Nayteikkuna

Alexi Laiho: Kitara, kaaos ja kontrolli

Maailmalla menestynein kitaristimme, Alexi Laiho, on myyttinen henkilö: äärimmäisen taitava kitarasankari, mutta myös tunteistaan – tai niiden hallitsemattomuudesta – puhunut karismaattinen keulahahmo, joka on varmasti monen kitaristinalun esikuva ympäri maailmaa. Omaelämäkerta tuo esille pedantin suorittajan, jolla onkin yllättäen ollut varsin onnellinen lapsuus.

 

Espoossa syntynyt ja kasvanut Alexi Laiho (s. 1979) on useissa lehtihaastatteluissa puhunut nuoruutensa itsemurha-aikeistaan ja masennuksestaan. Näitä asioita käsitellään myös omaelämäkerrassa, yllättävän avoimestikin. Se onkin kirjan kiinnostavin osuus. 

Ahdistuksen ja masennuksen vaikutus perustamansa Children of Bodomin soittamalle äärimetallille on ilmeinen. Toisaalta pelkällä vihan suomalla jääräpäisyydellä ei kenestäkään tule luovaa ja maailmaa kohauttanutta virtuoosimaista muusikkoa. Laiho myöntääkin auliisti musiikkiopintojensa, niin pianon kuin viulun parissa, vaikutuksen uraansa. 

Musiikinteoria tuli tutuksi jo lapsena ja hän kertoo vuosistaan klassisen musiikin parissa Espoon musiikkiopistossa ja myöhemmin kitaraopinnoistaan Helsingin Pop & Jazz Konservatoriossa. ”Viulusta ja varsinkin teorialuvuista on ollut jälkikäteen ihan älytön hyöty. Saa olla kiitollinen, että jotain tuli otettua haltuun tosi nuorena”, sanoo Laiho kirjassaan. Tämä kaikki kertoo osaltaan myös jotain suomalaisen musiikkiopetuksen tasosta. 

Laiholla oli muutenkin hyvät eväät kotoa. Molemmilla vanhemmilla oli muusikkotaustaa. Isä, Heikki, oli nuoruudessaan soittanut Hammondeja tanssiorkesterissa ja äiti, Kristiina, oli sinfoniaorkesterissakin soittanut poikkihuilisti. Musa tuli siis kotona tutuksi ja ensimmäinen kitarasankari olikin isän soittaman Money for Nothing -biisin myötä Mark Knopfler. Alexi oli silloin kuusivuotias ja siemen kitarismille oli kylvetty. Dire Straits -fanituksen jälkeen löytyi pian WASP ja koko hard rockin paheellinen maailma, eikä paluuta ollut. 

Onnellisten lapsuusvuosien jälkeen kirja siirtyy kipeisiin nuoruusvuosiin, jossa ensimmäisten bändivaiheiden ohella Laiho joutuu kokemaan varsin ikävää vainoa Espoon jengielämässä. Mikään varsinainen katujätkä Laiho ei ollut, mutta kaikesta päätellen ainekset isompiinkin tragedioihin olivat olemassa. Metallimaailman onneksi nuori muusikonalku sai kuitenkin kanavoitua negatiivisen energian musiikkiinsa, varsin tunnetuin seurauksin. Tässä kaikessa auttoi tietenkin taitavan ja uskollisen bändin löytyminen, mistä Laiho muistaa joka välissä kanssasoittajilleen kiitosta antaakin.

Nämä kehitysvaiheet ovat mielestäni kirjan rehellisintä antia. Laiho kertoo varsin avoimesti, millaista hapuilua nuoruus hänen osaltaan oli. Varsinaisen uran kuvailussa Laiho etenee turhankin kronologisesti ja kertaa vaiheita sen enempää niihin sukeltamatta. Soittokaverit ovat uskollisia veljiä, mutta silti olisin mielelläni kuullut enemmänkin tästä ainutlaatuisesta ystävyydestä, mitä COB:n pitkällä taipaleella olevat soittajat ovat epäilemättä kokeneet. No, ehkä sen aika koittaa sitten bändin historiikin myötä. 

Monien varmasti eniten odottama kohta käsittelee kitaristi Roope Latvalan potkuja bändistä. 

”Osapuolilla on nimet alla sellaisissa papereissa, että periaatteessa jutusta ei puhuta kenellekään ulkopuolisille koskaan mitään”, sanoo Laiho, mutta heti perään pyörtää sanansa: ”Mutta koska minua on jo ehditty moittia Yleisradiota myöten ties miksi takinkääntäjäksi, voin kai kertoa oman kantani”, hän sanoo viitaten Latvalan erittäin katkeraan tilitykseen Ylen haastattelussa. 

Kertoo ja kertoo, muttei todennäköisesti sopimuksen sitomana kuitenkaan kovin paljoa. Ero on selvästikin ollut täynnä pettymyksiä niin puolin jos toisin, mutta tämän kirjan myötä tarkemmat vaiheet jäävät edelleenkin käsittelemättä. Rivien välistä voi hyvin lukea Laihon vihjaavan Latvalan vakavaan päihdeongelmaan, joka aiheutti työkunnon rapisemisen.
Toisaalta hurjasta bilemaineestaan tunnetun päihdemyönteisen bändin riveissä tämänkaltainen tragedia ei tunnu mitenkään yllättävältä. Sen käsittely tosin sai yllättävän likaiset mittasuhteet. Ja jengin uteliaisuus vain kasvaa epätietoisuuden myötä. Ehkäpä fanit saavat tarkempaa raporttia joskus, kun pöly on laskeutunut.

Päihteiden käyttöä sivutaan, mutta niille ei anneta sen suurempaa painoarvoa, toisin kuin vaikkapa joidenkin muiden rocktähtien elämäkerroissa. Ehkä hyvä niin, pysyy fokus musiikissa. Henkilökohtaisesta tragediastaan, vakavan selkäongelman aiheuttamasta kipulääkityksestä, Laiho kyllä avautuu. Hänen sanojensa mukaan niin selän ongelmat kuin kipulääkitys on nykyään hallinnassa. 

Alexi Laiho on kiinnostava persoona, jonka ura on ollut vaiheikas ja täynnä uskomattomiakin onnistumia. Niistä lukeminen oli viihdyttävää, vaikka olisin toivonut, että kirja olisi kertonut värikkäämmin ja monipolvisemmin siitä elämästä, miltä tuntuu olla maailmalla juhlittu kitarasankari. Nyt jäi vaikutelma, että sordiinoa on käytetty ja paljon kiinnostavia anekdootteja jätetty haastattelunauhalle. Muusikoille olisi myös voinut antaa enemmän anekdootteja studiosessioiden vaiheista. Niitäkin kerrotaan hieman säästeliäästi. Silti kirja on peruslukemistoa jokaiselle Laihon soittamisesta vaikuttuneelle, miksei muillekin persoonasta kiinnostuneille. 

 

Alexi Laiho – Kitara, kaaos ja kontrolli: toimittanut Petri Silas (Johnny Kniga Kustannus 2019). Kovakantinen kirja 253 sivua, saatavana myös äänikirjana.

 

06.09.2019
|
Tommi E. Virtanen
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy