Lauluihin perustuu koko musiikkiteollisuus, sanotaan. Lauluilla on kirjoittajansa, ja joidenkin visiot kelpaavat useillekin eri artisteille. Yksi tällainen kirjoittaja on Rodney Crowell, Nashvillen mestari.
Tapasin helmikuun 2009 alussa Suomessa konsertoineen Crowellin Helsingin Vanhalla Ylioppilastalolla, soundcheckin aikaan. Samalla kun akustisen trion täydentävät viulisti Jenny Scheinman ja kitaristi Will Kimbrough aloittelivat taustalla tsekkaustaan, me istuimme baarin puolelle juttutuokioon.
1990-luvun lopulta lähtien on puhuttu alt.countrysta, mutta vaihtoehtoisuus tässä musiikinlajissa ei ole varsinaisesti uutta. Nashvillessa alkoi kehittyä vaihtoehtoinen countryskene jo 1970-luvulla, jolloin Guy Clark, Townes Van Zandt, sekä hivenen nuoremmat Rodney Crowell ja Steve Earle, muiden muassa, kertoivat elämänmakuisia tarinoita folk-vaikutteisesti.
Nyt, 30 vuotta myöhemmin, eletty elämä näkyy Crowellin kasvoilla ja kuuluu positiivisella tavalla lauluissa. 2000-luvulla on syntynyt hänen uransa parhaita lauluja ja albumikokonaisuuksia. Nashvillen keskitietä ne eivät seuraile.
Teeman hahmotusta
Teemallisuus rantautui osaksi pop-musiikin laulunkirjoitusta viimeistään 1960-luvun lopulla, kun pitkäsoitosta tuli standardi ja syntyi idea teema-albumista. Juttelemme aluksi juuri teemallisuudesta, ja jossain vaiheessa Rodney tekee vertauksen maalaustaiteeseen.
– Pikkuhiljaa lauluista kasvaa kokoelma maalauksia. Jos olisin taidemaalari ja tulisit galleriaan katsomaan 12 maalaustani, en haluaisi että hukkaat niiden teemaa missään vaiheessa.
Rodney Crowellin uudelta Sex and Gasoline -levyltä löytää useampaa laulua yhdistävän teeman, joka sai sysäyksen omasta perhe-elämästä.
– Aloitin homman kirjoittamalla nimikappaleen. Laulun idean taustalla oli oma perheenjäsen joka kärsi, koska ei näytä Paris Hiltonilta. Amerikkalaisessa kulttuurissamme, ja uskoisin tämän pätevän jossain määrin myös eurooppalaiseen, naisen on vaikea olla seksuaalisesti merkityksellinen, ellei ole filmitähden mitoissa. Ja koska asia on niin perustavanlaatuisesti osa ihmiskulttuuria, se vihastutti minua. Kirjoitin siis laulun vihaisena oman tyttäreni puolesta, joka ei ollut sinut kehollisuutensa suhteen.
– Kun sain aiheesta pari hyvää laulua aikaan, aloin keskittyä kirjoittamaan tulevia tuon kerronnallisen teeman puitteissa. Esimerkiksi ”I´ve Done Everything I Can”, ”I Want You #35” ja ”Moving Work of Art” syntyivät siten.
Levyn laulut liittyvät erilaisiin naishahmoihin. Toisen sukupuolen näkökulmaan Crowell ei kuitenkaan pysty asettumaan.
– Levyllä ei ole yhtään naisen näkökulmasta kirjoitettua laulua. Se on mahdotonta yksinkertaisesti siksi, että olen mies.
Naisen alaisuudessa alkoi kuitenkin Rodney Crowellin ura muusikkona ja laulunkirjoittajana, Emmylou Harrisin Hot Bandissa 1970-luvun alussa. Vuonna 1988 Crowell teki oman suuren hittilevynsä "Diamonds and Dirt", jolta irtosi kaikkiaan viisi ykköshittiä country-listoille. Levy poiki myös Grammyn parhaasta country-kappaleesta, ja vuonna 2003 Rodney nimettiinkin Nashvillen Songwriters Hall of Fameen.
Kotoisin Crowell on alkujaan Teksasista, missä vietetyistä nuoruusvuosista kertoo vuonna 2001 ilmestynyt ”The Houston Kid”. Se lienee selkeimmin laulunkirjoittajan omasta elämästä kumpuava kokonaisuus.
– Levy kertoo omaelämänkerrallisesti paikasta, jossa perheeni kanssa vartuin, Rodney selventää: Sulautin levyn kertojahahmoon sekä itseäni että lapsuudenkavereitani, joista erään äiti todellakin yritti tappaa aviomiehensä. Tein siis kertomuksen itsestäni, mutta samalla sisällytin tarinaan nuoruusvuosien hahmoja kotikadultani, jotta saisin aikaan kerronnallisen teeman.
Levyltä löytyy tuskallisen suorasukainen kappala ”I Wish It Would Rain”.
– Se perustuu tositarinaan, mutta laulun tapahtumat on keksitty. Tunsin nämä kaksoset, joista toinen sai sittemmin HIV:n. Varsinaisen tarinan heidän henkilösuhteestaan keksin kuitenkin itse, koska en ollut nähnyt kavereita neljäänkymmeneen vuoteen.
Tuollaisia lauluja ei koskaan kuule Country Music Awards´issa. Luuletko, että kukaan major-countryartisti levyttäisi lauluistasi juuri tuon?
– Ei tietenkään. Laulun tarina on liian todellinen, Rodney sanoo.
Sinun laulujasi ovat kuitenkin levyttäneet hyvin monet. Oletko usein kirjoittanut jokin tietty esittäjä mielessä?
– En juurikaan. Opin hyvin varhain Emmylou Harrisin kanssa, ettei se toimi minun kohdallani. Hän levytti aikoinaan laulujani hyvin luontevasti. Siitä innostuneena kokeilin sitten kerran kirjoittaa juuri hänelle räätälöidyn biisin, mutta juuri se ei tietenkään sytyttänyt kipinää.
– Minun on kirjoitettava lauluja niiden itsensä vuoksi. Aivot ne vaan tuppaavat olemaan hyvän laulunkirjoittamisen vihollinen, homman on tultava sydämestä. Joskus olen kirjoittanut lauluja aivoillani ja levyttänytkin niitä, mutta niiltä on puuttunut kestävyyttä, enkä koskaan esitä niitä, Rodney kertoo.
Tarkkaile käsikirjoitusta
Kirjoitat jonkin verran lauluja yhdessä muiden kanssa. Mitä haet tuollaisesta yhteistyöstä?
– Silloin haluan hakeutua sellaisen ihmisen seuraan, joka mielestäni on minua parempi laulunkirjoittaja. Will Jenningsin kanssa kirjoitan jonkin verran. Meidän välillä yhteistyö on toiminut hyvin, ja olemme tehneet yhdessä hittejä. Hommamme toimii niin, että hänellä on sävellys, johon minä teen sanat.
Onko musiikin ja lyriikan tekemisen järjestyksellä itsellesi mitään merkitystä?
– Se voi mennä ihan miten vaan, kunhan homma toimii.Yleensä lähden liikkeelle tunnelmasta, jota yritän artikuloida ja työstää eteenpäin sanoilla ja sävellyksellä.
Teet siis muistiinpanoja tapahtumista ympärilläsi eli pidät muistikirjaa mukanasi?
– Kyllä. Ne hetkessä tapahtuvat asiat tulee saada muistiin; sen hetken tunnelma, mielikuva ja liike pitää tallentaa.
Luetko paljon?
– Jatkuvasti, Rodney painottaa.
Koetko sen olevan välttämätöntä kehittymiselle hyväksi laulunkirjoittajaksi?
– Itse koen niin, sillä kirjailijan tavoin myös laulunkirjoittajan tulee luoda jotakin tyhjästä. Luen kirjoja, käyn taidenäyttelyissä, katson elokuvia ja televisiota. Justiinsa eilen näin leffassa ”Revolutionary Roadin”, ja se oli hienosti käsikirjoitettu, todellista angstia. Yritän aina tarkastella, miten asiat on kirjoitettu, koska se on homman ydin.
Toinen ansioitunut laulunkirjoittaja, Richard Thompson, on sanonut kirjoittavansa usein "kahdeksasta neljään" -metodilla normaalin työajan puitteissa. Hän kehuu työskentelytapaa tehokkaaksi. Seuraatko itse tuollaista rutiinia?
– En laulunkirjoituksessa. Tällä hetkellä kirjoitan tosin kirjaa (omaelämänkertaa) juuri tuollaisella menetelmällä. Mutta mielestäni lauseiden kirjoittaminen on erilaista kuin laulujen kirjoittaminen. Laulunkirjoituksessa on kohdallani kysymys inspiraatiosta, ja siksi koen, että on parempi olla vähemmän tiedostavassa olotilassa. Saan ideoita, kun kävelen kadulla ja havainnoin asioita. Samoin saatan innostua klubilla, kun kuuntelen live-musaa.
Tämän vaiheen jälkeen seuraa kuitenkin myös Crowellin työskentelyssä käsityöläisosuus.
– Kunhan olen saanut alulle laulun perusfiiliksen, teeman, jonkin verran rivejä sekä melodian peruskaaren, saatan sen jälkeen tarvittaessa työskennellä hyvinkin kurinalaisesti sen parissa. Siitä eteenpäin homma on käsityötä: uudelleenkirjoittamista ja hienosäätämistä, kunnes kieli on todella hyvää. Siihen hommaan voi mennä vaikka vuosikin.
Koetko, että on olemassa sekä ”biisintekijöitä” että kirjallisemmin suuntautuneita ”laulunkirjoittajia”?
– Ymmärrän kyllä tuon eron lauluntekijöiden välillä, mutta yritän olla arvottamatta asiaa. Itsehän olen paitsi laulunkirjoittaja, myös levyttävä artisti. Nashvillessa on kuitenkin paljon ihmisiä, joiden koko toimeentulo perustuu pelkkiin laulunkirjoitusrojalteihin. Saadakseen elannon heidän tulee tehdä hommansa laulunkirjoittajina enemmänkin kuin uutisjournalistit, jotka lähetetään raportoimaan jokin tapahtuma.
– Jos heillä on homman vaatima käsityötaito ja he pystyvät tekemään Martina McBridelle hitin, se on ammattitaitoa. Itse en siihen pysty, eikä se ole minun motiivini. Minäkin kuuntelen itse mieluummin Guy Clarkin, Richard Thompsonin ja Bob Dylanin kaltaisia lauluntekijöitä, mutta en näe syytä arvottaa noiden pop-kirjoittajien lähtökohtia, kokee Rodney ja muistuttaa samalla koneiston toisesta positiivisesta puolesta:
– Noiden hittien ansiosta Bela Fleckin ja John Joergensenin kaltaisilla hienoilla muusikoilla on mahdollisuus tehdä omaa taidettaan. He käyvät 10–20 kertaa vuodessa soittamassa ison session, kuittaavat rahat ja voivat sitten lopun ajan kehittää itseään taiteilijoina.
Boheemi korkeakoulu
Sinut nähdään Steve Earlen, Guy Clarkin ja Townes Van Zandtin kanssa dokumentissa ”Heartworn Highways”, joka on kuvaus Nashvillen vaihtoehtoisesta countryskenestä 1970-luvulta. Tuntuuko siltä, että te olitte tuolloin selvästi erilaisia verrattuna kaupungin muihin lauluntekijöihin?
– Tulee ymmärtää, että Nashvillessa oli jo 1960-luvullakin ollut tuo vaihtoehtoinen alakulttuuri valtavirta-popcountryn ohella. Ne kaverit ryyppäsivät ja polttivat pilveä, elivät taiteilijaelämää, kirjoittivat lauluja laulujen vuoksi. Meidän kohdallamme kävi niin, että aina silloin tällöin koneisto otti laulujamme levytettäväksi. Siitä me saimme rahaa. Mutta mikään ei ollut kirkossa kuulutettua.
– Kris Kristofferson on malliesimerkki tuosta Nashvillen taiteilijatyypistä. Jotkut hänen lauluistaan osoittautuivat hiteiksi, ja nyt hän on varakas, kuuluisa mies. Silti hän on edelleen sielultaan taiteilija, eikä ole siinä mielessä muuttunut vuoden -66 jälkeen, Rodney näkee.
Rodney Crowell myöntää auliisti, että kokeneempien Clarkin ja Van Zandtin seura uran alkuvaiheessa oli onnenpotku.
– Ai oliko se hyödyllistä? Se oli minun korkeakouluni. Minä ja Steve pidimme suumme supussa ja tarkkailimme sivusta mestareita. Heitin silloin 15 ensimmäistä lauluani roskiin, kunnes kirjoitin kappaleen ”Till I Gain Control Again” ja soitin sen Townesille ja Guy´lle. Siitä lähtien lauluni olivat parempia. Vaikka Townes saattoi olla täysi kaistapää, hän oli runoilija. Ja runoilijan niksit oppii, kun viettää aikaa hänen seurassaan, toteaa Rodney oppiajoistaan.
Lisätietoa löytyy Rodney Crowellin kotisivuilta.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 3/2009. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
