Nayteikkuna

Sara Puljula – muusikkous on yhdessä tekemisen riemua

Lyömäsoittaja-kontrabasisti Sara Puljula asettaa teatteri-projektit ja kantaesitys-musikaalit etusijalle töitä valitessaan. Kiehtovaa näyttämö-töissä on esitysten toisteisuus sekä kauden aikana tapahtuva kehittymis-prosessi. Tiimi-pelaajaa inspiroi suuresti yhdessä improvisointi ja tarinankerronta eri muodoissaan.

 

Sara Puljula (s.1973) on ollut mukana monessa, mutta soitinvalinnasta ja tontista johtuen hän on usein se näkymätön tiimipelaaja. Kansallisteatterin bändissä hän on pitkään ollut Jussi Tuurnan luottomuusikko. Niin ikään näyttämömusiikin konkari Anna-Mari Kähärä luottaa Puljulan monipuolisuuteen. Juuri nyt heidät voi nähdä yhdessä flamencoa ja Kähärän sävelkieltä yhdistelevässä Katja Lundén Companyn Universo-teoksessa.

Tuorein juttu oli musikaaliversio Kalevalasta Turussa (Åbo Svenska Teater). Siinä Puljula vastasi koko orkesterin johdosta. Kun seuraa energistä Puljulaa esitystä edeltävissä harjoituksissa, voi aistia kuinka elementissään lyömäsoittaja on nimenomaan teatterin lavalla. Rumpusettinsä takana istuva Puljula ohjeistaa bändiä, välillä koko ensemblea – ja kaikki kuuntelevat.

Teatterikärpänen puraisi Puljulaa jo lapsena kotikaupungissa Rovaniemellä.

– Näin Ahaa-teatterin esityksen ja se oli jotain niin hienoa ja maagista, muistelee Puljula jäljen jättänyttä kokemusta.

Teatterin pariin hän pääsi kuitenkin vasta lukioikäisenä. Teos oli Nummisuutarit (kirj. Aleksis Kivi) Rovaniemen kaupunginteatterissa.

– Heti ekoista harjoituksista lähtien tiesin, että tätä haluan tehdä aina! Se maailma, ne kaikki ihmiset ja tietysti ne tarinat mitä siellä kerrotaan, kiehtovat vieläkin.

 

Akrobatiaa Kansallisteatterin korkeuksissa

Tärkeä etappi muusikkouteen oli samaan aikaan käynnistynyt pesti rovaniemeläiseen kansantanssiryhmä Rimpparemmiin. Sen riveissä Puljula teki vuosituhannen lopulla peräti 2200 keikkaa ympäri maailmaa. Puljula oli ensisijaisesti perkussionisti, mutta pian rinnalle tuli kontrabasso ja vuosiksi myös cimbalom (dulcimerin kaltainen kielisoitin Unkarista). 

Helsinkiin muuton myötä Puljula on opittu tuntemaan muusikkona, jolta taittuvat yhtä luontevasti niin basso kuin perkussiot ja samanaikaisesti hoituvat laulustemmatkin. Sen vuoksi keikkaa onkin riittänyt.

– Teen mieluiten teatterihommia. Ne ovat pitkiä prosesseja, joissa tulee toistoa, mutta tykkään siitä. Toisaalta olen erikoistunut kantaesitysmusikaaleihin. On ihanaa, että esitetään aina se sama esitys, mutta siellä sisällä tapahtuu improvisaatiota ja variaatiota. Se esitys kehittyy ja lähtee elämään omaa elämäänsä musiikin osalta. Se on tosi kiinnostavaa ja inspiroivaa. Olen onnekas, kun olen saanut tehdä töitä paitsi hyvien muusikoiden, myös omien idolieni kanssa.

Tärkeimpinä hän nostaa teatterisäveltäjät Jussi Tuurnan ja Anna-Mari Kähärän. Suuri esikuva on myös Pirkko Saisio, jonka trilogia on työllistänyt Kansallisteatterissa: Homo (2011), Slava! Kunnia. (2015) sekä Musta Saara (2018). Kaikissa kolmessa musiikista vastasi kapellimestari Tuurna.

– Tuurna on tyylillisesti monipuolinen ja taitava säveltäjä, arvostan korkealle hänen ammattitaitoansa ja sivistyneisyyttänsä. Jussi on tekijänä peloton ja omaleimainen, työkaverina innostava ja hauska, mutta myös vaativa. Hän on tarkka säveltäjäntyössään, mutta antaa myös muusikoille vapauksia ja luottaa heidän näkemyksiinsä teosten tulkinnassa. Se on palkitsevaa improvisoivalle muusikolle.

Mustassa Saarassa orkesteri oli sijoitettu Kansallisteatterin ison näyttämön yläpuolelle. Puljula jakoi basistin tontin Esko Grundströmin kanssa, ja ahtaalla lavalla yhteistyö vaati kellontarkkaa synkronointia.

– Välillä vaihdettiin kesken biisin niin, että Esko jätti vapaan kielen soimaan ja minä nappasin basson kun Esko hyppäsi harpun ääreen – ja bassolinja jatkui katkeamatta! Ylimääräistä aikaa ei ollut. Jos esimerkiksi kapula olisi tipahtanut, olisi seuraava vaihto mennyt ehkä pieleen, nauraa Puljula, joka vastasi myös esityksen perkussioista.

Puljula ei lamaannu uuden edessä, päinvastoin.

– En tietenkään opi soittamaan viulua kahdessa viikossa, se ei ole realistinen haaste. Mutta Mustaan Saaraan opettelin hallitsemaan sähkörumpuja. On kiva, että toimenkuva on monipuolinen.

Pelkäksi teatterimuusikoksi Puljulaa ei silti voi lokeroida. Pelimannin on voinut bongata myös lukuisista bändiprojekteista, viimeisimpänä Teosto-palkintoehdokkaana olleesta Lehtojärven Hirvenpäästä, joka on ”uuden ajan tango-orkesteri Suomen Lapista”. Jaakko Laitisen luotsaamaa ryhmää ei ainakaan voi syyttää liiasta vakavuudesta ja jotain Puljulan huumorintajusta kertoo sekin, että hän soittaa myös Ulla Tapanisen Nasevat kurtut -yhtyeessä. Pekka Kuusisto & Luomu Players on myös yhtye, joiden keikoilla naurua on yhtä paljon kuin virtuositeettia. Mutta työnsä Puljula tekee aina tosissaan ja haluaa jättää oman leimansa kaikkeen missä on mukana.

– Omalta osaltani yritän tuottaa ihmisille iloa ja yritän panoksellani tuoda mahdollisimman paljon. Kantaesitysmusikaaleissa me soittajat yleensä sovitetaan musiikkia aika paljonkin. Se on mukavaa, kun saa omaa ääntään kuuluville. Lapuissa ei aina välttämättä lue muuta mitään muuta kuin melodia ja soinnut, jolloin voi keksiä omat stemmat ja kokeilla eri juttuja. Välillä säveltäjä tietenkin haluaa kirjoittaa tarkalleen ulos tietyt stemmat. Tykkään kuitenkin, että on liikkumavaraa. Voidaan keikan tai esityksen aikana kommunikoida soittajien kanssa keskenään soitolla, ollaan dialogissa ja reagoidaan mitä toinen tekee. On paljon tylsempää, jos soittajat vain tuijottavat sitä omaa lappuaan, Puljula toteaa.

Puljulaa kiehtoo eniten yhdessä tekemisen ilo. Se on helppo havaita Kalevalan harjoituksissa, kun hän lämmittää näyttelijöitä illan esitykseen.

– Yhdessä tekemisen riemu on mahtavaa. En haluaisi säveltää yksin tai tehdä soolokeikkaa. Olen ensemble-ihminen, hän sanoo.

 

Metronomiharjoituksia ja nuotinlukutaitoa tarvitaan

Yhdessä tekeminen myös opettaa, kun vierellä istuu taitavia muusikoita, kuten Kalevalassa Aili Järvelä ja Senni Valtonen. Tämän esityksen suurin haaste oli Puljulalle rumpusetin kaivaminen naftaliinista 25 vuoden jälkeen.

– Tauon jälkeen tekniikat oli vähän hakusessa. Koetankin soittaa aika simppelisti ja yrittää pitää fillit kurissa – mikä on minulle aivan oikein, koska olen tämmöinen vähän koleerinen luonne. Saatan soittaa paljon ja fillailla hirveästi, mutta nyt se ei ole soittoteknisistä syistä mahdollista, pyrin hyvään grooveen.

Koleerinen (helposti kiivastuva, kiivasluontoinen) on hyvä sana kuvailemaan Puljulaa varsinkin lavan ulkopuolella. Luonne näkyy myös treeneissä kuplivuutena, Puljula on kuin elohopeaa, joka ehtii kaikkialle. Energialla on kuitenkin suunta, se on fokusoitua. Eniten Puljulaa stressaakin kiire, joilla teoksia kasataan. 

– Harjoitusmäärät ovat budjettisyistä vähentyneet, ei ole samanlaista työrauhaa kuin ennen, mikä on harmi. Teattereiden kannattaisi satsata enemmän musikaaliyhtyeiden harjoitusaikoihin.

Teosten pitää kuitenkin valmistua, minkä vuoksi muusikot treenaavat vapaa-ajallaan. Kun budjettia leikataan, ihmiset venyvät. Valitettava ilmiö kulttuurialalla.

Harjoitusvaiheessa Puljula on keskittynyt myös yhtenäistämään työryhmän taimikäsitystä. 

– Metronomiharjoitus on hyvä koostava vaihe. Kalevalaa harjoitellessa pakotin kaikki harjoittelemaan metronomin kanssa ja moni pitikin siitä. Se parantaa lopputulosta. Vielä esitysvaiheessakin on bändillä joskus treenattu jotain kohtaa metronomin kanssa, jokainen havaitsee missä kohtaa itse laahaa tai kiilaa. Sen jälkeen harjoitellaan ilman metronomia ja yritetään saada se homma groovaamaan yhdessä – sehän on se juttu!

Puljula on Sibiksen käynyt kansanmuusikko, joka arvostaa ammattitaidossa valmiutta kuten nuotinlukua.

– Pitää pystyä soittamaan prima vistana (suom. ensi näkemältä), vaikka ei se ole niin merkityksellinen asia kuin vaikka sinfoniaorkesterissa – koskaan ei kuitenkaan mennä esiintymään ilman harjoittelua. Harjoituksia on 35–50 kertaa, jolloin teosta muokataan samalla ja muutoksia tulee jatkuvasti, kappaleet ja tulkinta kypsyvät. Hyvä nuotinlukutaito kuitenkin nopeuttaa hirveästi, kun ymmärtää vähästä mitä haetaan. Teatterimuusikon yleissivistykseen kuuluu tietää, minkä tyyppistä instrumentaatiota voi lähteä tarjoilemaan ja tuntea eri tyylejä laajalti, pohtii Puljula.

Helpottaa myös, jos tuntee säveltäjän sävelkielen, niin kuin Puljula tuntee Tuurnan ja Kähärän tyylin. Molempien kanssa hän on soittanut parikymmentä vuotta.

– Ymmärrän melko vähästäkin informaatiosta mitä he tarkoittavat. Silloin on helppo tarjota jotain, tuumii Puljula.

 

Flamencon vaikeus sai nöyräksi

Anna-Mari Kähärä on ollut Puljulan uran kannalta merkityksellinen säveltäjä.

– Anna-Mari on mestarillinen säveltäjä ja ymmärtää tekstejä hämmästyttävän syvällisesti. Vaikutelmani on se, että hänen sävellyksensä tulevat suoraan alitajunnasta ja joskus sellaisella vauhdilla että hän ei ehdi kirjata niitä kaikkia muistiin. Anna-Mari on hyvin intuitiivinen säveltäjä. Vaikuttaa siltä, että hänellä on ’yhteydet auki universumiin’, lataa Puljula.

Unien universumista on nimenomaan kyse naisten viimeisimmässä yhteistyössä. Kähärä on säveltänyt musiikin Katja Lundén Companyn Universo-teokseen, jonka kantaesitys oli lokakuussa. Kähärän ja Lundénin lisäksi teosta oli käsikirjoittamassa Janne Marja-aho, joka urakoi teoksessa niin laulajana kuin tanssijanakin. Puljula häärää vuorotellen kontran ja cajonin välillä. Tahtipuikkoa heiluttaa Kähärä, joka pisti neljän naisen flamencotanssiryhmän myös laulamaan. Koko työryhmä siis laulaa, joskin teoksen ammattimuusikot ottivat stemmalauluista isomman vastuun, joten Puljulan rooli korostuu myös lauluissa.

– Kähärän kanssa työskentely on ihanan luovaa. Laulu-stemmat vaihtuvat melko varmasti joka treeneissä, koska hänelle tulee niin valtavan paljon ideoita prosessissa. Joku voisi hermostua, mutta olen tottunut vuosien myötä siihen – nyt tehdään näin ja ehkä huomenna toisin tai samoin. Se on itse asiassa virkistävää! Prosessi pysyy elävänä, eikä mene rutiinin puolelle. Ei se joka kerta sellaista ole. Esimerkiksi naistenpäivänä on tulossa Musiikkitalolle hänen sävellyskonserttinsa, jossa Philomela ja KYN-kuorot yhdistävät voimansa. Ei ison kuoron stemmoja tietenkään voi lähteä muuttelemaan ja bändistemmat on uloskirjoitettu, kertoo Puljula.

Kolmenkymmenen vuoden kokemuksesta huolimatta flamencon rytmiikka oli Puljulalle suuri haaste. Onneksi yhteistyö Lundénin kanssa on ollut saumatonta rytmien juhlaa.

– Katja on ainakin sanonut, että yhteistyö on ollut ihanaa. Yhteistyö on minullekin ollut inspiroivaa ja antoisaa. Olemme hyvin samantempoisia ihmisiä, joten yhteinen improvisointi on kivaa ja luontevaa. Meillä synkkaa hyvin rytmisesti ja muutenkin, sanoo Puljula.

Teoksessa heillä on oma ohjelmanumeronsa, joka perustuu cajonin ja flamencokoputusten vuoropuheluun. Improvisoinnissa Puljula on omimmillaan, mutta suurimman haasteen toi flamencon 12-jakoiset rytmit ja niiden haastavampi aksentointi.

– Rimpparemmin riveissä olen tottunut tekemään töitä tanssijoiden kanssa ja seuraamaan tanssijoita livenä. Se ei ole sinänsä vaikeaa. Vaikeampaa oli flamencon viitekehyksessä seuraaminen. 12-jakoisessa rytmikuviossa pysyminen oli haastavaa – ja on vieläkin. Minä ja Janne oltiin helisemässä kun tutustuttiin solean rytmiikkaan. Treenattiin Miguel Povedan kappaletta ja yritin kontralla toteuttaa niitä kitaravälisoittoja, mutta se ei kuitenkaan lähtenyt. Povedan laulu oli liian vaikea toteuttaa, vaikka Jannen ääni on todella hienon kuuloinen myös flamencossa ja voisi mennä espanjalaisellekin läpi. Ratkaistiin se niin, että Kähärä sävelsi tekstin uusiksi, jolloin siitä tuli meille toimivampi.

– Flamencon rytmejä piti ihan tosissaan treenata. En ollut liiaksi kuunnellut musiikkia, joten se hahmotustapa oli niin erilainen kuin mihin oli tottunut. Olen soittanut ja opiskellut vaikkapa länsiafrikkalaista musiikkia, joka on aika kryptistä länsimaisesti ajateltuna, tai tehnyt intialaisia rytmiikkaharjoituksia, että ei se flamenco mitään korkeantason matematiikkaa ole. Piti vain tutustua siihen, että tajusi miten se menee. Niin se on jokaisessa musiikkityylissä: pitää tutustua traditioon, että ymmärtää sen musiikin olemuksen.

Flamencossa soitetaan tarkasti iskulle – jollei sitten kiihdytetä hallitusti. Ajattelutapa sopii Puljulan taimikäsitykseen, joka perustuu tarkkuuteen.

– On tietenkin monenlaisia tapoja soittaa tarkasti: voi soittaa metronomitarkasti, ja voi olla taka- tai etukenossa, mutta kuitenkin bändinä kimpassa. Jos se tyyli vaatii tai näyttämötilanne on sellainen, voidaan olla missä kenossa vaan, pohtii Puljula.

Usein perkussiosoittaja on kuitenkin se viimeinen lukko, jonka taimiin kaikki näyttämöllä luottaa ja nojaa. Se luo paineitakin.

– Onhan siinä aika kova vastuu, olla esityksen tai konsertin rytminen peruskallio. Se ei ole helpointa hommaa mutta tykkään siitä. Muusikkoystävä Esko Grundström totesi Kalevalan nähtyään, että ’olipa kiva kuulla kun Sara Puljula käskyttää koko musikaalia.’ Otin sen positiivisena palautteena.

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 2/2020. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


 

11.04.2021
|
Teksti ja kuvat: Tommi E. Virtanen
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy