Nayteikkuna

Unelmatehdas Liisankadulla – sukellus elokuvan eilispäivään

Suomen Filmiteollisuus eli SF tuotti toimintavuosiensa 1934–1963 aikana yli 230 pitkää näytelmäelokuvaa, Tuntemattomasta sotilaasta Komisario Palmun erehdykseen. SKS:n kustantama Unelmatehdas Liisankadulla kertoo Suomen suurimman elokuvayhtiön tarinan noin viidentoista aiheeseen perehtyneen kirjoittajan ja tutkijan voimin.

Kimmo Laineen, Minna Santakarin, Juha Seitajärven ja Outi Hupaniitun toimittama teos kuvailee, millaista oli työskentely ”Suomen Hollywoodissa”, Liisankadun halleilla, jossa sijaitsivat aikanaan Pohjoismaiden suurimmat elokuvastudiot, ja miten siellä syntyivät niin suuret sotaelokuvat, historialliset draamat kuin Pekka Puupään kaltaiset farssit. Kaikissa oli myös musiikilla suuri rooli.
Yli 350-sivuisessa teoksessa on päästy hyödyntämään aiemmin saavuttamattomissa ollutta arkistoaineistoa, ja eri teemoihin pureutuvat artikkelit piirtävätkin kirkkaan kokonaiskuvan SF:n toiminnasta, sekä ajasta ja ympäristöstä jossa yhtiö vaikutti. Kirja kertoo mukaansatempaavasti, miten elokuvien maailma rakennettiin noina aikoina, noilla välineillä. Riffin näkökulmasta kiinnostavimmaksi nousee Anu Juvan katsaus elokuvamusiikin tekemisen ja äänittämisen metodeihin 1940–50-luvuilla.

SF toimi aluksi toisaalla, mutta sodan jälkeen Liisankadulle, pommitusten runtelemille tennishalleille rakennetuista elokuvastudioista syntyi oma maailmansa: Suomen mittakaavassa ainutlaatuinen studiokompleksi, jonka sisälle pystyttiin lavastamaan kaupunkinäkymiä ja katuja jossa saattoi jopa ajaa autolla. Kirjan toimittajista Juha Seitajärvi tutkii omassa artikkelissaan mitä sitten tapahtui, kun lähdettiinkin kuvaamaan studioiden seinien ulkopuolelle, niin sanotusti lokaatioon – joka oli yllättävän usein jokin lähiseudun pramea kartanomiljöö.
Vaikka viihdeimperiumiaan diktaattorin ottein hallinneen T. J. Särkän johtama SF oli pienempi kuin Hollywoodin filmivalmistamot, senkin toiminta perustui tuotantolinjan jatkuvuuteen, jonka edellytyksenä oli suuri, vakinainen henkilökunta. SF työllisti myös valtaisan määrän säveltäjiä ja soittajia, joskin he olivat poikkeuksetta pätkätyöläisiä.

Musiikkia käsittelevässä artikkelissa kerrotaan, kuinka Särkkä löysi elokuviensa säveltäjä-kapellimestarit esimerkiksi teatterin tai oopperan orkesterimontusta. Sieltä tulivat esimerkiksi Martti Similä ja Heikki Aaltoila, puhtaasti klassisen musiikin puolelta taas muun muassa Einar Englund sekä moderni kapinallinen Osmo Lindeman. Elektronisen musiikin pioneerina tunnettu Lindeman muistetaan erityisesti Komisario Palmu -klassikoista, joiden musiikki oli aikanaan jotain äimistyttävää – ja taitaa olla vieläkin.
Vaikka musiikki kaikissa SF-elokuvissa yleensä aina jousti ja nöyrtyi muiden elementtien edessä, kirja paljastaa, että yhdessä Palmu-elokuvassa koko kohtauksen lavastus ja kamera-ajot rakennettiin kohtauksessa soivan biisin pituuden mukaan. Kerran näinkin päin!

Jos elokuvaan kaivattiin pitkälinjaisen ”klassisen” leffamusan lisäksi tarttuvia melodioita – joiden siivet kantaisivat ehkä äänilevymyynninkin puolella – Särkkä palkkasi säveltäjäksi George de Godzinskyn, Harry Bergströmin tai Toivo Kärjen kaltaisia taitureita.
Kirja yllättää kertoessaan, että kolmikosta Godzinsky teki SF:lle sävellyksiä ylivoimaisesti vähiten, vain muutamia. Kaikki olivat kuitenkin täysosumia, mistä lienee peräisin käsitys, että hänkin olisi kuulunut Särkän ”talliin”. SF:lle säveltämiensä elokuvien musiikin sekaan Godzinsky tuli uittaneeksi monia ikivihreitä iskelmämelodioita, esimerkiksi Kulkurin valssin (samannimiseen elokuvaan) sekä Katupoikien laulun (elokuvaan Onnellinen ministeri).
SF:n todellinen musiikin työmyyrä oli Toivo Kärki, joka teki lähes kaikki 50 elokuvasävellystään nimenomaan Särkälle – vaikka herrojen henkilökohtaiset välit eivät kai koskaan kovin lämpimät olleetkaan. Kirjan mukaan kaksi suurta persoonaa taisivat olla jatkuvasti törmäyskurssilla, oli puhe sitten musiikin lajista, määrästä tai orkesterin kokoonpanosta.
Oli kuitenkin SF:lle onnenpotku, että yhtiö sai luottosäveltäjäkseen Kärjen tapaisen poikkeuksellisen lahjakkaan muusikon ja lauluntekijän. Kärjen musiikkia kuullaan varsinkin Reino Helismaan käsikirjoittamissa SF-komedioissa, joissa esitettyihin laulubiiseihinkin Helismaa riimitteli tietenkin itse tekstit.

Särkällä oli käytettävissään toinenkin tuottelias viihdesäveltäjä ja lauluntekijä, Harry Bergström, joka Kärjen tavoin ylsi pakon edessä huikeisiin suorituksiin: kirjan mukaan hän pystyi säveltämään, orkestroimaan ja äänittämään viikon tai parin aikana yhden elokuvan vaatiman määrän uutta musiikkia isolle orkesterille. Ja tosiaan – kaikki tämä kauan ennen tietokoneita, nuotinnossoftia ja kovalevytallennusta.
Kirjassa kerrotaan, että SF:n loiston vuosina elokuva oli merkittävin populaarimusiikin vaikuttaja Suomessa, koska äänilevyt olivat kalliita, levysoittimet harvassa ja radio soitti pitkälti klassista musiikkia. Elokuvissa ei käyty siis ainoastaan katsomassa filmejä vaan myös kuuntelemassa uutta musiikkia. Säveltäjät toki itsekin ymmärsivät elokuvan voiman noissa oloissa, ja työnsivät mielellään filmiin pari kolme kipalettaan, jotka saattoi myöhemmin julkaista äänilevyinä.

Unelmatehdas Liisankadulla kertoo lyhyesti myös musiikin äänittämisen puitteista ja menetelmistä noina vuosikymmeninä. SF teetti muiden elokuvayhtiöiden tapaan äänitykset ympäri ämpäri kaupunkia eri saleissa, ja kirja kertoo, että esimerkiksi kauppakorkeakoulun salissa orkesteri ei soundannut parhaalta suinkaan näyttämöllä, vaan vasta poistamalla salin keskeltä tietyt tuolirivit ja sijoittamalla soittajat sinne.
Varsinkin sota-aikana SF:ssä tehtiin hulppeita musikaaleja ja viihteellisiä pukuelokuvia, joissa käytettiin isoja bändejä, mutta koska elettiin aikaa ennen magnetofoneja, kaiken musiikin taltiointiin ei suorastaan liukuhihnamaiseksi kiihtyneessä tuotannossa riittänyt mitenkään kalustoa.
Niinpä SF:ssä keksittiin siirtää musiikki reaaliajassa eri puolilla kaupunkia sijainneista äänityspaikoista puhelinlankoja pitkin filmistudiolle, jossa musiikin optisesti tallentava laitteisto ”äänikameroineen” sijaitsi.
Näin sisäänsoittopaikkoihin tarvitsi kuljettaa vain mikrofonit, mikseri ja tarkoitukseen valmistettu linjavahvistin, jonka kautta signaali saatiin siirrettyä filmistudion äänittämöön. Ja soundi oli ajan ammattilaisten mukaan yhtä hyvä, kuin jos varsinaiset äänityslaitteet olisi rahdattu saleihin orkesterin viereen!

Unelmatehdas Liisankadulla on verraton aarre vanhan kotimaisen elokuvan faneille ja muille nostalgikoille. Ja tyylikkääksi sohvapöytäkirjaksi kovakantinen, runsaasti kuvitettu ja huolella taitettu teos passaa kenen tahansa kotiin. Etenkin kirjaan valittujen hienojen mustavalkokuvien tyylikäs valon ja varjon hallinta on sykähdyttävää katsottavaa.

Laine, Santakari, Seitajärvi & Hupaniittu: Unelmatehdas Liisankadulla – Suomen Filmiteollisuus Oy:n tarina, SKS 2019.


 

25.08.2019
|
Tommi Saarela
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy