Telecaster-twangia New Yorkista – Jim Campilongo on kitaransoiton ”Tom Waits”

|
Image

Kitaransoiton Tom Waits – esimerkiksi tuollaisella vertauksella on kuvailtu yhdysvaltalaisen Jim Campilongon erinomaisuutta kitaristina. Mutta mikä tuo tämän  New Yorkin Telecaster-ässän kerta toisensa jälkeen maahamme ja miksi tukikohdaksi on vakiintunut pohjoinen Keski-Suomi? 

 

Ilmasilta New Yorkista Viitasaarelle on verraten vilkkaasti liikennöity ja samalla kaikessa omituisuudessaan melkoinen harvinaisuus. Eräs taustalla vaikuttava tekijä on Keski-Suomen musiikin läänintaiteilija Ilkka Rantamäki, joka on omilla toimillaan ollut junailemassa kultuurivaihtoa. Jim Campilongo on eräs niistä newyorkilaismuusikoista, joita Rantamäki on virkansa puitteissa tuonut Keski-Suomeen keikalle, alun perin vuoden 2003 Jämsession -bluesfestivaalille Jämsään. Viime vuosina nämä artistit ovat esiintyneet Suomessa useaan otteeseen ja pitäneet myös opetusklinikoita Keski-Suomen alueella. Ja toki Jim Campilongosta on tullut jo tuttu konserttivieras Helsingin Malmi-talossakin.

 

Image

– Jimin musiikista löytyy kaikki elämän parhaat puolet, kuiskaa Rantamäki korvaani Jyväskylän Jazz Barissa, Blues Live -festivaalin avajaisiltana. Minä ja monet muut paikalle saapuneet seuraamme enemmän tai vähemmän haavi auki Campilongon settiä. Aarne Riikosen ja Daniel Iiskolan komppi toimii, ja Jim revittelee Telecasteriaan twangintäyteisellä tyylillään, jossa yhdistyvät hyvä harmoniataju, pedal steel -tyyliset venytykset, drop-D -virityksellä vedetyt melodiapätkät, sointu-melodiakonseptit, melodiasoitto viritystappia vääntämällä, double stopit – sanalla tai parilla sanottuna siis monenlainen country-, blues- ja jazz-kitaroinnin kikkavarasto. Sävellyksissä taas sulautuvat country, blues, coolimpi jazz ja Western swing; ollaan siis amerikkalaisen musiikin perusarvojen juurella, mutta ei aivan tavanomaisen reseptin turvin. Tästä ei Telecaster-soundi enää parane, ja myös tekniikan ja musikaalisuuden liitto toimii täydellisesti, kommentoi Ilkka Rantamäki ja joka sana on asiaa – tuona iltana kaikki viihtyvät ja hymy on herkässä. 

 

Lännestä itään

Mutta kuka on tämä hieno kitaristi, jonka esikuvien listalta löytyvät muiden muassa bluesrock-ikoni Roy Buchanan, country-miehet Don Rich, Roy Nichols, Hank Garland ja Chet Atkins, tai vaikkapa jazz-legenda Django Reinhardt? 

Jim on alun perin länsirannikon kasvatti ja kotikaupungissaan San Franciscossa hän ehti ansaita jo paikallisen legendan maineen 10 Gallon Cats -yhtyeensä kera, jonka kanssa ensimmäiset levyt syntyivät 1990-luvulla.

– Siirryin New Yorkiin muutama vuosi sitten. Ensimmäisen kerran muutin sinne juuri syyskuun 11. päivän iskujen aikaan, ja se kai osaltaan loi sukulaissuhteen kaupunkia kohtaan. Menin aluksi takaisin San Fransiscoon, mutta ajattelin koko ajan paluuta, kertoo Jim Campilongo, kun juttelemme ennen illan konserttia.

San Franciscolla ja Bay Arealla on rock-musiikin historiassa maine rentona ja luovana ympäristönä – aina 1960-luvun hippivuosista, Grateful Deadista, Jefferson Aeroplanesta tai Santanasta lähtien, edelleen näihin päiviin asti. Kun kysyn Jimiltä millaista oli varttuminen muusikkona San Franciscon kaltaisessa kaupungissa, en saa varsinaisesti vastausta kysymykseeni, mutta kylläkin taustoituksen sille, miksi monet alueen muusikoista ovat muuttaneet itärannikolle.

– No, mielestäni se ei enää ole niin vahva ja eläväinen ympäristö muusikolle kuin aikoinaan. San Franciscosta on tullut hyvin kallis paikka asua. Ennen kaupungissa oli kysymys enemmänkin itsensä ilmaisusta; ilmapiiri oli hyvin vapaamielinen. Mutta sitten AIDS muutti paljon asioita. Sen iskettyä useat diskot joutuivat sulkemaan ovensa, ja niiden tilalle tulikin paljon kauppaketjuja sun muuta. 

– Myös nettibisnes-buumilla oli osansa kaupungin muutokseen: San Franciscosta tuli hyvätuloisten kallis asuinpaikka. Ja nuo ihmiset eivät välttämättä ole kiinnostuneita samoista asioista. Yökerhojen yläkertoihin muutti lakimiehiä, jotka käyttivät valtaansa niiden sulkemiseen – siinä meni kiinni tärkeitä paikkoja. Kun klubeja ei enää juuri ollut, monet ystävistäni muuttivat New Yorkiin: Norah Jones meni sinne, kitaristi Charlie Hunter ja monet, monet muut. Ei sillä, etteikö San Francisco olisi edelleen upea ja vapaamielinen kaupunki, josta vieläkin löytyy myös joitain vireitä muusikoita, Jim kertoo.

Jim Campilongon viimeisimmällä albumilla, ”American Hips” (2003), vieraileekin laulajana juuri Norah Jones parin kappaleen voimalla. Muuten instrumentaalimusiikkia sisältävällä levyllä musisoivat myös Jimin vakiotrion jäsenet, rumpali Dan Rieser (mm. Norah Jones) ja kontrabasisti Tim Luntzel. Sävellyksellisesti levy on pitkälti Campilongon kynästä lähtöisin. Kaiken kaikkiaan albumia voisi pitää Campilongon uralla jonkinlaisena läpimurtona, varsinkin jos ajattelee sen saamia hyviä arvosteluita.

– Tavallaan kyllä. Toisaaltahan kaikki levyni ovat saaneet aika hyvät arvostelut, mutta ehkä tämän myötä ihmiset ovat alkaneet arvostaa soitossani muitakin puolia kuin vain teknisesti kovaa revittelyä. Vuonna 1998 ilmestynyt ”Table for One” oli ehkä joillekin pienoinen pettymys rauhallisten tempojen suhteen, koska kaksi edellistä levyäni olivat olleet kuumaa, teknistä kitarakamaa. Tälle viimeisimmälle levylle laitoin sitten peliin paitsi tuota kuumempaa soittoani, mutta myös peitellympää, ”film noir” -sieluani. ”American Hips” siis tavallaan yhdistää nuo soittoni eri puolet, Jim pohtii. 

Omasta mielestäni ”American Hips” on juuri film noir -henkinen, ajoittain tummanpuhuva retki amerikkalaiseen roots-musiikkiin. Levyn punaisena lankana ovat Campilongon mukavan nyrjähtäneet sävellykset sekä rouhea kitarointi, jotka molemmat tuovat jollain tapaa mieleen vaikkapa nyt sitten juuri Tom Waitsin. Juurimusiikkia, mutta yllätyksellisesti esitettynä. 

– Kuuntelen ja opiskelen paljon vanhempaa musiikkia, mutta nuo vaikutteet eivät tule mukaan mitenkään tietoisesti. Pidän esimerkiksi Albert Aylerin kokeellisista saksofonijutuista, mutta en tunge mitään koukkuja musiikkiini kuulostaakseni tarkoituksellisesti nokkelalta. Yritän vain soittaa, mitä päässäni kuulen, Jim vastaa. 

Ja levytysrintamalta kuuluu muutenkin hyvää. Jim on juuri saanut valmiiksi New Yorkissa viimeisimmän albuminsa. Tuotannosta on vastannut itse Russ Titelman, joka tunnetaan yhteistyöstään mm. Ry Cooderin, Eric Claptonin ja Bob Dylanin kanssa. 

– Levy jatkaa ”American Hipsin” linjaa, mutta on tavallaan parempi, koska se on äänitetty aika hyvässä studiossa ja bändi toimii muhkeasti. Musiikillisesti se on hieman kokeellisempi, siellä ei ole ”Jim´s Bluesin” kaltaisia kappaleita. Soittajat ovat samat kuin edellisellä levyllä, mutta nyt olemme yli 200 keikkaa kokeneempia. Levy tulee varmaankin kauppoihin ensi vuonna, en vain vielä tiedä kuka sen julkaisee.

Myös haastattelun aikainen Suomen-vierailu liittyi levytysprojektiin. Kyseisellä reissulla esituotettiin Jimin tulevaa, Suomessa äänitettävää levyä, jolla hän tulkitsee suomalaista kansanmusiikkia. Ainakin Blues Live -keikalla kuultu twang-kitaroinnin ryydittämä ”Juokse sinä humma” antoi lupauksia tulevasta. Ideahan taisi alun perin olla Ilkka Rantamäen – soittaa näitä vanhoja suomalaisia kappaleita?

– Joo, idea on peräisin Ilkalta. Hän ehdotti, että opettelisin joitain kansanlauluja, ja soittaisin niitä trioni kanssa, omalla tavallani. Siitä on kysymys.

 

Trio antaa mahdollisuuksia

Eräs viehättävä piirre Jim Campilongon soitossa on tapa hyödyntää trio-kokoonpanoa, sekä täyttämällä tilaa että myös hyödyntämällä sen tuntua. Oletko aina ollut ainoa kitaristi yhtyeissäsi?

– Omissani bändeissäni kyllä. Toisaalta olen soittanut aika paljon Norah Jonesin kitaristin Adam Levyn kanssa, ja olemme puhuneet levyn teosta. Meillä oli yhteinen bändi San Franciscossa, josta voi muuten varmaan ladata ilmaisen näytteen nettisivultani. Lisäksi olen äänittänyt lähes albumillisen akustisia duettoja newyorkilaisen kitaristin Steve Cardenasin kanssa. Mutta omassa bändissäni olen ainoa kitaristi siksi, että pidän tilan tunnusta valtavan paljon, Jim pohtii. 

Pystyt kuljettamaan kappaleen harmoniaa hyvin soittosi mukana. Tuntuukin, että soitat suuren osan ajasta melodiaa sointujen sisällä, tai ainakin kahden sävelen harmonioissa. Koetko trio-soiton haastavaksi asiaksi tässä mielessä?

– En siinä mielessä haasteelliseksi kuin mitä jonkin vaikean matemaattisen ongelman ratkominen olisi. Mutta pyrin kyllä hyödyntämään trio-kokoonpanon mahdollisuuksia, eli juuri tuota tilan tuntua. Luonnollisesti neljäs soittaja antaa minulle mahdollisuuden välillä vain soittaa komppia ja kuunnella. Joskus trio-soitto auttaa löytämään ylimääräisen vaihteen. Mutta kaiken kaikkiaan, pidän trion tarjoamasta haasteesta.

Yksi soitostasi mieleen tuleva kitaristi on Bill Frisell. Frisellin tavoin tuot esiin kappaleiden sointuharmonian soittamalla usein vain pari-kolme soinnun säveltä kerrallaan. Miten yleensä valitset käyttämäsi sävelet suhteessa sointuihin?

– Pidän dissonoivista harmonioista, minun korvaani ne kuulostavat kauniilta. Esimerkiksi pienen tai suuren sekunnin sointi on mukava. Vaikkapa Gmaj7-soinnusta soitan yleensä fis-sävelen yhdessä g-sävelen kanssa. Sehän on dissonoiva intervalli, mutta silti omalla tavallaan kaunis soinniltaan. Thelonius Monkin soitossa kuulee tätä samaa lähtökohtaa, samoin kuin Bill Frisellin tyylissä.  

– Bill Frisell on hieno kitaristi – eräs viime vuosien kitaransoiton innovaattoreista. Hänen soittonsa on hyvin niukkaa, Thelonius Monkin tapaista. Bill on kääntänyt kitaran rajallisen sointialan vahvuudeksi, ja hänellä on hieno soundi, Jim jatkaa. 

 

Roy Buchananin serkku

Eniten Jim Campilongon yhteydessä mainittava kitaristi on kuitenkin jo edesmennyt Roy Buchanan. Eikä Campilongo ole koskaan yrittänyt tätä vaikutusta kieltääkään (American Hips – levyltähän löytyy jopa kappale nimeltä Roy Buchanan´s Cousin). Kyllästyttääkö tuo vertailu?

– Ei lainkaan. Olen siitä itse asiassa vain ilahtunut. Haluan ihmisten tietävän kuka minun inspiraation lähteeni  hänen musiikkiaan minun kauttani, se on vain hieno juttu. Ihmiset kuitenkin huomaavat, etten ole mikään Roy Buchanan -imitaattori, Jim toteaa ja jatkaa summaamalla oppi-isän merkityksen: 

– Roy oli todellinen kitaransoiton innovaattori: Hän sai Telecasterista paksun soinnin, käytti volume-liu’utuksia, teki venytyksiä satulan takaa, haki steel-kitarasoundeja, teki plektrakäden huiluääniä… Blues-pohjaiseksi soittajaksi hänen soitossaan oli myös paljon kromaattisuutta ja sitä kautta jännitettä. Kaikki Royn levyt eivät välttämättä tuo ilmi hänen nerouttaan kitaristina. 

Tunsitko Roy Buchananin myös henkilökohtaisesti?

– Tapasin hänet vain kerran, enkä silloinkaan pystynyt jännitykseltäni sanomaan kovin montaa sanaa. Hän antoi nimikirjoituksen kitaraani ja oli todella mukava. Tuntui kuin olisin tavannut Abraham Lincolnin, Jim naurahtaa. 

Roy Buchanan tunnettiin juuri Telecasterin käytöstä. Olet myös itse ollut aina nimenomaan Telecaster-soittaja?

– Hyvin pitkälti. Yhdessä vaiheessa soitin kyllä stratocasteriakin jonkin aikaa. Ja aikaisemmin myös ´54 Les Paulia, jossa oli yksikelaiset mikrofonit. Telecasterien lisäksi ne ovat olleet ainoat sähkökitarani 35 vuoden aikana.

Buchananin tavoin soitat myös venytyksiä satulan takaa. Olitko aikoinaan tietoinen myös Jerry Donahuen saavutuksista tämän tekniikan parissa?

– Tiesin kyllä Jerry Donahuen soittavan jonkin verran tuolla tekniikalla, mutta itse törmäsin asiaan Roy Buchananin konsertissa. Selkeästi otin niitä mukaan soittooni kuitenkin vasta muutettuani New Yorkiin. Luultavasti taustalla oli tarve saada jonkinlaista huomiota aloittaessani urani aivan uudessa kaupungissa. Toivottavasti kukaan ei nyt vaan luule, että ratsastaisin juuri tämän tempun varassa, naurahtaa Jim ja jatkaa: 

– New Yorkiin muuttoni ansiosta löysin itsestäni uudenlaista taiteellista energiaa. En pelkästään siksi, että löysin itseni uudelleen soittajana, vaan ihan jo New Yorkin ilmapiirin takia. 

Campilongo soittaa nimenomaan top loader -mallista Telecasteria, jossa kielet kiinnitetään tallaan, eivätkä ne siis kulje soittimen rungon läpi. Hänen mukaansa kielten venyttäminen on tämän rakenteen ansiosta helpompaa. Oletko soittanut aina nimenomaan tätä Telecaster-mallia?

– No, minä vaan soitan samaa vanhaa kitaraani. Kun sain tuon soittimen, pidin siitä todella paljon, tietämättä sen edes olevan top loader -malli. Tuon ja muiden Telecaster-mallien paremmuudesta on toki keskusteltu, itse vain satun pitämään juuri tästä. Se on vähän kuin tapaisi vaimonsa – sitä vaan yht´äkkiä kohtaa oikeanlaisen ihmisen. Eivät kitarat edes kiinnosta minua kovin paljon enää, enemmänkin vahvistimet.

Vahvistinpuolella Campilongo luottaa myös Fenderiin, käytössä ovat olleet vuoden ´70 Vibrolux, sekä myös vanha Deluxe Reverb. Nykyinen ykkösvahvistin on niin ikään vanha Fender, pienitehoinen Princeton Reverb, josta myös American Hips -levyn upean raaka ja tilava soundi on peräisin - kolmella tilamikillä taltioituna. Ilmeisesti vahvistin oli sessiossa täysillä? 

– Kyllä, kaikki särö tulee tuosta vahvistimesta. Oli meillä kai yksi lähimikki myös. Levyn äänittäjä Daryn Roven on mahtava kaveri. Yleensä vain käytän veto-oikeuttani, jos en pidä jostain mitä hän tekee. Lähinnä haluan itse paljon tilan tuntua sointiini, ja katson kuinka pitkälle hän suostuu siinä asiassa menemään.

– Levy äänitettiin ja miksattiin nopeasti. Maksoin kaiken itse, ja halusin Darynin miksaavan sen kahdessa päivässä. Kun saavutimme hyvän soundin, teimme loput kappaleet sen mukaan. Mutta miksaus on kuitenkin varsin työteliästä ja vaativaa hommaa, enkä oikeastaan itse halua olla siinä juurikaan mukana.

 

Jokapäiväinen leipämme

Kuinkas sitten soittajan päivittäinen leipä? Jim Campilongon kohdalla se koostuu pääasiassa klubikeikoista ja opetustyöstä. Jim on arvostettu opettaja, joka myös myy kitaratuntejaan nettisivustonsa kautta. Onko New Yorkissa vaikeaa tehdä tiliä muusikkona, jos ei ole erityisen tunnettu?

– Mahdollisuuksia on paljon. Saatat päästä soittamaan mainoksiin, samoin ”nykkiläisyys” saattaa tuoda muusikolle enemmän kannuksia ja uskottavuutta. Ovi Eurooppaan aukeaa paremmin sitä kautta. Ja jos jaksaa painaa duunia, se kyllä palkitaan, Jim kertoo. 

– San Franciscossa tunsin joitain soittajia, jotka olivat hieman laiskoja. Sellaisia en ole puolestaan New Yorkissa tavannut. Siellä kaikki tekevät kymmenen tunnin päivää ja puristavat itsestään aina hieman ylimääräistä. Ihmiset tekevät työnsä hyvin. Keikoilla äänimiehet eivät mulkaise, jos pyydät jotain tiettyä mikrofonia käyttöön, vaan ovat kiinnostuneita valinnastasi. Tuollaisesta taitotasosta pidän.

Kuulut myös Guitar Player –lehden avustajakuntaan. 

– Tuo yhteistyö alkoi vuoden 1993 tienoilla. Olin onnekas siinä mielessä, että Joe Gore piti soitostani paljon (Gore on niin ikään Guitar Playerin toimittajakuntaan kuuluva kitaristi, joka tunnetaan mm. P.J. Harveyn bändistä). Siitä lähtien olen avustanut useiden artikkelien ja opetuskolumnien teossa. Usein he tarkistavat asioita minulta, tai pyytävät ideoita meneillään oleviin projekteihinsa. Viimeksi osallistuin Roy Buchananin diskografiaa käsittelevän jutun tekemiseen.  

Entä New York kaupunkina, eikös se ole vähän kuin vastakohta aurinkoiselle Bay Arealle?

– Sanotaan näin, että New Yorkissa ihmistä ei hemmotella. Siellä pitää tulla toimeen muiden kanssa, on liikuttava metrolla ja oltava toisten parissa. Ja se puolestaan tekee ihmisestä hieman vähemmän narsistisen, Jim kiteyttää jälleen yhden elämän parhaista puolista.

Image

Jutussa mainittu kitaristi Bill Frisell kuuluu hänkin aikojen saatossa Riffiin haastateltujen muusikoiden joukkoon. Hänen haastattelunsa aukeaa tämän linkin kautta.

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 7/2005. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.