Karo Sampela on sukkuloinut toistakymmentä vuotta flamenco-perkussionistina ympäri Eurooppaa. Työskentely huipputasolla on opettanut hiljaa soittamisen taidon ja sen, että jokainen keikka on ainutlaatuinen.
Kun flamencolegenda, laulaja Carmen Linares (s. 1951) esiintyy keväisessä Andalusian pääkaupungissa Sevillassa, on teatteri täynnä. Teatro Lope de Vegan punaiset plyysipenkit ja monessa kerroksessa reunustavat aitiot henkivät historiaa ja arvokkuutta – niin kuin Linareskin. Lavan etualalla, heti laulajan vasemmalla oleva rumpali on silmiinpistävän vaalea muuten niin mustatukkaisiin bändikavereihinsa verrattuna. ”Karo Sampela, percusion”, esittelee Linares, mikä kielii myös Sampelan tärkeästä roolista. Siitä on näytteitä jo Linaresin uusimmalla Verso a Verso -levyllä.
Sattumalta Sampela (s. 1975) ei ole näin vaativiin hommiin päässyt. Hän oli Suomen käytetyin flamencoperkussionisti jo vuosituhannen vaihteessa. Silloin mies soitti vielä Palefacen kokoonpanossa, jonka keikat ovat vieläkin hienona muistona. Viimeistään 2007 muut tyylit saivat jäädä, kun Sampela muutti Espanjaan ja keskittyi vain flamencoon ja cajoniin. Tie käytetyksi soittajaksi vieraalla maaperällä ei ole ollut helppo, mutta Sampela ei ole koskaan pelännyt hypätä muiden kulttuurien alueelle. Musiikki on hänelle universaalia omaisuutta.
– Se on vaatinut hullunrohkeaa uskallusta, että uskaltaa soittaa toisten kulttuuriperimään kuuluvaa musiikkia ajattelematta sitä sen enempää. Tuskin minua tilaavat haluavat autenttista flamencoperkussionistia. Luotan siihen, että kun tulen sen kulttuurin ulkopuolelta, voin tuoda siihen jotain omaa, sitä Ylöjärven Takamaata, Sampela pohtii.
Sieltä kaikki alkoi. Ylöjärven Takamaalla ei ollut bändejä – paitsi Eppu Normaali. Ensimmäiset esikuvat löytyivät läheltä. Sampela toivoi vanhemmiltaan rumpuja, mutta sai pianon. Onneksi isoäiti ymmärsi yskän ja osti rummut. Tampereelta ne toi autonsa peräkärryssä huopien alla Aku Syrjä, joka on näin ollen välillisesti vaikuttanut myös Espanjan flamencoelämään.
Etnosta poppiin
– Se oli sellaista levyjen päälle soittoa ja virveliharjoituksia.
Satakunnan soittokunnasta tie vei Helsingin Pop & jazz konservatorioon. Monista opettajistaan Sampela nostaa silti yli muiden ensimmäisen opettajansa Risto Skrikbergin. Hänen kanssaan yhteydenpito on vieläkin tiheää.
– Risto on merkittävä mentori minulle yhä edelleen.
Ensikohtaamiseni Sampelan kanssa oli vuonna 1997 Tampereen flamencoviikoilla. Yllätyin, kun kovan cajonistin maineessa oleva Sampela treenasi kotona marimbaa. Samaan aikaan hän soitti Sanna ja lapset -yhtyeessä ja Slobo Horossa.
Sama välitön asenne on yhä havaittavissa. Istumme Alfalfan aukion kahvilassa Sevillan sokkeloisessa vanhassa kaupungissa, parin korttelin päässä Sampelan vanhasta kodista. Historiallisesti uskomattoman rikas kaupunki on ollut vuosituhansia muuttovirtojen kohde ja kauttakulkupaikka. Silti jotkut täälläkin pelkäävät maahanmuuttajien vievän työpaikat.
– Sevillassa on yhä ihmisiä, joiden mielestä vain mustalainen voi soittaa flamencoa oikein. Voit kuvitella miten he suhtautuvat suomalaiseen.
Vertailun vuoksi kerrottakoon, että kaikkien aikojen kiistatta legendaarisin flamencokitaristi, Paco de Lucía, ei ollut mustalainen. Maahanmuuttajakin kaiken lisäksi, sillä hänen äitinsä oli Portugalista.
Kulttuuriomiminen ja autenttisuus ovat nykymaailmassa ristiriitaisia käsitteitä. Sampelan tyyli on enemmän rapakon takaa kuin Eppu Normaalin levyiltä.
– Minun traditioni on hyvin amerikkalainen tapa soittaa, suomalaisen suodattimen läpi tietenkin. En ajattele, että minun pitäisi soittaa jokin flamencojuttu. Soitan niin kuin omasta mielestä kuulostaa hyvältä. Jos joku pyytää muuta, sitä voi viilata toiseen suuntaan.
Pieni setti, iso soundi
Keikkoja on edelleen paljon Härmässäkin, missä hän edustaa flamencoa autenttisimmillaan. Päätyönantajat ovat viime vuosina olleet Kaari ja Roni Martin sekä Joonas Widenius. Levytykset ja konserttisali- ja teatterikiertueet ovat haastavia. Sampela soittaa usein sekä cajonia ja perinteistä settiä. Tai ei ihan perinteistä. Kyseessä on Saari-rumpujen pienikokoinen setti.
– Niissä on yllättävän iso soundi kooltaan – ei volyymiltaan – vaan soundiltaan. 18 tuuman bassorumpu ei kuulosta korkealle viritetyltä vaan isolta bassorummulta. Jos vieressä soittaa akustinen kitara, niin se ei silti vuoda paljoa siihen. Se on tietenkin keikoilleni ihannesetti.
Niitä keikkoja onkin viime vuosina ollut runsaasti myös Suomessa. Syksyllä 2018 Compañia Kaari & Roni Martin -tuotanto Kill Carmen kiersi yli 30 keikkaa. Widenius on myös ahkera keikkailija – eikä Sampela ei ole ollut tuurattavissa. Paluu Suomeen ei silti ole ollut harkinnassa. Suomalaispariskunnan elämä on 12 vuodessa juurtunut niin vahvasti espanjalaiseen kulttuuriin, että muuttoa nykyisestä Madridin kodista on pohdittu ainoastaan Malagaan. Hyvät lentoyhteydet ovat tärkeä vaatimus.
Tammikuussa 2019 Sampela oli jälleen kolme viikkoa Sveitsissä ja Saksassa. Työnantajana oli Flamencos en route, sveitsiläinen flamencoryhmä, joka on palkannut tanssijat ja muusikot pääosin Espanjasta. Sampela soitti ryhmän riveissä vakituisesti cajonia vuosina 2008–2010. Jatkuva matkustaminen kuitenkin kypsytti päätöksen luopua ryhmästä – tuolloin vuodesta meni yli puolet keikkareissulla. Jatkuva matkustaminen on vuosi vuodelta huolestuttanut enemmän rumpalia. Ei niinkään perhesyistä, vaan ekologisista.
– Olisi hienoa pystyä toimimaan muusikkona pienemmällä hiilijalanjäljellä ja yleisestikin resurssitehokkaammin. Sen sijaan, että tähtäisi kasvuun, pyrkisi vastuullisuuteen. Olisi kiinnostava osallistua projekteihin, joissa on vastuullisuus läsnä joko sisällössä tai tekemisen tavassa.
Sampelan puheissa kuuluu muutenkin huoli länsimaisesta kulutushysteriasta ja materiaalismista. Espanjalainen kulttuurista hän pitää. Se on avoin ja hyväksyvä – ja auringonpaistekin on ihan kiva. Erittäin paha lamakin koski ainoastaan tablao-muusikoita, eikä leikannut töitä teatteritasolla pyörivistä produktioista.
Seuraa ja reagoi
Musiikillisesti Sampela onkin erittäin tyytyväinen tilanteeseensa. Flamenco on pitkäaikainen rakkaus. Se antaa ja opettaa edelleenkin.
– Pidän siitä asenteesta, miten flamencossa tehdään keikkoja, lavalle ei mennä pelaamaan tasapelejä. Jokainen keikka on ainutlaatuinen. Se asenne, että ajatellaan että tämä on paras tänään, on aistittavissa. Joskus se toteutuu paremmin. Hommat voi lähteä käsistä positiivisessa mielessä.
Carmen Linaresin bändissä sovitukset elävät vielä keikoilla paljonkin. Teatteritasollakin flamencon pohja on kansanmusiikissa.
– Biiseissä tulee aina kohtia, joita ei ole ikinä soitettu niin. Se kuuluu flamencoon, avaa Sampela.
Tämä on asia, joka on korostuneempi flamencossa kuin monessa muussa musiikkityylissä. Flamencossa esimerkiksi tempot elävät, aina hallitusti, mutta hyvinkin jyrkästi. Samoin dynamiikka. Sen hallinta on olennaista koko tyylilajissa. Tätä kaikkea ei suinkaan liidaa rumpali, vaan usein palmakset tai laulaja – ja jos tanssija on lavalla, niin hän. Sen lukeminen voi olla vaikeaa.
– Minulla on kirkkaana mielessä hyvän ystäväni Chiquin, edesmenneen madridilaisen flamencokitaristin, sanat. Chiqui oli tehnyt paljon keikkoja tanssijoiden kanssa ja kysyin miten hän voi seurata tanssijaa, laulaja ja muuta bändiä yhtä aikaa? Chiqui sanoi, että ”se on ihan helppoa! Mun pää on vain kahdessa–kolmessa paikassa yhtä aikaa.” Ajattelin, että tästä neuvosta ei kyllä ollut mitään hyötyä.
Myöhemmin Sampela tajusi vastauksessa piilevän viisauden. Flamenco on jatkuvaa kommunikointia, moneen suuntaan.
– Paljon pelataan katseilla. Pitää olla hereillä. Ei voi lähteä tekemään rutiinisuoritusta minkä teki edellisellä kerralla. Soitto on tosi ainutkertaista. Parhaimmat fiilikset tuleekin silloin, kun muusikot ja egot häipyvät tilanteesta, ja musiikki ikään kuin toimii itsestään. Se on ehkä kuitenkin se perimmäinen motivaattori koko hommassa.
Kommunikointi jatkuu tietenkin lavan ulkopuolellakin. Kielen hallinta onkin tärkeää.
– Mitä enemmän soittaa ja hengailee esimerkiksi saman tanssijan kanssa, sitä paremmin oppii tietämään ennen keikkaa mitä tänään tulee.
Sampela on aina tunnettu erittäin pedanttina harjoittelijana. Eikä hän Espanjassakaan ole edennyt ulkomusiikillisilla taidoilla, vaan raudanlujan ammattitaitonsa vuoksi. Sampela korostaakin harjoittelun tärkeyttä, jos halajaa maailmalle. Kilpailua on.
– Jokainen joutuu itse etsimään oman polkunsa, mutta yksi tärkeä asia on sen oman instrumentin hallinta. Sitä ei saa unohtaa. Jos innostuu jostain tyylistä niin ei saa huumaantua siitä ja lopettaa harjoittelua. Kaiken muun voi selvittää, mutta soitannolliset valmiudet pitää olla.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 2/2019. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
