Nayteikkuna

Kari Paavola – muusikko on taiteilijan ystävä

Jokainen muusikko punnitsee jossain vaiheessa mahdollisuuksiaan ammatinharjoittamiseen kotimaan ulkopuolella. Liki puolet elämästään maailmalla rumpalina viettänyt paluumuuttaja Kari Paavola jakaa kokemuksiaan hommien etsimisestä, löytämisestä ja ulkomaisissa keikkakehissä pärjäämisestä.


1990-luvun puolivälistä asti USA:ssa, Englannissa ja Itävallassa asuneen Kari Paavolan soittajanuran kulku ei ole niitä tavanomaisimpia. Mies päätti perheen perustettuaan palata viime kesänä synnyinmaahan, liki parin vuosikymmenen mittaiseksi venähtäneen ulkomaan keikan jälkeen.

Ensimmäiset pari vuotta USA:ssa, sitten 12 vuotta Lontoossa ja ennen paluutaan kolme vuotta Wienissä asunut Paavola innostui rummunsoitosta toden teolla yläasteella. Opastusta lajiin hän onnistui kinuamaan juuri Amerikasta palanneelta nuorelta Sami Kuoppamäeltä, ja esimerkin rohkaisemana Paavola muutti itsekin 19-vuotiaana Los Angelesiin MIT-kouluun opiskelemaan rummunsoittoa. Ennen lähtöään hän ehti soittaa suomalaiseen ”brittipop”-genreen kuuluneessa Supperheadsissa parin albumin verran.

Amerikkaan ei ollut alun perin tarkoituskaan jäädä, joten parin lukukauden jälkeen Paavola suunnisti päästötodistus kädessään Lontooseen.
– Ei Amerikkaan kannattanut jäädä työluvattomana muusikkona. Tyhmää jäädä kiinni 50 dollarin keikalla, ja saada viiden vuoden karenssi maahan.

Keikkailu USA:ssa kuitenkin kiinnosti, ja Lontoossa sattui onnekkaasti, että ensimmäinen työllistävämpi artisti oli David Gedge, jonka päämarkkinat sekä levy- että keikkarintamalla olivat juuri Yhdysvalloissa. Gedgen luotsaamien Cinerama- ja The Wedding Present -bändien kanssa pyrähdettiin hittilistoilla asti.

Vauhdikas varaslähtö

Lontoossa soittajan elämä näyttäytyi alussa turhankin auvoisena, kun melkein lentokoneen laskeuduttua Paavola löysi itsensä bändistä, jonka naisvokalistista sir George Martinin poika Charles alkoi sorvata uutta tähtiartistia.
– Soiteltiin kolme kuukautta Martinin Air-studioilla Lyndhurstissa, jossa pyörivät kaikki maailman tähdet, ja me. Olin 22-vuotias ja ehdin jo iloita, että ”hitto, kun tämä kävi helposti”, kunnes opin kantapään kautta ettei mikään ole varmaa. Projektista ei seurannut mitään, vaan kaikki haihtui ilmaan ties mistä syystä.

Soittajan elämä Lontoossa jatkui sellaisena kuin se olisi voinut Suomessakin olla: coveryhtyeitä, hääkeikkoja, bilebändejä, pubisäestyksiä. Ohessa löytyi vakituinen soitonopettajan homma tarjoamaan taloudellista turvaverkkoa suhdanneherkälle keikkailulle.

Brittipop-bändien jälkeen Paavola pääsi Lontoossa monien yhteensattumien summana komppaamaan soul-, funk- ja R&B-artisteja, joista tunnetuimpia on James Taylor Quartetin ja Ingocniton laulajana tunnettu Noel McKoy. Afroamerikkalainen ja länsi-intialainen kehä laajeni luontevasti Stratford Royal East -teatteriin, jonka montussa Paavola soitti merkillisiä joulumusikaaleja, vaikkapa Tuhkimoa hiphop-versiona.
Pubista piireihin

Paavola tähdentää, että metropoleissa selviytyäkseen on tärkeää ajatella uraa huomisillan keikkaa pidemmälle. Jos haluaa soittaa, pärjätä ja menestyä, kaikki keikat tehdään ja niin hyvin kuin osataan. Palkka saattaa olla kehnoakin kehnompi, mutta jos sylkee ruohonjuuritason tarjouksille, jäävät rahakeikatkin aikanaan saamatta.

Esimerkiksi Paavolan tunnetuin kiinnitys Womack & Womack natsasi muutaman punnan heittokeikan kautta. Maailmankuulu hitintekijäduo sattui pistäytymään pubiin, jossa Paavola säesti paikallisia laulajia, ja mies päätyi viideksi vuodeksi Womack & Womackin keikkakokoonpanoon, lopulta jopa bändiliideriksi.

Paavolan mukaan pääsy minkäänlaisiin piireihin edellyttää angloamerikkalaisessa maailmassa yltiöpäistä sosiaalisuutta, halua tutustua ja syöksyä tilanteisiin. Samalla tulee varoa astumista kenenkään varpaille, esimerkiksi varastamalla töitä kollegoilta tarjoamalla itseään keikoille polkuhintaan. Paavolan mielestä muusikoilla, joilla pukkaa eniten keikkaa tuntuu olevan samankaltainen persoonallisuus: he ovat joviaaleja, leppoisia ja luontevia.
– Suuren osan keikoistani olen saanut puhumalla, mutta olen pitänyt ne soittamalla! Paavola tiivistää.

Mutkia ja oikoteitä

Soittajalla on ulkomaille kaksi väylää: jos soittaa bändissä, on kätevämpää pitää tukikohta Suomessa ja heitellä täältä verkkoja isommille vesille. Sessiosoittajan on sen sijaan lähdettävä itse matkaan, yksin. Omaa reissuaan Paavola ei tunnu katuvan miltään osin.
– Pärjääminen maailmalla on mahdollista. Jos on nuori ja nälkäinen niin sinne vaan!

Paavola rohkaisee toppuutellen kuitenkin, että oikoteitä menestykseen tuskin löytyy mutta mutkia matkaan sitäkin enemmän.
– Suomalaisille muusikoille on eduksi, että esimerkiksi Lontooseen voi mennä omana itsenään, siellä ei ole Suomesta tietoa eikä siis ennakkoasenteita meikäläisiä kohtaan. Isompien maiden kansalaisiin liittyy rankkaa stereotyypittelyä, jota ei voi kuitata pelkkänä vitsailuna, vaan se on aina taustalla ja pulpahtaa esiin monissa tilanteissa.

Ei ikälisiä

Ulkomaalaiselle kontaktien luomista voivat vaikeuttaa kulttuuriset koodit, kuten se, että vaadittavan joviaalin sosiaalisuuden ja aggressiivisen itsensä markkinoinnin välissä on raja, jota ei pidä ylittää. Ainakaan Englannissa jälkimmäistä lähestymistapaa ei siedetä. Jos soittaja näkee seuraavan keikan ainoastaan tilaisuutena, josta hakee vain itselleen välitöntä hyötyä, se aistitaan.
– Pitää viestittää, että tulen siksi koska se on hauskaa ja koska haluan. Soiton täytyy tulla sydämestä – ainakin 90-prosenttisesti.

Musiikkibisnes on pelikenttä, ja vaikka isot markkinat tuovatkin kentälle kaikenkirjavaa vilunkimiestä, Paavola kertoo onnistuneensa välttämään pahimmat vedätykset maailmalla viettäminään vuosina. Toki ala on kauttaaltaan alipalkattu ja sikäli jokainen soittaja joutuu huijatuksi koko ajan, mutta ei tietämättään.
– Tällä alallahan koulutustaso, kokemus ja työvuodet eivät ole sidoksissa ansaittuun palkkaan.

Briteistä mantereelle

Lontoosta löytyneen amerikkalaisvaimon työtehtävien perässä matka jatkui Wieniin, mikä vaikeutti olennaisesti rumpalintontin hoitamista Englannissa. Wienin musiikkipiirejä Paavola kuvailee sisäänlämpiäviksi, ja paikallistasolla pelastukseksi koituivatkin Itävallassa majailevat angloamerikkalaiset muusikot, joiden kautta pääsi taas keikan syrjään kiinni.
– Muusikoille asetetut vaatimukset vaihtelevat eri maissa jyrkästi. Wienissä tärkeintä tuntui olevan hyvä koulutus, hyvä meininki ei niinkään.

Keski-Euroopassa ei tempoista ja grooveista välitetty, mutta biisiin kirjoitetut aksentit ja synkoopit tulee soittaa tarkasti, jos aikoo saada soittajan passiinsa hyvin tehdyn työn leiman.
– Englannissa taas arvostetaan yli kaiken timmiä meininkiä ja että osaa soittaa komppia. Siellä tulee sanomista jos on väärä tempo tai fiilis. Esimerkiksi tuurauskeikalla voi vetää biisin jyränä läpi, kunhan groovaa oikeassa tempossa. Varmasti ei kukaan tule valittamaan, että ”...kun ne unisonot jäivät pois”.

Paavolan kokemuksissa Britanniassa vasta musikaaliteatterin montussa törmää vaatimukseen korkeammasta koulutustasosta, hyvästä nuotinlukutaidosta ja tyylilajien hallinnasta.

Samalla pulssilla

Vajaalla parillakymmenellä pitkäsoitolla ja lukemattomilla keikoilla musisoineen Paavolan mukaan maailmalla tarvitaan tietty soittotaidon taso, mutta se ei pelkästään riitä.
– Soittaminen taimissa ja hyvällä soundilla ovat itsestäänselvyyksiä! tokaisee Paavola, joka pitää rumpalintonttia haasteellisena siksi, että jokainen soittaa samat tutut ja helpot kompit hieman eri vivahteilla.

Sitä omaa pientä vivahdetta pitäisikin aina yrittää nostaa esiin. Paavola itse on vannoutunut komppirumpali, joka pitää fillailun ja tiluttelun minimissään. Hän tähtää komppiin, jossa on energiaa, imua ja tunnetta. Se, mistä ja miten ne soittoon tulevat, onkin vähän henkimaailman hommaa.
– Rumpalillehan sellainen on voittojen voitto, kun soittaa jotain staattista ja simppeleintä komppia, ja artisti äkkiä kääntyy ja ilme kertoo, että ”jess, nyt on hyvä groove”!

Paavola haluaa muistuttaa, ettei toimivan kompin synnyttäminen ole pelkästään rumpalin vastuulla – eikä ansiota.
– Rumpali ei voi groovata yksinään, vaan se syntyy bändin kaikkien soittajien vivahteista, jotka toivon mukaan kohtaavat toisensa upeasti lavalla.

Klikin syvin olemus

Englannissa klikki on rumpalin vakituinen seuralainen niin studiossa kuin keikoilla. Jotta rumpali osaisi suhtautua klikkiin asianmukaisesti kulloisessakin tilanteessa, Paavola neuvoo kysymään aina ennen sessiota: ”miksi soitamme klikin kanssa?”.

Jos ollaan studiossa ja pohjiin on tulossa läjä päällesoittoja ja sekvenssejä, on tietysti soitettava klikkiin jämptisti. Jos taas soitetaan keikalla klikin kanssa vain siksi että tempot pysyvät, rumpali voi ottaa vapauksia – varsinkin jos sattuu olemaan ainoa bändissä, jonka korvaan lehmänkello nakuttaa.

Setit puoliksi

– Puolet kamoistani on Lontoossa, ja pysyvätkin niin kauan kun siellä keikkoja riittää. Kohta taidan tosin olla jo ”entinen kansainvälinen rumpali”, paluumuuttaja Paavola naurahtaa esitellessään kalustoaan Helsingin Kaapelitehtaan kämpällä.

Paavola on vannonut uskollisuuttaan muutamalle merkille, mutta myöntää auliisti että jokaisella tunnetulla tehtaalla on hyvää tarjolla. Kyse on ennemminkin siitä, miten soittimiaan virittää, demppaa, soittaa – ja millä kapulalla.
– Kapulaa vaihdan sen mukaan, millaista peltisoundia tarvitaan. Ja laukut ovat täynnä demppipatentteja, joita olen leikellyt vanhoista kalvoista. Niillä saa nopeasti erilaista soundia ilman, että tarvitsee vaihtaa rumpua.

Paavolalla on suosikkinsa soittimissa ja musiikinlajeissa, mutta inhokkeja ei. Hän soittaa mukisematta esimerkiksi sähkörummuilla tai millä tahansa, mikä tuo tilanteeseen tarvittavan moodin.
– Ajattelen niin, etten ole taiteilija vaan taiteilijan ystävä, ja siitä katsoen minulla ei ole mitään mitään vastaan.

Sähkösetistä puheen ollen, nuorille rumpaliksi aikoville Paavola ei kuitenkaan suosittelisi harjoittelua padeilla.
– Siinä ei opi ollenkaan soundin muodostusta, kun triggaa jonkun toisen soittamaa samplea. Oman, hyvän soundin synnyttäminen rummulla vaatii aikansa, ja siihen liittyy myös virittämisen opettelu. 

Oheinen Tommi Saarelan toimittama ja kuvittama artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 7/2013. Vastaavan tyyppisiä henkilöhaastatteluita julkaistaan jokaisessa paperille painetussa Riffin numerossa. 
Haastattelunsa yhteydessä Kari Paavola listasi kymmenen tärkeätä vinkkiä avuksi niille, jotka suuntaavat ulkomaille elantoaan hankkimaan. Nämä vinkit julkaistiin Riffin nettispesiaalina printtinumeron ilmestyessä. 

 
20.10.2015
|
Tommi Saarela
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy