Nayteikkuna

Marc Ribot – sessiomuusikko oudommasta päästä

New Yorkin muusikkopiireistä maailmanmaineeseen ponnahtanut Marc Ribot on kitaristi, jonka tyylissä yhdistyy tekninen osaaminen kokeellisuuteen ja punkista johdettavaan ruman estetiikkaan. Tom Waitsin ja Elvis Costellon aisaparina tunnetuksi tullut muusikko avasi Tampereella illallisensa lomassa sanaisen arkkunsa Riffille.

Tapaan Marc Ribotin marraskuussa ennen hänen keikkaansa Tampereen Jazz Happeningissa 2006. Monenlaisista projekteista tuttu kitaristi tuli sillä kertaa Suomeen esittämään freejazz-saksofonisti Albert Aylerin musiikkia oman Spiritual Unity-kvartettinsa kanssa. Useimmat meistä kuitenkin tuntevat Ribotin parhaiten hänen kitaraosuuksistaan Tom Waitsin kappaleissa tai yhteistyöstä toisen kovan luokan laulunkirjoittajan, Elvis Costellon kanssa.

Marc Ribot on jonkin sortin kulinaristi, sillä soundcheckin jälkeen hän ei tyydy festivaalin tarjoamaan ilmaiseen kestitykseen, vaan haluaa jotain muuta. Sen sijaan roudausmielessä hän vaikuttaa tehneen kiertämisen itselleen helpoksi.
Kun kuljemme kohti Ribotille
suositeltua ruokaravintolaa Tullikamarin naapurustossa, kysäisen onko mukana
enempää kuin yksi kitara.
– Ei, tämä on ainoa. Itse asiassa se, mitä näet on kaikki mitä minulla on mukanani kiertueella, Marc heittää viitaten selässään kantamaansa kitarapussiin ja toisella olkapäällä kulkevaan reppuun.

Vaan eipä ole Marc Ribot käsitykseni mukaan koskaan ollutkaan mikään laitefriikki, ja tuo käsitys vahvistuu pian. Kun olemme löytäneet ravintolan ja Marc on rumpalinsa kanssa alkanut silmäillä ruokalistaa, kerron minkälainen lehti Riffi on.
– Ernie Ballin kielet, kaikki muu on halvinta mahdollista, kitaristi sanoo puolivakavissaan.

Pienen miettimisen jälkeen Ribot tilaa itselleen tarpeeksi eksoottisen tuntuisen alkuruuan, kylmiä poronlihasiivuja. Koska kitaristi valitsi ruokalistalta “jotain outoa”, lienee paikallaan kysyä, voisiko hänen kitaratyyliään kenties kuvailla samalla adjektiivilla?

– No joo, kyllä tuo kuulostaa ihan sopivalta; on se ainakin parempi kuin “avant-garde”. Mutta en kuitenkaan yritä olla mikään outo lintu; jos minut tilataan keikalle esimerkiksi laulajan kanssa, yritän tehdä heidän musiikistaan järkevän kuuloista sillä tavalla mistä itse tykkään. Sama pätee bänditilanteeseen; pyrin saamaan omalla panoksellani bändin kuulostamaan hyvältä. Joillakin levyillä se on vaatinut “omituista” soundia, joillakin toisilla se on vaatinut armotonta keskittymistä vain grooveen. Eli lähestymistapa saattaa vaihdella, mutta pyrin aina parhaaseen lopputulokseen kokonaisuuden kannalta. En oikeastaan edes välitä siitä, onko minulla ns. tyyliä.

Työskentelet melko erilaisissa projekteissa erityylisten muusikoiden kanssa. Sinun on ilmeisesti helppo heittäytyä tilanteesta toiseen muusikkona?
– Nykyään olen siinä mielessä onnellisessa tilanteessa, että minua pyydetään sessiomuusikoksi sen soundin vuoksi, mistä olen tunnettu. Eli asetelma kääntyy vähän kuin päälaelleen: muut joutuvat enemmänkin mukautumaan minun tyyliini, Ribot muistuttaa.

– Lisäksi nuo hommat, olkoonkin erilaisia, ovat aika lailla sitä minkä parissa olen puuhastellut jo jonkin aikaa. Ne ovat kuin saman vuoden eri vuodenaikoja, Marc kiteyttää ja jatkaa: En radikaalisti muuta soittotapaani. Yritän toki olla toistamatta itseäni, ja kieltäydyn kutsuista toistaa sitä mitä tein Tom Waitsin levyillä. Erityisesti silloin, jos laulaja yrittää kuulostaa Tom Waitsilta. Huoraan toki, mutta en ihan niin halvalla! Tai sitten veloitan niistä keikoista enemmän…

Tänä iltana soitat Albert Aylerin musiikkia. Mikä noin ylipäänsä on suhteesi jazziin; oletko koskaan tietoisesti opiskellut jazz-harmoniaa tai vaikkapa modaalista systeemiä?

– Kiinnostukseni jazziin lähti aikoinaan hyvien soittajien kautta, eli nuorena tuntui kuin kaikki hyvät muusikot tulisivat juuri jazzin puolelta. Mutta en ole täysin varma, että minut voisi määritellä tuon käsitteen alle. Albert Aylerhan oli sellainen rajatapaus, monet jazz-muusikot ja -kriitikot eivät aikoinaan lukeneet hänen musiikkiaan jazziksi, eivätkä välttämättä vieläkään.

Jonkinsorttinen jazz-peruslukemiston kelaus Marc Ribotin oppivuosiin kuitenkin kuului.
– Soittelin kyllä itse jazzia, kun opettelin kitaransoittoa, bebop-standardeja ja sitä tavallista kamaa. Yritin soittaa kappaleet hyvin, mutta en tiedä onnistuinko siinä koskaan. Sitten pääsin keikkailemaan urkujazzin parissa, mistä pidin kovasti, mutta eihän tuota urku- ja funk-kamaakaan pidetty kaikissa piireissä “oikeana jazzina”, koska siinä saattoi kuulla liikaa blues-vaikutteita. Urkujazzia kuulin kovasti radiosta kun vartuin, mistä selittyy rakkauteni siihen.

– Oma suhteeni jazziin on rakentunut juuri noiden ääripäiden kautta, siinä missä jazzin keskiö on jäänyt minulta oikeastaan täysin kokematta, Marc kiteyttää ja jatkaa vielä: Albert Aylerinkin musiikki voidaan kokea myös eräänlaisena funkrockina, sitä voi tulkita monella tavalla. Voisikin sanoa, että itse tulen siitä koulukunnasta, joka ei edusta varsinaisesti New York -musaa, vaan olemme enemmänkin soittajia, jotka tulkitsivat Thelonius Monkia rock-perinteen keinoilla. Toki keikkailin esimerkiksi Lounge Lizardsien kanssa Euroopassa jazz-festivaaleilla, mutta totuuden nimessä on sanottava, etteivät monet jazzklubit New Yorkissa meitä oikein jazzin piiriin lukeneet.

Kätketyt yhteensopivuudet New Yorkin Brooklynissa asuva Marc Ribot syntyi vuonna 1954 Newarkissa, New Jerseyssä. Vuonna 1978 hän muutti joen toiselle puolelle, mitä olivat kotipuolessa edeltäneet klassisen kitaran opinnot haitilaisen kitaristi-säveltäjä Frantz Casseuksen johdolla.

– Nuorella iällä aloittelin soittamisen klassisella kitaralla, mutta en ollut sen suhteen koskaan kovin tosissani. Minusta ei tullut missään vaiheessa keikkailevaa klassista kitaristia, vaikka vuosia myöhemmin levytinkin Frantz Casseuksen musiikkia. Mutta yksi sivuvaikutus klassisella kitaralla oli soittooni; opettelin plektran käytön siinä vaiheessa, kun jo soitin sähkökitaraa ammatikseni siinä 24–25 vuotiaana. Plektran käytön opettelinkin vasta sen takia, että katkoin jatkuvasti kynteni tällä soittimella.

Jo uran alku sisälsi varsin monipuolisia projekteja, sillä rhythm´n´blues -taustainen Ribot pääsi rivimuusikoksi niin jazz-urkuri Jack McDuffin trioon kuin soul-legenda Wilson Pickettin taustayhtyeeseen. Mutta New York oli 1970-luvun lopulla uuden aallon musiikin keskus Yhdysvalloissa, joten samaan aikaan hän soitti myös New Yorkin new wave ja no wave -piireistä ponnistaneiden rock- ja soulbändien kanssa.

– Tullessani kaupunkiin tähtäsin edelleen jazz-kitaristiksi. Sitten eksyin erääseen soul/punk-bändiin, jolla soitimme CBGB:n kaltaisilla klubeilla. Ja olihan Lounge Lizardskin ainakin alkuvaiheessaan jonkinlaista punk-jazzia. Joten soitin noissa uuden aallon paikoissa, mutta myös muualla tuohon aikaan.

Ribotin liityttyä vuonna 1984 Lounge Lizardsin riveihin, maine alkoi kiiriä laajemmalle. Omaperäisen karhea soittotyyli teki hänestä suositun sessiomuusikon “oudompaa” soundia hakeneiden major-artistien piirissä; Tom Waitsin ja Elvis Costellon lisäksi listalle mahtuvat ainakin Marianne Faithfull ja T-Bone Burnett.


Ribotin kitarointi onkin tärkeä osa Tom Waitsin musiikin rouheaa sointia albumeilla “Rain Dogs”, “Big Time”, “Frank´s Wild Years”, “Mule Variations” sekä “Real Gone”. Elvis Costellon “Spike” ja “Mighty Like A Rose” puolestaan ovat osoitus Ribotin “oudon” soittotyylin toimimisesta osana klassista 60-lukulaista pop-estetiikkaa.


Lisäksi Ribot kuului Costellon erinomaiseen kiertuebändiin, joka vieraili Ruisrockissakin 1990-luvun alussa. Costellon projekteissa Marc pääsi myös soittamaan todellisen rock-kitaran uranuurtajan, Elvis Presleyn ja Emmylou Harrisin monivuotinen kitaristin James Burtonin kanssa.

– Tuntui, että monet eivät noiden levyjen suhteen olleet niinkään kiinnostuneet James Burtonin soitosta kuin omastani, mutta James pystyy kyllä heittämään sellaisia likkejä, joihin en itse koskaan kykene. Joskuu tuntuu, etteivät ihmiset arvosta kitaristia ennen kuin hän on tukehtunut omaan oksennukseensa tai tehnyt jotain muuta vastaavaa. Kuitenkin James Burtonilla on takanaan kolme-neljä työntäyteistä vuosikymmentä erinomaista soittoa. Ja hän käytännössä kehitti nykyisen telecaster-soundin, Marc muistuttaa.

– Kun ensimmäistä kertaa jammailin James Burtonin kanssa, se tapahtui Elvis Costellon kiertueella. Elviksellä oli idea, että soittelisimme sooloja vuoron perään. Minulle tuli fiilis, että tässäkö nyt sitten pitäisi edustaa omaa sukupolveani? Eikä se ollut hyvä duuni,
sillä tuntui, että jos todella haluan edustaa sukupolveani, tulen häviämään taistelun miten päin tahansa. Oli paha paikka lähteä sooloilemaan James Burtonin jälkeen, Marc muistelee.

Itse kuulen kyllä soitossanne myös samankaltaisuuksia…

– Todellako, omasta mielestäni kuulostan Jamesin rinnalla lähinnä puolilla kierroksilla toimivalta levysoittimelta.

Tarkoitan sitä, että teidät molemmat tunnetaan telecaster-soundiin nojaavina juurevina soittajina, vaikka James Burton toki on enemmän countryyn kallellaansiinä missä itse kallistut paljolti rhythm´n´bluesiin.

– No kyllä. Itse soittelin pitkään teleä. Itseasiassa monet Tom Waits -jutut soittelin ESP:n japanilaiskopiolla. Miksi juuri sillä? Vain siitä syystä, että heillä oli New Yorkissa 48. kadulla toimisto, mistä sain kitaroita ilmaiseksi ja missä he myös korjasivat ne ilmaiseksi…Mark kertoo aluksi kitarastaan, mutta jatkaa pohdintaansa:

– Amerikkalaisessa musiikissa on paljon “kätkettyjä yhteensopivuuksia”. Yksi sellainen on juuri tuo seikka, mistä puhuit. Levyhyllyissä nuo jutut laitetaan erilleen ja samoin ihailijat rakentavat identiteettinsä hyvin erilailla, mutta itse musiikki kertookin toisenlaista tarinaa. Ja eräs yhdistävä tekijä sekä rhythm´n´bluesissa että countryssa on juuri telecaster. Musiikissa on paljon vuorovaikutusta, jos asioita kuuntelee tarkkaan; esimerkiksi James Burtonin ja Cornell Dupree´n välillä. Molemmilta löytyy chicken-pikkausta sun muuta. Musiikkien väliltä löytyy samankaltaisuuksia, jotka kertovat toista kuin tuo tietoinen identiteetti.

 

Valekuubalaiset

1990-luvun alussa Ribotista oli tullut kokeellisista projekteistaan tutun säveltäjä John Zornin luottokitaristi. Zornin visioiman “radikaalin juutalaisen musiikin” pohjalta hän (itsekin juutalainen) perusti oman purevan Shrek-ryhmänsä, jonka jatkeeksi ilmaantui vuosikymmenen kuluessa myös muita omia kokoonpanoja: esimerkiksi Rootless Cosmopolitans (Don Byronin ja Anthony Colemanin kanssa) sekä kenties arvostetuin Ribotin soolokokoonpano, Los Cubanos Postizos.

Los Cubanos Postizos keskittyi kuubalaisen säveltäjän Arsenio Rodriquezin materiaalin ympärille, joskin “Muy Divertido!” levyllä on myös Ribotin originaaleja. Sukellus kuubalaiseen musiikkiin tapahtui sattumoisin samoihin aikoihin Ry Cooderin tuottaman “Buena Vista Social Clubin” kanssa, tosin jälkimmäinen julkaistiin ennen Los Cubanos Postizos -projektia.

– Kun Berliinin muuri sortui vuonna 1990-luvun taitteessa, monia vanhoja kuubalaisia levyjä tuli jälleen saataville Yhdysvalloissa. Minä ja monet soittajakaverini aloimme diggailla niitä. Joten siinä 1990-luvun alussa aloin todella kuunnella kuubalaista kamaa, ja jo Shrek sekä Rootless Cosmopolitans soittivat jonkin verran tuollaista musaa. Itse
bändin perustin noin puolitoista vuotta ennen levyn tekoa.

Soittosi tuolla levyllä on erityisen hienoa, samoin kuin kitarasoundisi.
– Gibsonin ES225 (P90-mikeillä), flatwound-kielet, slapback, Memory Man… Itse asiassa paljon kunniaa tuon levyn kitarasoundista kuuluu tuottaja J.D. Fosterille. Hän esimerkiksi ajoi kitarasoundia vielä jälkeenpäin eri vahvistimiin.

– Itse opin vasta vähän aikaa sitten hyvän kitarasoundin salaisuuden: se on true bypass. Mikään ei voita sitä, kun soundi kulkee suoraan kitarasta vahvistimeen. Pedaalit ovat kuin huumeet, niihin jää koukkuun. Saatat kuulostaa paremmalta niiden kanssa, mutta pilaavat soundin, kun ovat turhaan kitaran ja vahvistimen välissä. Se taas saa haluamaan niitä lisää ja lisää, ja pian ryöväätkin ruokakauppoja, että saisit lisää pedaaleita, Marc muotoilee kantansa.

– Pääasiallinen vahvistimeni tuohon aikaan oli Vibrolux Reverb, 1960-luvun alun “blackface”-tuotantoa.

Omaan korvaani levy kuulostaa paikoin “Latin punkilta”.
– Hyvä niin, sillä siitähän siinä oli kyse.

Olitko yhtään peloissasi millaisia reaktioita uudelleentulkintasi voisivat aiheuttaa?

– Olin kyllä utelias. En todellakaan halunnut ihmisten loukkaantuvan levyn vuoksi, mutta tein kyllä varsin selväksi, etten yrittänytkään soittaa mitään autenttista kuubalaista musiikkia. Jo pelkästään yhtyeen nimi, “Y Los Cubanos Postizos” (“Valekuubalaiset”) antoi liikkumavaraa ja selitti aikomuksemme. Ja lisäksi bändin rumpali Roberto Rodriguez on kuubalainen ja lyömäsoittaja E.J. Rodriguez puertoricolainen, joten sain heiltä palautetta jokaisesta kappaleesta.

Tässä vaiheessa kitaristi on saanut eteensä jo jälkiruokansa, kypsytettyä juustoa lakkahillon kera. Maku on kuulemma “funky”. Juttutuokiomme on päätöksessään, joten jätän herrat maksamaan laskuaan.

 

Arvio Marc Ribotin uuden Ceramic Dog -yhtyeen "YRU Still Here?" -levystä avautuu tämän linkin kautta  ja tietoa Marc Ribotin tekemisistä muuten löytyy hänen kotisivustoltaan

Ribotia on mahdollista päästä kuuntelemaan elävänä, kun hän saapuu soolokeikalle Suomeen. Keikka on GLivelabissa maanantaina 13. toukokuuta.   

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2007. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 

 

12.05.2019
|
Teksti ja kuvat: Timo Östman
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy