kaikko – on pakko joraa

Joonas Kaikko on vaivihkaa hivuttautunut kotimaan lyömäsoittajien kärkijoukkoon. Miestä nähdään vähän väliä niin tv-tuotannoissa kuin areenakeikoilla, jollei rumpusetin niin perkussiokioskin ääressä.

 

Ennen kuin tutustutaan Joonas Kaikon rumpaliminään, on syytä tiedustella miten hän on pärjännyt poikkeusoloissa: pandemian johdosta lisääntynyt kotiaika ja varsinkin viikonloppujen viettäminen kotona on tuntunut oudolta ja toisaalta hyvältä. ”Nyt saa olla hyvällä syyllä himassa”, hän summaa.

Tilanne ei ole Kaikolle uusi, sillä kaksikymmentäyhdeksänvuotias rumpali joutui hidastamaan työtahtiaan jo ennen koronan ilmaantumista. Viimeiset kaksi vuotta on tehty vain pakolliset keikat, kun perheeseen syntyi tavallista enemmän huomiota vaativa poika.

Joonakselle perhe on muutenkin ollut aina ykkössijalla. Siinä ei rahalliset asiatkaan paljoa vaikuta.

– Näyttäis siltä, että hommia olis tarjolla niin paljon kuin jaksaisi tehdä. Mutta tässä on joutunut priorisoimaan myös rahallisessa mielessä.

Muutos on suuri, sillä aiemmin hän otti vastaan kaikki työt mitä tarjottiin.

– Sen työn tulosta näkee tässä, että on voinut vähän valikoida duuneja. Mikä on ihan poikkeuksellista Suomessa. Ihmiset on myös olleet ymmärtäväisiä sen suhteen, että nyt mennään pitkälle perheen ehdoilla, mutta kyllähän ne skidit siitä kasvaa ja asiat tulee muuttumaan jossain vaiheessa.

 

Vain rumpalilevyjä, kiitos

Kun seuraa Joonas Kaikon vastustamatonta eläytymistä perkussioiden äärellä ja akrobaattista rumpujen soittoa, ei voi kuin ihmetellä, mistä tällainen kaveri tulee. Monta kysymystä aukeaa hänen musiikkimieltymystensä kautta. On nimittäin pari levyä, jotka saivat hänet tarttumaan kapuloihin.  Art Blakeyn Jazz Messengers -yhtyeen kokoelma sekä Tito Puenten ”Planet Jazz”. Kun kolmaskin levy oli rumpalin – Gene Krupan ”Drummin’ Man” – oli tulevaisuuden suunnitelmat sitä myötä lukittu. Näistä levyistä Kaikko fiilisteli erityisesti Gene Krupaa. Sekoaminen oli sen verran voimakasta, että kului vain hetki, kun hän alkoi jo soittaa sellaista musiikkia: vanhaa jazzia ja aivan juniorina…

– Jep, en koe olevani mikään jazzari, mutta kyllä se kolahti kovaa. Alkuun hullannuin rumpaleihin ja sitten alkoi tulla muita, kuten Trio Töykeät. Heidän Kudos-levyllään Rami Eskelisen soitosta tuli paljon vaikutteita omaan soittoon.

Blakeyn ja Puenten levyt synnyttivät yhtäläisen innon perkussioiden ja setin soittoon. Poika paukutteli menemään asiaa sen enempää miettimättä. Nähtyään televisiosta Tito Puenten Pori Jazzin keikan hänelle valkeni, että lattarimusassa ei ole rumpusettiä!

– Niillä oli kaikki maailman rummut siellä perkkakioskissa, joita mulla ei tietenkään ollut. Mutta aloin kohkaamaan samoja congajuttuja tomeihin. Kädet ihan verillä, kun vanteet on vähän korkeammalla.

Tomien taputtelu musan päälle ei tietenkään kuulostanut samalta, mutta sillä tuli olemaan suuri vaikutus myöhemmin. Tekemisessä oli paljon lapsenomaista leikkimistä. Nuori unelmoija eläytyi musiikkiin samalla tavalla kuin sen soittajat. 

Eikä tuo puoli ole vuosien varrella kadonnut Joonasta mihinkään. Hänen perkussioiden soittoaan ihmetellessä ei jää epäselväksi, etteikö mies olisi joka solullaan mukana meiningeissä. Häntä harmittaa vain ettei rumpusettiä soittaessa pysty pitämään yhtä kovaa meininkiä.

– Mä tykkään tollasesta showmeiningistä ja olen aina rakastanut tanssimista. Varsinkin ton lattarimusan kautta, kun siellä ne kulkee käsi kädessä. En ole opiskellut mitään tanssihommaa, mutta tarkoitus olis aloittaa parisalsa heti kun pystyy.

Eipä hän perkussioiden soittoakaan ole ikinä opiskellut. Joitain juttuja katsottiin rumpuja soittaneen luokanopettajan kanssa, mutta pääasiassa asioita on opeteltu keikkavideoilta, joiden katsomista Kaikko on aina harrastanut. 

 

Funk-herätys

Vaikka perkussioita ei tullut ikinä opiskeltua, rumputunnit Joonas aloitti jo varhain. Jazz-mies Heikki Helon tunneilla tutustuttiin myös perinteisempiin juttuihin. Suomalaisittain noinkin poikkeavin eväin alkaneelle musiikkiuralle mahtuu mukaan myös perus 2/4-komppimaailma. Lopullisen sysäyksen tasabiitin maailmaan antoivat isoveljen Earth, Wind & Fire -levyt.

– Siinä oli sitä beat-komppia, mutta myös paljon perkkoja. Ja se iski tosi kovaa. Sitä myötä funkmusa tuli rytinällä ja vei mun sydämen täysin… sitä ”kakkosnelosta” alkoi tulla ihan urakalla. Funk on ollut siitä lähtien mulle se isoin juttu ja Earth, Wind & Fire on edelleenkin mun lempibändi.

Tasainen riisuttu ”kasibiitti” saattaa tuntua tylsältä rytmisesti rikkaan lattarin ja kuplivan jazzin jälkeen. Joonaksen mielestä yksinkertaisuuden sijaan kiehtovaa oli juuri se, että kaikkien instru-menttien yhteissoinnista saadaan aikaan jotain aivan muuta.

– Jos rummut soittais eri tavalla, se ei olis välttämättä niin menevää. Kaikella on paikkansa. Perkat täyttää kaikki 1/16-osat ja rumpukomppi on aika simppeli. Mutta kun sinne isketään vielä bassokuviot, parit skebat ja kiipparit, selkiintyy aika äkkiä miksi ne rummut oli sellaiset. Sen takia siitä tuli niin tanssittavaa ja groovaavaa, kun sieltä tuli se kakkonen ja nelonen niin selkeästi. Siitä se svengi muodostui.

Moni soittaja ajautuu miinaan, ajatellen että mitä enemmän soitossa on tavaraa, sen groovaavampaa se on. Omat mieltymykset ja tyyli onkin sitten eri asia.

– Jotkut saattaa sanoa, että mä soitan liikaa. Tottakai perusbiitillekin on paikkansa, mutta mä vaan tykkään soittaa tosi paljon.

Joonas yrittää muistella, tuliko jo junnuna soitettua paljon vai vähän. Mutta viimeistään Pop ja Jazz -konservatoriolla bilekeikkoja soittaessaan, hän huomasi, että peruskomppi ei aina vain riitä.

– Se ei svengannut, vaikka soitat juuri kuten se komppi siellä on. Tuotannoissa on aika paljon tavaraa – kaikenlaista säksätystä, miljoonia eri juttuja. Mä aloin tekemään niitä asioita. Täytin kaikki 1/16-osat ja samalla soittajakaverit oli sitä mieltä, että tämähän svengaa.

Joonaksen analyysin mukaan perkussioiden soittaminen auttoi kuulemaan asioita mitä siellä taustalla on. 

 

Riskillä eteenpäin

Joonas Kaikon gospel chops -tyylistä soittoa ei pahemmin Suomessa ole kuultu. Tyylissä yhdistyy groovaava komppaus, akrobaattiset ja monumentaaliset fillit sekä elektroniset soundit. Amerikkalaisten r’n’b-, rap- ja soul-artistien taustalla samanlaista soittoa on kuultu jo ainakin vuosituhannen alusta asti. Amerikassa lajin edustajia ja luojia ovat muunmuassa Dennis Chambers, Eric Moore ja suurimpana nimenä varmaankin Aaron Spears. Suomessa tyylin pioneereja ovat ainakin Toni Porthén ja Mikko Kaakkurinniemi.

Joonakselle gospel chops -tyylin soitto lankesi suurimmaksi osaksi luonnostaan. Hommaa tehtiin, ennen kuin hän oli kuullut edes koko termiä.

– Ensimmäisen kerran sitä tuli vastaan jenkkiläisissä suurtuotannoissa kuten Beyoncen livellä joskus vuosia sitten. Se oli ensimmäisiä, kun oikein hätkähdytti. Ne soitti ihan eri tavalla kuin mitä olin kuullut ja ajatellut. Ja se kiinnosti tosi paljon.

Tässäkin tapauksessa suurin oppi tuli muiden rumpaleiden soittoa kuunnellessa ja sitä myötä asioista selvää ottaessa.

– Siellähän soitetaan kevyisiinkin biiseihin tosi paljon ja isoja fillejä. Niinpä mäkin aloin uskaliaasti kokeilemaan keikoilla kaikenlaista.

Joonas Kaikko ei pidä itseään kummoisena gospel chops -soittajana. Hän on enemmänkin vain uskalias soittaja joka ei kaihda riskejä.

– Tyypit, joita mä tällä hetkellä kuuntelen: Eric Moore, Devon Taylor, Aaron Spears ja mun suosikki Nick Smith – niillä riittää sitä sanavarastoa! Ne soittaa tavallaan tosi simppeliä, mutta ne luovii niitä niin ovelilla tavoilla. Sellainen homma on vielä mulla lasten kengissä. Mulla on omia pieniä jippoja, joita käytän paljon soitossani. Sitä ei välttämättä kuule, kun ne tulee aina vähän eri tavalla, mutta käsijärjestykset on aina samoja. Siitä jää kuitenkin ihmisille sellainen illuusio, että tässä tehdään nyt jotain aivan mullistavaa.

Älä nyt Joonas paljasta kaikkea. Eihän suomalaisen tarvitsekaan kuulostaa amerikkalaiselta.

– En mä välttämättä haluaiskaan kuulostaa joltain muulta. Mä kyllä tykkään omasta tyylistäni. Toki aina löytyy juttuja, joissa haluaa tulla paremmaksi. Aina pitää vähän piiskata itseään, muuten on huono meininki. 

 

Sähköä peliin

Hybridiseteistä – joissa yhdistellään elektroniikka ja akustisia soittimia, on tullut nykyään miltei standardi. Ei se vaatimus ole, mutta varsinkin nuorempien artistien kanssa ainakin Rolandin SPD-SX-pädi pitäisi löytyä. Ja kyllä sitä monessa paikassa näkyykin. Joonas ei itse asiassa tiedä yhtään festareilla vastaan tullutta rumpalia, jolla ei vähintään sitä SPD:tä olisi. Hänelle itselleen elektronisten soittimien käyttäminen tulee luonnostaan, sillä perkussioissa niitä on käytetty alusta lähtien.

– Kun ostin ensimmäisen speden, (eli SPD:n) tykkäsin siitä tosi paljon ja sitä tuli käytettyä paljon. Sehän tuli standardiksi tosi lyhyellä aikavälillä.

Luonnollisesti elektroniikkahomma laajeni perkussioista myös rumpujen puolelle. Nyt mielessä on kehittää rumpusettiä entistä hybridimmäksi.

Soundien valitseminen loputtomista vaihtoehdoista muodostaa oman haasteensa. Paras koulu siihen on ollut SuomiLOVE -ohjelma, jossa niitä asioita pitää miettiä paljon.

– Jotain sampleja saattaa saada valmiina joistain tuotannoista, mutta siinä on tosi paljon itse luomista vaikka soundeja yhdistelemällä. Teknisesti se käy käden käänteessä, vaatii vaan vähän taiteellista näkemystä ja visiointikykyä miten tietyn henkisen soundin saa luotua.

Toistaiseksi läppäriä on tarvittu vain vähän apuna. Hommasta saa vielä enemmän irti, kun se otetaan vielä mukaan.

 

Päätä ei palele

Joonas Kaikko tuntuu ilmestyneen aivan tyhjästä kotimaisten soittajien terävimpään kärkeen. Televisiossa häntä näkee viikoittain eri musiikkiohjelmissa ja studiobändeissä. Myös areenatason keikoilla häntä näkee vähän väliä. Imatralta Helsinkiin opiskelemaan muuttanut rumpali bongattiin koulun eri projektien kautta. Kalevi Louhivuoreen törmääminen jameissa avasi ovet Jannan bändiin, josta hän siirtyi Isac Elliotin kelkkaan. Ja sehän lähti isosti! Ja yhtäkkiä kalenterissa olikin kaikenlaista areenakeikkaa. 

– Kun perkkajätkiä ei Suomessa kauheasti ole, niin Ako Kiiski soitti mulle, että tällainen uusi musaformaatti olisi alkamassa ja olen kuullut että sä olet hyvä tyyppi ja osaat käyttää tota elektroniikkapuolta.

Se valttikortti oli peräisin Jannan ja Isac Elliotin bändeistä. SuomiLOVE avasi tien moneen asiaan, kuten Kalle Torniaisen kautta kaikenlaisiin tv-juttuihin ja Lenni-Kalle Taipaleen trioon.

Joonaksen kova meininki ei ole ainakaan haitaksi televisiossa. Häntä ei selkeästi myöskään jännitä isoilla lavoilla.

– Ei, mutta klisee, että pienet intiimit keikat jännittää enemmän pitää paikkansa. Se vaan vaikuttaa ihmismieleen. Siinä on niin paljon haavoittuvaisempi. Mä haluan olla itseni näköinen soittaja – on tosi siistiä että kaikilla on oma meininki ja persoona. Rakastan fiilistellä isosti musaa ja bailata. Mutta osaan mä tarpeen vaatiessa rauhallisemminkin ottaa, Kaikko vitsailee.

Lukuisissa projekteissa viihtyvä Kaikko pitää itseään ehdottomasti enemmän sessiomiehenä, kuin bändisoittajana. Ainoastaan yhtä ja samaa juttua ei jaksaisisi tehdä. Kaikkea erilaista pitää olla mahdollisimman paljon. 

– Siitä oppii eniten. Vaikka olisi unelmien proggis käsillä, niin kyllä silti pitäis jotain muuta olla siinä sivulla.

Häntä ei myöskään ala ahdistaa, vaikka uutta tavaraa tulee käsittelyyn nopealla tahdilla.

– Siihen on varmaan ajan myötä tottunut. Voice of Finlandin bändissä on niitä knock outeja, joissa ne joutuu painaa biisejä ihan hirveeseen tahtiin. Sellaiseen tilanteeseen mä en ole vielä joutunut. En tiedä miten sellaisesta selviäisin.

Toistaiseksi biisit eivät tule uniin – paitsi omat, jota pitäisi päästä nauhoittamaan, Joonas tokaisee.

Hän myös siis säveltää omaa musiikkia. Oman musiikin luominen on jopa jonkinlainen henkireikä.

Bändejä on muutama, joista osa vasta ideointivaiheessa. Aktiivisin on Janne Björkrothin kanssa kasattu duo ”JKB”, jossaa Kaikko laulaa. Takana on pari keikkaa.

– En koe olevani mikään laulaja, on se silti toiminut ja totta kai tykkään esiintyä. Levyillä soitan sitten kitarat, bassot ja perkat. Emmä osaa kitaralla kuin funkata ja bassolla släpätä. Livenä mä pelkästään laulan. Paitsi yhdellä keikalla vedin rumpusoolon. Rumpusetti oli mukana ihan vaan sitä varten.

Ai siis, että nyt laulaja vetää väliin rumpusoolon? Niinpä tietysti…

Kun Joonas Kaikkoa kysytään mukaan proggiksiin, tilataan häneltä yhtä paljon settisoittoa kuin lyömiä.

– Lähtökohtaisesti, kun Torniaisen Kallen kanssa ollaan keikalla, mä olen perkoissa. Ylipäätään tv-hommissa on enemmän perkkoja. Mukavasti on molempia. Pidän itseäni kuitenkin enemmän settirumpalina. Siinä mä haluaisin kehittyä enemmän. Ainut huono puoli on, ettei siinä voi tanssia. 

 

Joonas Kaikon unelma hybridisetistä

Joonaksen rumpusettiin on hiljalleen ilmestynyt erilaisia elektronisia rumpuja. Suunnitelmissa on lisätä niiden osuutta entisestään. 

– Tää hybridihomma käynnistyi kunnolla Isac Elliotin bändissä. Halusin tehdä sen viimeisen päälle jenkkityylillä.

Kaikko hahmottelee kaavailemaansa hybridisettiä:

– Olen haikaillut träppihaitsuja. Aluksi etsin akustisia haitsuja, jotka kuulostais siltä. En haluais soittaa mitään tylsää pädiä vaan sen pitäis olla jotenkin näyttävän näköinen. Semmonen elektroninen haitsu vois tulla kyseeseen.

– Tomeihin tulee varmaan triggerit, mitä ei ole ennen ollut. Pääsnareen myös. Aiemmin mulla on ollut vain kakkos- tai kolmossnaressa. Myös padeja voisi olla muutama lisää. 

Joonas haaveilee yhteen rumpuun liitettävästä delaysta. 

– En tiedä kuinka helposti sen sais toteutettua. Pitäis varmaan geittaa se niin kovaksi, että se aukeis vasta silloin kun rumpua lyö. Chris ”Daddy” Davel-la on ainakin sellainen. Musta tuntuu, että säätelee sitä itse. Se on makeen kuulonen, se katkasee sen kompin makeesti vaikka se delay on off-timessa.

– Pitäis vaan saada enemmän luonnollisuutta siihen elektroniikkahommaan. Pädeissä mua ärsyttää, että soundi ei muutu, vaikka soitat hiljempaa. V-Drumeilla kun soittaa kovempaa, mukaan tulee vähän rimmiä. Täysin elektro-nista settiä en tykkää soittaa. Akustista pitää olla mukana.

 

Akustinen rumpusetti:

 Yamaha Live Custom Oak, Emerald Shadow
• Yamaha Hex Rack
• bassorumpu 22”
• etutomit 8”, 10” ja 12”
• lattiatomit 14” ja 16”
• virvelit Noble & Cooley 14”×5”, Gretsch 14”×8” sekä Yamaha 10” Musashi

Symbaalit: 

• Sabian AAX -symbaalit
• Sabian 14” HHX Click -hihat
• Amedia -splashit sekä china
• Istanbul 20” ride
• Meinl & LP cowbells

 

Elektroniikka, Roland: 

• SPD-SX
• muut ohjaimet: PD-8, BT-1, KT-10
• bassorumpuun ja virveliin kiinnitettävät triggerit
• Roland TM -2 -triggerimoduuli

 

Perkusssiosetti:

• Yamaha Hex Rack
• LP Galaxy -lasikuitu-conga & -tumba
• thaimaalainen merkitön quinto-conga-rumpu
• Tycoon Percussion Bongot
• LP Karl Perazzo Signature -timbaalit, 14" & 15"
• Meinl 8" Snare-timbaali
• Roto-tomit
• Amedia-symbaalit
• Meinl & LP -lehmänkellot
• lajitelma shakereita, crashereita, agogoja, tamburiineja & blokkeja
• isän rakentamat ”Mega chimes” sekä vanhasta basarin rungosta tehty gong drum
• Roland SPD-SX
• Roland SPD-S
• Clavia Nord Drum 3P
• Korg Wavedrum

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 3/2020. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


 

04.07.2021
|
Teksti: Misha Koivunen | Kuvat: Katja Karjanmäki
Joonas Kaikko
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy