Kimmo Pohjonen pitää luomistyön ja laitteiston signaaliketjun kunnossa

Kun tämä mies tarttuu pirunpalkeeseen ja napsauttaa virrat laitteisiin, repeää aika-avaruuteen madonreikä samanaikaisesti menneeseen ja tulevaan. Vision väkevyydestä todistaa tuore Sensitive Skin, haitarin anarkistin toistaiseksi kiteytynein ja maailmalla erittäin kiittävät arviot saanut levy.


Miten sopivaa, että Kimmo Pohjonen ohjaa saapumaan luokseen nimenomaan Helsingin ydinkeskustaa halkovaa Baanaa pitkin. Kekseliäästi ja ennakkoluulottomasti uuteen käyttöön kierrätetty vanha väylä on osuva symboli säveltäjän, improvisoijan ja haitarin sekä ihmisäänen innovaattorin omasta työtavasta: jotain pitkään olemassa ollutta katsotaan eri perspektiivistä virkein silmin ja puhalletaan eloon jännittävällä tavalla.

– Lähdet vain Kiasman kyljestä liikkeelle ja soittelet, kun koripallokenttä näkyy, lausuu mies ohjeeksi puhelimessa. – Tulen sitten vastaan.

Kävely Kampin kiireen halkovassa suojaisassa kanjonissa, puoliksi maanalaisissa tunnelmissa, valmistaa passelisti tapaamiseen kuin siirtymäriitti Pohjosen maailmaan. Mystiseen paikkaan, jossa futuuri ja imperfekti yhtä lailla kuin luomu ja synteettinen ovat lyöneet tassua vuoden 1999 jäljittelemättömästä Kielo-albumista lähtien.

Kohtaamisen jälkeen Baanalta ylös muutama askel jykeviä kiviportaita, sitten kulman ympäri. Ovi auki ja olemme ”haitarin Hendrixiksi” mediassa aikanaan määritellyn muusikon työhuoneella. Kotiin Kimmolla on tästä muutama harppaus eli edellytykset luovuuden purkautua näyttävät järjestyneen otollisiksi.

Entiseen liikehuoneistoon sijoittuvassa, mukavan kokoisessa ja studioksikin soveltuvassa tilassa on kitsaasti kalusteita, mutta sitäkin enemmän eri-ikäisiä soittimia sekä inspiroivia matkamuistoja maailmalta.

Pöydällä seisovan iMacin lisäksi näkyy useampia saman firman kannettavia koneita, samoin on syksyisestä auringonvalosta lämmenneessä huoneessa erilaisia äänen muokkaukseen ja tallennukseen liittyviä kojeita.

– Tuota lähes antiikkista leslie-kaappia käytin aikoinaan Sinitaivaassa, osoittaa Kimmo viitaten ammattiuransa alkuhämäriin Toni Rossin johtamassa tanssiorkesterissa. Niistä ajoista on nyt 25 vuotta, miehen syntymästä Hämeen sydämessä Viialassa tuli toissa vuoden elokuussa puolestaan täyteen puoli vuosisataa.

Lattialla lepää Pohjosen pedaalilauta, sen vieressä pöydällä on keikoille aina mukaan lähtevä, välttämättömyydet sisältävä neljän räkkiunitin korkuinen tuhti, mutta kevyt flightcase. Ketterästi matkustaminen on tätä nykyä tärkeää paristakin käytännön syystä, se kun auttaa keskittymään olennaiseen ja pitää kulut kurissa. Aikoinaan oli toisin, mutta teknologian kehitys on supistanut tarvekalut pieneen kokoon.

 

– Aikamoista torniakin on joskus tullut raahattua mukana. Taisi olla pahimmillaan kaksi räkkiä eli yhteensä sellaiset 120 kg kamaa, pioneeri naurahtaa ennen kuin käy avaamaan nykyistä signaaliketjuaan. – Nyt riittää läppäri, sille toinen backupiksi ja tämä räkki.

 

Siitä löytyy RME Fireface UFX -äänikortti, josta on linkitetty kymmenen erillistä XLR-ulostuloa miksaajalle sekä 2–4 inputtia Kimmon kuuntelun tarpeiden mukaan, Shuren langaton headset- sekä korvamonitorisysteemi ja T.C. Electronicsin Fireworks-efektiprosessori.

– Äänenmuokkaukseen perinteisessä mielessä käytän Fireworksiä, ja se onkin ainoa analoginen osa tässä paketissa. Tai siis ei tietenkään analoginen, vaan ajalta ennen läppäriä. Abletoniin siirtyminen oli minulle tärkeä askel, ja siitä löytyvät lisäefektit sekä sampleri muodostavat ytimen, kun soundeja muovataan ja tallennetaan.

Pohjonen pyrkii lähtemään nykyään aina tien päälle oman äänimiehen kanssa, mutta toisinkin voi käydä.
– Livenä soitto, laulu ja korvamonitorikuuntelu ovat samassa paketissa. Näin kaikki pysyy omissa näpeissä vaikka olisin liikkeellä itsekseni. Sellaiset vedot olen tosin pyrkinyt karsimaan minimiin.

Joskus näitäkin tilanteita silti tulee yhä vastaan, ja silloin mies pystyy toimimaan täysin itseohjautuvasti.
– Pääsääntöisesti olen työskennellyt konserteissa Iso-Aholan Hessun kanssa ja vastaavaksi luottomieheksi on kohonnut viime aikoina Tuomas Norvio, Kimmo sanoo.
– Pitkä työsuhde takaa kaiken sujuvan toimivuuden. Eikä esimerkiksi surround-ääneen osin perustuvia juttuja, joissa jotain efektiä kierrätetään yleisön takana, edes oikein voi lähteä toteuttamaan vieraan tyypin kanssa, ihan pystymetsästä.

Tuoreen albumin kohdalla äänimaisemaa muokkasi omalta osaltaan myös tuottaja Jari ”James Spectrum” Salo.
– Äänitin Sensitive Skinin omat osuudet ja muutamat vierailijat tässä huoneessa Ableton Livellä. Jälkityöstön hoiti Jari tuottajan ominaisuudessa omalla arsenaalillaan.

 

 

 

Eroon midi-kriittisyydestä

Pohjonen karkasi aikoinaan muusiensa perään itse kuvittelemaansa äänimaisemaan tilanteessa, jossa suoria esikuvia ei ollut. Anarkistinen asenne löysi ulostulokanavan uteliaisuuden, erehdysten ja opettelun kautta.

Kuin muistona neitseellisistä ajoista seisoo pedaalilaudassa edelleen yksi vain wah-wah -efektiä ohjaava poljin. Muuten miehen jaloissa on pari switchboardia ja volyymipedaalia, joilla hän muokkaa signaalin halutuksi, kerrostaa efektit ja loihtii loopit lennosta. Midi-ohjaus on olennainen osa pakettia, mutta livenä raajoja ei tahdo riittää nappien paineluun.

– Koska kädet ovat kiinni soittimessa, täytyi kasata kokonaan jaloilla ohjattava setti, kertoo Pohjonen kuvaillen perään jotain, mikä kertoo paljon halusta luoda konsertista kokonaisvaltainen elämys. Yhtään häiriötekijää ei sovi päästää kokemukselle antautumisen, kuulijan täyden immersion, jarruksi.

– Jengi ihmettelee toisinaan, miksi olen niin ihastunut siihen hameeseen keikoilla. Paitsi että se on makean näköinen ja sopivan omituinen, liittyy vaatekappaleeseen yhdenlainen salaisuus, jonka voin tässä demonstroida, haitaristi virmistää.

– Kun soitan näin istuen, kuten suurimman osan konserteista, ja teen samalla yhtä sun toista pedaalilaudan kimpussa, kiinnittyy huomio väkisinkin siihen, miten jalkani vatkaavat. Eikö vain? kysyy Kimmo raidallisten villasukkien vilistäessä polkimelta toiselle.
– Mutta kun vedän hameen päälle, jää säätäminen näkymättömiin! Eikä kenenkään ajatus harhaile miettimään, mihin mikäkin polkaisu mahtoi vaikuttaa.

Juuri tällaiset heureka-hetket ovat olleet Pohjosen tekemistä jalostavia ja luovuutta ylläpitäviä edellytyksiä. ”Syntyisikö musiikkia siten, että taustalla puksuttavat höyrykoneet? Mikä ettei. Saisiko painista ja haitarin soitosta kiinnostavan esityksen? Kokeillaan! Onkohan kukaan naittanut livemusiikkia uimahyppyihin?” ja niin edelleen.

Yksi vedenjakaja oli midi-kielen omaksuminen, vaikka haitarin ja samplerin yhdistäminen alkuun arveluttikin.
– Ensimmäiset midi-hanurit olivat minusta aika kammottavia. Tyypit vetivät ihan estottomasti surkeilla syntikkasoundeilla jotain muka-viuluja ja -trumpetteja.

Noihin aikoihin Kimmolla oli vielä jalat vankasti härmäläisessä perinteessä: haitaristi-isän poika opiskeli Sibelius-akatemian kansanmusiikkiosastolla ja otti tuntumaa yleisöihin Pinnin Poikien riveissä.

– Nythän Rolandilla on uusi laite, josta akustinen puoli on jätetty kokonaan pois. Se on suhteellisen ookoo, mutta tehdassoundit eivät juuri kiinnosta. Itselläni on Limexin midi-systeemi akustisessa soittimessa, ja olennaisinta on luoda omat soundit. Jonka jälkeen tuleekin se minua kiinnostavin osa. Miten elektroninen maailma ja soittimen omat äänekset yhdistetään ja minkälainen kombinaatio syntyy? Tämä jos mikä on loputon tutkimisen ja säädön kohde.

Aikanaan tärkeäksi käännekohdaksi osoittautui yhteiskeikka etnojazzbändi ZetaBoon kanssa.
– Osuin näkemään Jarmo Saaren systeemit ja innostuin älyttömästi. Hän looppasi ja efektoi kitaraansa taitavan ja sielukkaan soittonsa ohessa todella radikaalisti. Kävin kyselemässä keikan jälkeen kaikenlaista ja painuin muistaakseni heti seuraavana päivänä uteliaana koluamaan soitinkauppoja.

Ensiaskeleet kohti kokonaisvaltaista äänen uudelleen hahmottamista ja organisoimista johtivat luontevalle väliasemalle Pohjosen oivaltaessa samplerin mahdollisuudet.
– Tänään asia kuulostaa täysin luontevalta, mutta kaikki loksahti paikoilleen vasta kun tajusin, että minunhan pitää sämplätä itseäni. Soittaa sisään omat soundit ja unohtaa muiden tekemistä äänipankeista löytyvien presettien käyttäminen.

Ruokahalu kasvoi syödessä, ja jonkin ajan kuluttua Pohjonen oli asennuttanut soittimeensa useita mikrofoneja. Ensin tyypillisten basso- ja diskanttipuolen mikkien lisäksi tuli palkeen sisälle sijoitettu mikrofoni, jolla sai aikaan jyhkeitä perkussiotehosteita. Pian joka ainoalla näppäimellä oli oma kontaktinsa, mikä puolestaan johti siihen, että valikoiduilla keikoilla on myös valojen ja tiettyjen visuaalisten tehosteiden ohjaaminen ollut kirjaimellisesti soittajan sormen painalluksen takana.

– Tampere-talossa oli käytössä sellainen efekti, että triggasin filmejä, joissa näkyi ennalta kuvattua matskua soittimen sisältä, viittaa Pohjonen huimaan 50-vuotisjuhlaansa syksyllä 2014.
– Eihän sen varsinaisesti synkassa pitänytkään mennä, mutta projisoinnit loivat yleisölle kuitenkin sen vaikutelman, että tuonne kankaallehan tulee nyt jumalauta haitarin koneistosta elävää kuvaa!

 

 

Sisältöseikat haltuun

Teknisten innovaatioiden pyörittely ei takaa onnistunutta tai ketään ulkopuolista kiinnostavaa lopputulosta. Jotta minkä hyvänsä taiteen signaaliketju kantaisi, tarvitaan lähtöpäässä näkemystä, joka saisi tietenkin mielellään sisältää jotain uutta ja erikoista.

Ja näin päästään Pohjosen vahvuuksien kovaan ytimeen. Moniruokainen kulttuurin harrastus ja opiskelu, joka on vienyt niin Tansaniaan kuin Argentiinaankin mbiran sekä tangon äärelle, on kasvattanut miehelle lähes ehtymättömän ”sisäisen soundipankin”.

Opintojen ja ennen kaikkea kokeilujen suoman osaamisen myötä Kimmo kykenee kuljettamaan kuulijan peilityynen suomalaisen järven arkaaisesta muinaisrauhasta scifi-tulevaisuuden hektiseen kaaokseen, jossa kaahataan utopian ja dystopian rajapinnalla. Ideoiden tuoreuden takaa pidäkkeettömältä vaikuttava luova hulluus.

Tampereella juuri toteutetun, musiikkia ja uimahyppyjä yhdistäneen The Pool -projektin jälkeen Pohjonen tarttui sävellykseen, joka integroi haitarin soittoon ei enempää eikä vähempää kuin kirkkourkujen massiivisen soinnin.

– Juttu lähti uuteen lentoon Sensitive Skinin valmistuttua, kun pystyin taas keskittymään siihen. Homma toteutetaan Kölnin filharmonikkojen kanssa, ja olen jo käynyt äänittämässä heidän urkujaan. Sitä pakerran nyt koko vuoden 2016 minkä keikoilta ennätän.

Niin ikään hengissä on pienimuotoisempi, mutta yhtä ainutlaatuinen hanke. Tarinan alun kertaa sen toinen päähenkilö, yksi maamme arvostetuimmista laulaja-lauluntekijöistä.
– Kimmo soitti aikoinaan Kaapelitehtaan ”Siniset illat” -tapahtumassa, kuvaa Ismo Alanko.
– Vaikka käyn edelleen aika paljon katsomassa keikkoja, iskee minuun todella harvoin se fiilis, että pitää mennä ikään kuin tekemään itseään tykö jollekin esiintyjälle. Kyseinen veto teki kuitenkin niin suuren vaikutuksen, että oli pakko lähteä juttelemaan.

Tapaamisen seuraukset kantoivat kauas. Ismo rekrytoi Kimmon perusteilla olleeseen bändiinsä Säätiöön, jonka riveissä haitarimies viihtyi läpi albumien Pulu (1998), Luonnossa (1999) ja Sisäinen solarium (2000). Nyttemmin miehet ovat aloittaneet yhteisen ilmaisun tutkimisen uudestaan, kirjaimellisesti puhtaalta pöydältä.

– Koska improvisaatio nimenomaan äänilähtöisesti kiinnosti molempia, menimme kerran kämpille kokeilemaan. Ja hyvällä menestyksellä, Alanko kertoo.
– Lähtö keikoille jännitti alkuun, mutta on niitäkin tässä tullut jo kymmenkunta tehtyä. Kunhan yhteistä aikaa löytyy, juttu saa kyllä jatkoa.

Lavalle miehet ovat sittemmin ottaneet myös viulun sekä haitarin, ja mukaan kutsuttu miksaaja Tuomas Norvio muokkaa tätä nykyä äänikuvaa ja loihtii rytmejä lennosta. Pohjonenkin haluaa katsoa seuraavan kulman taakse.

– Ismon kanssa on ollut mahtavaa tehdä taas jotain uutta. Äänihän on ollut osa touhujani Kielosta asti, ja se on tärkeässä roolissa uudessa triossa, jossa soitan tyttärieni Saanan ja Inkan kanssa. Kimmo Pohjonen Skinin soitinnus on kitara-rummut-haitari plus elektroniikka, mutta lisäksi me kaikki laulamme. Suunnitelmiini kuuluu myös säveltää joskus ihan puhdas lauluteos.

Kuin aito tutkimusmatkailija, sanoo Pohjonen lähtevänsä hankkeisiin edelleen avoimin mielin, ympäristöä isommin ennalta kartoittamatta.
– Aluksi pyrin ensi sijassa kuuntelemaan, sillä siitähän mu-san teossa on kyse. Kronos Quartetin kanssa olen tehnyt hienoja sävellysteoksia, mutta jos ajatellaan enemmän improvisaatiota ja vaikka tilannetta, jossa soittokavereiksi tulevat Pat Mastelotto ja Trey Gunn, täytyy minun ehkä varautua pitämään puoleni vähän eri lailla kuin tehdessäni esitystä tanssija Minna Tervamäen kanssa. Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja eri projektit ruokkivat toisiaan.

Muuan instrumentti vaikuttaisi istuvan erityisen hyvin juuri Pohjosen haitarin vastapariksi. Jo mainitun tyttärensä ja Mastelotton lisäksi Kimmo on tehnyt selvää jälkeä muun muassa Sami Kuoppamäen sekä Eric Echampardin ja uudella levyllään vähän Tomi Leppäsenkin kanssa.
– Kyllähän minuun rumpusetti vetoaa, etenkin sen suuri dynamiikka. Enkä voi liikaa kehua rannattomalla mielikuvituksella varustettua Samuli Kosmista, joka on heittäytynyt kanssani niin moniin vesiin.

Kimmo Pohjonen on luonut sekä oman kielen että olosuhteet sen käytölle. Vanhan viisauden mukaan vapaus on kuitenkin suuri vankila. Mitkä tekijät lopulta määrittävät mitä tehdä, kun mitä vain voisi tehdä?
– Oma maku. Siihen minun pitää voida luottaa. Ja toinen tärkeä kaveri on deadline.


•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2016. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 

 

02.12.2018
|
Teksti: Petri Silas | Kuvat: Minna Hatinen ja Petri Silas
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy