Tommi-ilmiö – Kun sormipikkaaja valtasi Suomen

Harva tuntematon soittaja myy konserttisalin täyteen kahtena iltana peräkkäin. Mutta maailmalla puhutaan “Tommy-ilmiöstä”, johon syynä ovat australialaisen Tommy Emmanuelin loistavat kitaristin taidot sekä luonteva lavaolemus. Tämä saa ihmisiä saapumaan konsertteihin uudestaan jo jopa seuraavana iltana, kuten kävi marraskuussa 2006 Turussa.

Turun Radisson Marinan ravintolaan saapuva Tommy Emmanuel osoittaa olevansa sinut yleisön lisäksi myös median kanssa.
Riffin jututettavaksi istuva Emmanuel on helppo haastateltava; hän vastaa kysymyksiin selkeästi ja monesti ilman, että niitä tarvitsee oikeastaan kysyäkään. Vaikka puhetta siivittää terve itsetunto, kysymys ei missään vaiheessa ole oman egon pönkittämisestä.
Ja kerrottavaa riittää, sillä uurteet vastapäätäni istuvan, reilun viisikymppisen kitaristin kasvoissa kertovat myös omalla tavallaan kertyneistä kilometreistä, lentotunneista ja valvomisesta.

– Tulen Kööpenhaminasta, ja sitä ennen olin Saksassa, Ranskassa ja Japanissa. Syyskuussa oli Amerikan-kiertue, mistä jatkoin Uuteen Seelantiin, Australiaan ja Singaporeen…

Tommy kuvailee hektistä kiertueaikatauluaan, johon on kuulunut parin viime vuoden sisällä noin 350 keikkaa.

– Mutta haluan soittaa kaikkialla maailmassa. Suomi on hyvä esimerkki: En ole aikaisemmin ollut täällä, joten on kiva päästä uusiin paikkoihin ja tuoda musiikkiani sinne. Se oli minun haaveeni ja visioni lapsena, joten en voi ajatella että se olisi liian työlästä.

Aloitit ammattimuusikon urasi epätavallisen nuorena. Kuinka se luonnistui?

– Olin itseasiassa maailman nuorin ammattilaiskitaristi. Tienasin elantoani jo kuusivuotiaana soittamalla konserteissa. Olen yksi kuudesta lapsesta perheessämme ja meillä oli perheyhtye. Äitini se oikeastaan laittoi urani alulle. Hän kertoi kerran eräässä haastattelussa Australiassa, etten pienenä nukahtanut laisinkaan ellen kuullut musiikkia. Niin ikään olin kuulemma tanssinut pesukoneen tahdissa. Joten olin heti koukussa musiikkiin ja grooveen, ja se tuli ilmi poikkeuksellisen vahvasti. Se oli syvää ja henkistä laatua, Tommy uskoo.

– Äitini soitti itse jonkin verran lap steel -kitaraa, ja neuvoi minulle kuinka tulisi kompata tavallisella kitaralla. Olin tuolloin neljävuotias. Homma hoitui luonnollisesti, soitin heti taimissa. Siitä lähtien aloimme soittaa säännöllisesti joka iltapäivä, kun tulin lastentarhasta. Nuo hetket olivat nautinto meille kummallekin. Seuraava askel oli sitten laittaa pystyyn tuo kvartetti sisarusteni kanssa, missä toimin komppikitaristina.

– Aluksi soittelimme ihan vain ilmaiskeikkoja päästäksemme alkuun: hyväntekeväisyyskonserteissa, sairaaloissa jne. 1960-luvun alussa pääsimme sitten australialaiseen nuorten musiikkiohjelmaan, mistä lähti oikeastaan ammattilaisurani.

Yhteys Nashvilleen

Tommy Emmanuel syntyi 1955 Muswellbrookin kaivoskaupungissa, Sydneyn pohjoispuolella. Kun Emmanuelin perheyhtye lopetti toimintansa vuonna 1963, Tommyn ja sisarusten ura jatkui country-artisti Buddy Williamsin bändissä. Mutta kun lastensuojeliviranomaiset puuttuivat asiaan, alaikäiset sisarukset menivät tavalliseen kouluun muiden ikäistensä tavoin.

Tommyn soittajan taidot kehittyivät kuitenkin läpi 1960-luvun kiertävissä bändeissä, joiden kautta matkustaminen tuli tutuksi; vaatihan esimerkiksi Nullarborin tasanko Australian etelä- ja länsiosan välissä usein viikonkin verran autolla ajoa puhjenneiden renkaiden ja koneongelmien kera.
Vaikka Suomessakin on totuttu pitkiin keikkamatkoihin, Australian manner toki on etäisyyksien suhteen vielä eri sarjassa.

Mutta varsinaisesti Tommy Emmanuelin soittotyyli sai nykyisen suuntansa, kun kahdeksanvuotias poika ensi kerran kuuli levyltä Chet Atkinsin soittoa. Homman nimi on siitä lähtien ollut “fingerstyle” eli sormipikkaus, vaikka miestä on vuosien varrella kuultu myös tavallisen sähkökitaran varressa ja rumpujenkin äärellä.

– Kaikki hämmästelivät Chetin soitantaa, mutta useimmat uskoivat hänen soittaneen juttunsa päällekkäisäänityksinä; “se on huijausta, nuo kirotut jenkit!”. Itse en ajatellut niin, vaan opettelin omin päin “Freight Train” ja “Windy and Warm” -biisit. Isäni kuoleman jälkeen kirjoitin hänelle fanikirjeen, johon laitoin osoitteeksi “Chet Atkins, Nashville, America”. Ja ilokseni hän vastasi signeeratun kuvan kera. Se oli hieno hetki nuoren pojan elämässä, Tommy muistelee.

Ajan kuluessa oppi-isä myös pysyi selvillä opetuslapsen kehityksestä, tämän itse tietämättä.
– Jotkut australialaiset olivat lähettäneet hänelle nauhoja soitostani vuosien varrella. Näin Chet oli perillä kehittymisestäni soittajana ja laulunkirjoittajana vuosien varrella, itseni siitä tietämättä. Chet kuului niihin ihmisiin, joita kiinnostaa kun joku kehittää jotain omaa hänen tyylinsä pohjalta. Samanlainen olen itsekin. Vuonna 1980, 25-vuotiaana, menin lopulta Nashvilleen ja otin yhteyttä Chetiin. Heti ensitapaamisesta lähtien kävi selväksi, että meistä tulisi hyviä ystäviä. Samalla opin, ettei persoonallisuutta ja sielua voi erottaa
musiikista. Tarkoitan, että kun kuuntelin Chetin musiikkia, tuntui kuin se olisi peilannut hänen sieluaan. Kun sitten tapasin hänet, tiesin heti millainen paersoona hän oli, Tommy kertoo.

Käsittääkseni Chet Atkins soitti pääosin standardivirityksellä, samoin kuin itsekin taidat tehdä?

– Kyllä, tosin muutaman kappaleen Chet soitti avoimessa G6-virityksessä; “Black Mountain Rag´in”, “Vincentin” sekä “Smokey Mountain Lullabyn”, joka löytyy yhteislevyltämme. Myös itse olen sittemmin kirjoittanut joitain biisejä tuolla virityksellä, koska tuntui naurettavalta raahata yhtä ylimääräistä kitaraa ympäri maailman vain “Smokey Mountain Lullabyn” esittämistä varten.

“Tall Fiddler”, “Antonella´s Birthday”, “Cowboy´s Dream” ja “The Mystery” (kaikki Emmanuelin parilta viimeisimmältä levyltä) on tehty juuri G6-virityksellä (D,G,D,G,B,E, jossa siis kaksi matalinta kieltä on laskettu sävelaskeleella standardiviritykseen nähden).

Et sitten ilmeisesti koe standardiviritystä mitenkään rajoittavana fingerstyle- soitossa?

– En, koska löydän kyllä keinon tehdä asiat tälläkin tavoin. Mutta usein ihmiset kyllä luulevat minun soittavan avoimessa virityksessä; eli haluan samankaltaista soundia. Ainakin se tällä hetkellä tuntuu riittävän. En funtsi näitä asioita kovin analyyttisesti, vaan
toteutan jutut niin hyvin kuin pystyn, joskus hieman vaikeammallakin tavalla.
Kun esimerkiksi levytin Debussy´n “Golliwog´s Cake-Walkin”, sain siitä ensin pianonuotin. Mutta kun en lue nuotteja, pyysin erästä pianistia soittamaan sen itselleni nauhalle, josta sitten opettelin sen korvakuulolta. Ja kappale menee pianonuotissa Eb-duurissa.
Kun soitin sitä myöhemmin konsertissa, eräs ystäväni huomautti, että kappale olisi paljon helpompi soittaa D-duurissa. Mutta itse menin vaikeampaa tietä.

– Joskus kannattaa mennä sitä vaikeampaa reittiä, sillä oikotiet usein kuulee soitosta. Silloin vaikeat kohdat käydään läpi vain pintapuolisesti; yritetään soittaa liian nopeasti, jotta peitettäisiin virheitä. Kun itse treenaan uutta kappaletta, käyn sitä aluksi läpi todella hitaasti, jotta kaikki nuotit ovat juuri oikeissa paikoissa. Sen jälkeen tempoa onkin helppo lisätä. Eli jos haluaa soittaa jotan nopeasti, se on treenattavat hyvi hitaasti, Tommy ohjeistaa.

Kotimaan kitarat

Tommy Emmanuel on ehtinyt luoda mittavan uran kotimantereellaan aina 1970-luvulta lähtien muutettuaan Sydneyyn. Country-musiikkia hyvin tunteneelle ja akustiseen kitaraan erikoistuneelle soittajalle löytyi kaupungista sessiomuusikon töitä, mitä täydellinen
nuotinlukutaidottomuus ei haitannut lainkaan.
1980-luvun lopulla alkoi puolestaan sooloura, “Up From Down Under” -levyn myötä. Vuonna 1996 Chet Atkinsin kanssa levytetyn yhteisalbumin “The Day The Fingerpickers Took Over World” jälkeen Tommy muutti Yhdysvaltoihin, kotiutuen luontevasti Nashvilleen.

Australiassa hän on kuitenkin kansallinen kuuluisuus ja kotimaan kiertue kuuluukin kalenteriin vuodesta toiseen. Myös miehen kiertueinstrumentit ovat näyttöjä australialaisesta soitinrakennustyöstä, sillä Tommy edustaa Matonin akustisia kitaroita.

– Ehkä sitä ryydittää pieni ripaus isänmaallisuutta, mutta käytän niitä kyllä oikeasti ihan laadun takia. Kotoa löytyy toki paljon muitakin kitaroita: Gibsonia, Martinia, Larrivee´ta. Mutta Matonit ovat hyviä tien päällä, eikä missään muissa soittimissani ole yhtä hyvää mikrofonisysteemiä. Itse asiassa laitoin Matonin aikoinaan suunnittelemaan oman mikkisysteemin, koska se oli aluksi heidän akilleen kantapäänsä: Kitarat olivat hienoja, mutta elektroniikka surkeaa. Tuolloin Takaminet sun muut löivät heidät siinä suhteessa
mennen tullen.

– Pyysin lisäämään ulostulotehoa, tuplaamaan bassotoiston; soundin tuli pysyä puhtaana suurillakin tehoilla. Lisäksi halusin kitaran sisään kondensaattorimikin sekä kaikki säätimet asennettavaksi itse kitaraan. He valmistivat sitten alumiinista hyvin kevyen mikin.
Kontaktimikissä on kuusi eri piezoa, siis yksi kullekin kielelle. Kondensaattorimikkiä ja piezoa voi miksata suoraan kitarasta, mikä tekee systeemin hallinnan helpoksi, Tommy kertoo.

Emmanuel kiertää maailmaa kolmen erilaisen Maton-kitaran kanssa. Ne eroavat toisistaan niin kopan muodon kuin puumateriaalinkin suhteen, ja täten luonnollisesti myös soinniltaan.
Kaikki ovat kuitenkin umpipuisia instrumentteja.

– Keikoilla mukanani kulkevat Matonin EBG, Custom Jumbo sekä Tommy Emmanuel Artist Model, joissa kaikissa on sitkakuusikansi. Pienessä Matonissa sivut ja pohja ovat vaahteraa, Jumbossa puolestaan mahonkia, ja Artist Model´issa Intian ruusupuuta. EBG
on kapeampi soundiltaan, mutta toisaalta siitäkin tulee alapäätä paljon. Siinä kaikki mikit ovat täysillä, ja tuloksena on iso, herkkä soundi. Jumbo on yksi suosikeistani studiossa, rikas ja kaunis, mutta myös varsin kovaääninen. Lisäksi viritän sen puolitoistasävelaskelta alaspäin, 013-058 setillä. Ruusupuinen kitara taas on ääneltään hyvin hiljainen, mutta kaunis.

– Studiossakin olen käyttänyt kolmella viimeisimmällä levylläni pääosin Matonin soittimia, vaikka minulla onkin kotona joitain kitaroita, jotka kuulostavat paremmalta akustisesti. Mutta en raaskisi ottaa niitä mukaan keikkareissuille. Enkä edes haluaisi yhtään enempää tavaraa mukaan, sillä nyt jo kuljetan kolmen kitaran lisäksi räkkiä, vahvistinta ja matkalaukkua. Siinähän on jo seitsemän matkatavaraa yhdelle ihmiselle, Tommy perustelee.

Turun konsertissa tuli selväksi kuinka valtavan dynaamista Emmanuelin soitto on; siinä joutuvat lujille niin kitarat kuin äänentoistokin. Esimerkiksi aboriginaalien musiikista inspiraationsa saanut, didgeridoomaisia sävyjä sisältänyt soundikollaasi “Initiation” laittoi
Turun Sigyn-salin vaatimattomaton PA:n sietokykynsä rajoille, kun soiton perkussiiviset osuudet, feedback ja silkat dynamiikan vaihtelut nousivat äärimmilleen.

Emmanuelin keikkaraiderissa PA-systeemille asetetaankin vaatimuksia nimenomaan tehon suhteen.
– Soitan välillä yhtä lujaa kuin bändi ja välillä puolestaan kuiskauksenomaisesti. Usein vaatimani PA-suorituskyky aliarvioidaan, mutta totuus on että vaadin yhtä paljon tehoa kuin bändi, ja tosiaan käytän sitä. En kuitenkaan etsi niinkään volyymiltaan lujaa soundia kuin suurta ja pyöreää.

– Usein myös muutan soundiani eri kappaleisiin: balladeihin yleensä lisään kaikua, vähennän bassoa, terästän hieman keskialuetta ja soitan hiljempaa. Merle Travis- ja Chet Atkins-tyylisiin, tuhdimpiin peukaloplektra- biiseihin taas lisään bassoa, jotta saan voimaa alakielten bassogrooveen.

Onko taustasi rumpalina mitenkään muuten vaikuttanut kitaransoittoosi, paitsi että soitat joitain perkussiivisempia osuuksia kitaran kanteen?

– Ehdottomasti, olen paljon tietoisempi groovesta ja kuulen usein biitin päässäni. Soitan rumpuja, bassoa ja kitaraa; ja kitaralla ikään kuin kaikkia kolmea samaan aikaan. Yleisö reagoi grooveen aina, olivat he sitten tietoisia siitä tai eivät.

Harjoitteletko paljon rumpukoneen tai metronomin kanssa?

– Aikoinaan kyllä, mutta nykyään tuo aspekti on jo aika lailla automaattisesti päässäni. Jotta muusikot olisivat tietoisia omasta taimistaan ja groovestaan, olisi tärkeää myös äänittää omaa soittoa. Erityisesti tämä pätee niihin, jotka vielä opettelevat oman soittimensa hallintaa.

Entäpä sitten studiossa, soitatko yleensä kaiken livenä sisään?

– Yleensä aina soitan kuten konsertissakin, enkä käytä klikkiä ikinä. Joskus tuottajani on korvannut biisissä jonkin kohdan aikaisemmasta säkeistöstä, koska siinä oli hänen mielestään paljon häiritsevää sormien melua. Yritän soittaa puhtaasti ja ilman sormien kahinaa, mutta se vain on osa teräskielisen kitaran maailmaa. Sen kanssa on elettävä, ja korjaamiseen turvaudun vain silloin, jos melu on todella häritsevää.

– Kolme viimeisintä levyäni on kaikki äänitetty parin päivän aikana, ja suurin osa kappaleista on yhdellä otolla tehtyjä. Koska olen kirjoittanut biisit ja soittanut niitä livenä, olen hyvin valmistautunut.Ja kun kuulen hyvän soundin kuulokkeissani, olen taivaassa! Silloin soitan parhaiten.

Toista, toista...

Tommy Emmanuel soittaa suurimman osan vuosittaisista konserteistaan yksin, mutta välillä toki kiertää myös muiden kanssa. Tärkein foorumi yhteistyölle ovat omat “Tommyfest”-tapahtumat, joiden kokoonpanot vaihtelevat vuodesta
ja maanosasta toiseen.

– Tänä vuonna minulla oli kolme muuta soittajaa mukana, ja joka ilta soitimme sekä soolona että toistemme kanssa eri kokoonpanoina. Se on hauskaa.

– Nyt Australiassa oli mukana Joscho Stephan trioineen Saksasta - he soittavat Django-tyylistä kamaa. Ja lisäksi jazz-kitaristi Martin Taylor sekä Jake Shimabukuro, havajilainen ukulelen soittaja.

– Tommyfest kiertää eri puolilla maailmaa, Yhdysvalloissa, Saksassa, Englannissa. Ensi vuonna on vuorossa myös Puola. Soittajat vaihtuvat aina, esimerkiksi Englannissa ensi maaliskuussa mukana tulee olemaan Clive Carroll, Peppino D´Agostino sekä Joscho
Stephan. Pidämme myös workshopin Cliven kanssa, Tommy kertoo.

Onko sinulla jonkinlainen opetusmetodi noissa työpajoissasi?
– Lähtökohtani on yksinkertainen: Koetan opettaa, miten plektrakäden peukalo saadaan itsenäiseksi suhteessa muihin sormiin. Eli aloitamme pelkästään bassokielten neljäsosagroovella. Sitten bassosävelten lomaan otetaan sormilla sointuiskuja, ja lisätään pikkuhiljaa hieman aksentteja ja synkopointia. Tämän jälkeen oikean kädet sormet alkavat soittaa bassogrooven lomaan yksinkertaisia arpeggioita. Ja viimeinen vaihe on sitten opetella “Freight Train”, osa kerrallaan.

– Se on toimiva metodi, ja sen jälkeen onkin jokaisesta itsestään kiinni se kuinka paljon he haluavat käyttää aikaa homman hiomiseen. Muistutan aina nuoria soittajia siitä, kuinka tärkeä rooli toistolla on harjoittelussa. Kun jaksaa toistaa tarpeeksi kauan, tietyssä vaiheessa ei enää mietikään teknistä suoritusta, vaan voi laittaa omaa itseään musiikkiin, Tommy kertoo.

Entä plektran käyttö osana sormisoittoa. Soitat sekä peukaloplektralla että tavallisella, ja joskus siirryt yksiäänisiin melodialinjoihin kesken fingerstyle- soiton. Peukaloplektran käytön oppiminen tuntuu monista hyvin vaikealta; veikö se sinulta kauan?

– Olen edelleen opintiellä sen suhteen. Nykyään toki jo pystyn soittamaan silläkin yksittäisistä nuoteista koostuvia melodialinjoja pelkän säestyskompin lisäksi. Samoin sweeppausta. Olen kehittynyt paljon siinä suhteessa vuosien varrella, mutta se vaatii töitä koko ajan. Joskus soitan myös paljaalla peukalolla. Keikoillahan myös improvisoin paljon, jolloin saatan siirtyä fingerstyle-tyylistä ihan tavallisiin melodialinjoihin. Silloin poljen jalalla entistä vahvemmin tahtia ja pidän grooven käynnissä.

Juttutuokiomme alkaa lähestyä loppuaan, joten kysyn viimeiseksi Emmanuelin ja Chet Atkinsin yhteislevytyksen herättämän kysymyksen: Eli unelmoiko Tommy päivästä, jolloin sormisoittajat ottavat vallan maailmassa?

– Se on tuloillaan. Kaikkialla ihmiset haluavat kuulla ja soittaa Chet Atkinsin ja muiden biisejä, niin Suomessa kuin Etelä-Koreassakin. Chetin kanssa aikoinaan juttelimmekin, että olisi mahtavaa jos kaikkialla maailmassa olisi sormipikkaajia. Joten kyllä se päivä vielä koittaa!, Tommy nauraa ymmärtäen yskän.

Kurkkaus kalustoon

Kolmen kitaran lisäksi Tommy Emmanuelin kiertuevarustukseen kuuluu räkki sekä saksalaisvalmisteinen, AER-merkkinen akustisen kitaran vahvistin. Räkissä on kaksi Alesis Midiverb II -efektiä, joista toinen on mukana varalaitteena. Kaiun lisäksi Tommy säätelee efektistä myös lavavolyymiaan keikan aikana. Alesiksesta signaali puolestaan kulkee alla olevaan Korgin virittimeen.

Räkistä lähtee kaksi signaalia PA:han: toinen suoraan ja toinen lattialla olevan AER vahvistimen kautta. Signaaleja ei salimiksauksessa panoroida lainkaan, vaan molemmat tulevat keskelle – tyyliin “kaksi signaalia – yksi iso soundi”. Lisäksi mukana on tarvittava määrä capoja sekä rumpusuti, jolla Tommy soittaa kitaran kanteen perkussiivisempia osuuksia. Vain kitarateline puuttuu!
Myös studiotilanteessa AER-vahvistimella on oma roolinsa halutun soundin saavuttamiseksi.

– Kitarani äänitetään studiossa pääosin akustisesti kahdella Neumannin KM184 -kondensaattorimikillä. Mutta lisäksi otan kitaran linjalähdöstä signaalin vahvistimeen, joka on eristetty toiseen huoneeseen, missä se niin ikään mikitetään. Neumannit tulevat kuivana, kun taas vahvistimen ääni kaiutetaan, ja asetellaan miksauksessa ikään kuin kuivan soundin taakse. Eli eteen tulee akustinen soundi, joka saa ulottuvuutta takana olevasta kaiusta. Se on iso soundi, mutta kuitenkin aivan läsnä, Tommy kertoo.

Lisätiedot: Tommy Emmanuel

Tommy Emmanuelin 2018 julkaistun Accomplice One -levyn arvion voit lukea tämän linkin kautta, ja kyseisen levyn tiimoilta häntä myös haastateltiin Riffiin. Tuon haastattelun voit lukea tämän linkin kautta. 

Matonin valmistamia kitaroita on käynyt Riffin testeissä muutamaankin otteeseen. Maton EBG808TE & SRS60C -testi aukeaa klikkaamalla tästä, ja Maton EMTE Miniä käsittelevän jutun voit avata tästä. 

•••