Ääreton ikävä – Tommi Läntinen muistelee jälleen

Image

Uutuuskirja ”Ääretön ikävä” juhlistaa paitsi artistin 60-vuotispäiviä, myös julkisen musiikkiuran käynnistymistä tasan 40 vuotta sitten. Tasan satahan noista yhteensä kertyy.

 

Kohtuullisen nuoreksi mieheksi Tommi Läntinen on muistellut ahkerasti, sillä ”Ääretön ikävä” on jo hänen toinen elämäkertansa. Jay Jay Leskisen Läntisestä kirjoittama ”Tää on myös mun maailma” ilmestyi reilut kymmenen vuotta sitten.

”Ääretön ikävä” paketoi Tommi Läntisen musiikkiuran alkupuolen tiiviisti: siinä kun 1980-luvun alun turkulaisbändit, kuten Fabrics, Tom Dozen ja Rin Tin Tin viitoittivat tietä tulevaan, Läntisen varsinainen läpimurto koitti Boycottin kanssa vuonna 1987. Esikoislevyn muutamista täysosumista varsinkin ”Gotta Rock” sekä coverkappale ”My Sharona” tasoittivat bändin tietä tähtiin.

Boycott oli ”stadionrockia soittava bändi ilman stadionia”, ja osui tilaukseen uskaltaessaan ottaa ajattomalla perusrunttauksellaan rohkeasti hajurakoa 1980-luvun alun valtavirrassa pulputtaneeseen, soundeiltaan ja estetiikaltaan pahasti aikaan sidottuun futuristiseen konepoppiin.

Boycott oli keikoillaan lyömättömän kova, häpeilemätön viihdytyskone, jonka levytyksiä ei kuitenkaan saatu koskaan läpi ulkomailla – ainakaan länsimaissa, jonne oli pyrky. Boycott lähtikin sitten valloittamaan maailmaa toisesta ilmansuunnasta. Kirjassa kerrotaan, kuinka Läntinen kumppaneineen sai junailtua Neuvostoliiton markkinoille prässätyn levynsä kylkiäisiksi myös kiertueen arvaamattomaan itänaapuriin, pelottavan rautaesiripun taakse.

Boycott rokkasi ja rollasi viitisen vuotta ja julkaisi yhtä monta levyä. 1990-luvulle tultaessa suhdanteet vaihtuivat nopeasti. Läntinen tiivistää kirjassa muutoksen hyvin: enää keikoille ei mentykään isolla bussilla vaan pakulla.

Kirja muistuttaa, että mikään ei taida olla musiikkibisneksessä niin tärkeää kuin ajoitus. Boycottin hyydyttyä Läntinen osui toisenkin kerran oikeaan saumaan – Mikko Kuustosen ja vastaavien kanssa samaan ysäribuumiin, jossa rokkarit saivat säilyttää buutsinsa ja pitkät tukkansa, kunhan vaihtoivat laulukielen englannista suomeen ja musan rockista iskelmäpoppiin. 

Läntisenkin levyt myivät ja hittejä tuli: ”Via Dolorosa”, ”Kevät ja minä”, ”Rööperin kuu” ja monta muuta. Kirjassa Läntinen palailee mielellään näihin uransa unohtumattomimpiin hetkiin, kuten Vuoden miessolisti -pystin pokkaamiseen Emma-gaalassa yhdeksänkymmenluvun puolivälissä.

Kun yleisön mielenkiinto alkoi uudella vuosituhannella kohdistua taas muihin kuin aikuisiin iskelmärokkareihin, Läntinenkin pani soolouransa hyllylle ja muutti perheineen ulkomaille. Palattuaan taas Suomeen tällä vuosikymmenellä hän on puuhannut uutta suomenkielistä soolomateriaalia, ja Boycott-nimelläkin on levytetty ja keikkailtu.

Siinäpä kirjan kronologisesti käsittelemä Tommi Läntisen muusikonura pähkinänkuoressa. Kirjan jälkipuoliskoa hallitsevat pitkät pohdinnat, joissa puntariin joutuvat menestys, julkisuus, takavuosina kohtuuttomaksi ryöpsähtänyt viinankäyttö, syrjähypyt, parisuhde, isyys ja muut universaalit aiheet.

Kirjan loppuosan kautta Läntisestä piirtyy kuva artistina, joka viihtyy niin hyvin kaiken keskipisteenä, ettei oikeastaan voi itselleen muuta paikkaa kuvitellakaan. Kun on saanut maistaa menestyksen makeaa nektaria pariin kertaan maljan pohjaan asti, siitä tuntuu jääneen päälle jano, joka ei näytä sammuvan. Vähänkin valokeilasta sivuun joutuminen tuntuu vääryydeltä, joka suorastaan sattuu. Läntinen ei peittele sitä, että elämä on tämän takia tuntunut olevan välillä silkkaa via dolorosaa – kärsimysten tietä.

Siinä kun Läntisen human interest -puoli tulee kirjassa joka suunnasta huolellisesti kammatuksi, muusikkoelämäkertoja ammatillisesta mielenkiinnosta lähestyvää lukijaa saattaa jäädä kummastuttamaan musiikin tekemiseen ja esittämiseen liittyvän aineiston vähyys.

Esimerkiksi levytyssessioista kirjassa ei kerrota, keikkailu vaikuttaa olleen lähinnä rellestämistä eikä mitään treenejäkään ole nähtävästi tarvinnut pitää sen kummemmin esiintymisten kuin levytyksenkään tarpeisiin. Myös biisintekemisestä kirjassa puhutaan äärimmäisen niukasti, ja turhaan saa hakea mietteitä ja mielipiteitä muusikon työkaluista, kuten soittimista tai lauluäänestä. Ja olihan Läntinen tiettävästi pitkään osakkaana merkittävässä studiossa, mitä ei kirjassa tuoda ilmi lainkaan.

Artistin itsensä lisäksi kirjassa äänessä ovat läheiset, ja tarpeettoman paljon fanit, kun taas soittokavereita matkan varrelta on jututettu kitsaasti. Esimerkiksi Läntisen ylivoimaisesti tärkeimmän bändin, Boycottin jäsenistä ei mainita edes nimiä – edesmennyttä Ari ”Hombre” Lampista lukuun ottamatta.

Kirjan painotuksia ja kirjaan haastateltujen henkilöiden valintaa voi tuskin kuitenkaan panna Läntisen itsensä piikkiin. Rajausta tarkentamalla ja hieman punnitummalla kysymyksenasettelulla samasta muistelijasta olisikin epäilemättä saatu irti ihan muunlaista materiaalia.

Vaikka ”Ääretön ikävä” kuvaileekin päähenkilön varsinaista muusikon uraa turhan kapeasti, kirjalla on ansionsa. Sen sivuilla Läntinen antaa ymmärtää, että tuntee olleensa monesti päähänpotkittu ja väärinymmärretty – ja kukapa ei tuohon voisi samastua?

Siinä suhteessa kirja tarjoaa vertaistukea ja voi olla jopa terapeuttinen lukukokemus. Tommi Läntisen ajatuksiin tutustuttuaan voi helposti kuvitella hänet kanssakulkijaksi, jonka seurassa alkaa vaivihkaa kokea yhteenkuuluvuutta ja hengenheimolaisuutta, vaikkei miestä tunnekaan.

Susanna Ruuhilahti: Tommi Läntinen – Ääretön ikävä, (Minerva, 2019)