Joskus on sittenkin vielä onni myötä. Liian usein kun, hyvin helpostikin, käy niin, että saa tiedon jostakin potentiaalisesta keikasta vasta luottomieheltään jälkikäteen siihen malliin, että ”oli muuten mainio keikka siellä ja siellä, silloin ja silloin. Varmaan olit itsekin paikalla?” Nyt oli onni myötä.
Huomasin muistelevani viime kertaa, kun olen nähnyt Röyhkän livenä. Mjaa-a. Täytyy olla se trubaduuri-keikka Forssassa, mutta mikä oli vuosi… Sen sijaan oli täysin uskomatonta tajuta, että loistavista Kauko Röyhkä & Narttu -comeback-keikoista on kulunut jo peräti kymmenen vuotta! Mihin nuo ajat oikein katosivat?
Helsingin Taka-Töölön ikiaikaisille raitiovaunuhalleille oli monestakin syystä nyt mukavaa suunnata. Toisin kuin lauluntekijämme itse yhdessä kappaleessaan väittää, ei vielä kuluva marraskuukaan ole Etelä-Suomeen lunta suonut. Päinvastoin! Lämpömittarit paukkuivat uusia, kirjaimellisesti historiallisia ennätyksiä, sään ollessa kuin kehnona Juhannuksena. Plus 15 celciusta! Mitä sanoisi kaima Huutonen?
Täsmällisesti ilmoitettuna aikana, kello 21, nousi yhtye nimimies edellään lavalle. Kultainen aasi (Jumalan lahja, 1993) aloitti Vaunuhallissa todella verevän ja monella mittarilla puntaroituna varsin kovatasoisen keikan. Kaukon kanssa oltiin liikkeellä nyt ”90-luvun absurdismin” nimellä.
Absurdia tai ei, Kauko Röyhkä tuntuu aina vain olevan paitsi käsittämättömän tuottelias ja alati ihailtavan energinen, myös osaavan valita itselleen täydellisesti sopivat yhteistyökumppanit.
Jo pelkästään kirjoitettuna miehen nykyinen bändikokoonpano aiheutti allekirjoittaneessa etukäteen erittäin suurta mielenkiintoa.
Bassossa luotettava sotaratsu, mies tuikituttu mikserin molemmin puolin, Mats Huldén, kitarassa persoonallinen ja arvostettu Puka Oinonen sekä rummuissa sittemmin vakiintunut pelimies Roberto Lanz.
Miksaus osoitti heti kättelyssä hillityn hallitun äänenpaineen sopivan oikein mukavasti muutaman sadan ihmisen kelpo olohuoneeksi osoittautuneen hallin uumeniin. Esillepanossa ei nytkään tarjoiltu yhtään mitään ylimääräistä, vaikka hiilihappojääkone saikin puhkua aivan riittävästi juuri ennen h-hetkeä. Ei mitään probleemaa onneksi tuosta!
Huldén keinahteli maukkaan tanakan bassonsa tahtiin, Oinosen myös antaessa heti alkuunsa mestarinäytteen pelin hengestä. Soitossa tauko on musiikkia, ja instrumentti se tottelee isäntäänsä.
Röyhkä puolestaan pääsi parahultaiseen tunnelmatilaansa (lue: live-moodiin) nopeasti ja jäi itsekin tämän tästä seuraamaan Pukan eleitä ja edesottamuksia. Maukasta riffittelyä ja upeita melodiakulkuja.
Myös taustalaulussa löytyi, tarpeen vaatiessa.
Lanz toi mieleen tarkkuudessaan Heikki Tikan toimet. Rumpali, vaikka pysyykin pieteetillä säestäjän roolissaan, voi murskata sydämet tarkkuudellaan ja pikanteilla, tyylitajuisilla filleillään. Näin kävi. Myös Lanzilta saatiin vahvistusta taustalauluihin.
Kuultiin kappaleet Mikä estää sua ja Kuka keikuttaa venettäni. Tosiaan, keikan ilmoitetun alaotsikon mukaan päähenkilömme oli tällä kertaa saanut idean esittää pelkästään 90-luvun tuotantoaan, eikä noissa viihdyttävän faktapitoisissakin välipuheissaan nytkään kainostellut sanoa asioista, niin kuin ne olivat/ovat.
”Näitä ei aikanaan paljon arvostettu. Mutta kappaleisiin nähtiin paljon vaivaa, ja ne ansaitsevat tulla nyt soitetuiksi.” Naulan kantaan!
Röyhkä on juuri niitä artisteja, jotka tekevät, mitä tekevät, täysin riippumatta siitä, mitä muut ovat kulloisestakin meneillään olevasta jutusta mieltä. Mies ei ole juuri mitään pitempiä luovia taukoja pitänyt, ja projekteja jos mitä, on kyllä ”yhdelle miehelle” riittänyt.
Puoli tuntia kuin siivillä oltiin edetty ja bändinsä esiteltyään oli miehen tuotannosta vuorossa Kevät. Keinuvasta bassokuviosta puheen ollen!
Jo ennen keikan alkua vaihdoin ajatuksia parin kanssakatsojan kanssa siitä, niinköhän malttaa Kauko pysyä ruodussa siihen nähden, mitä on teemakseen itselleen nyt asettanut. Ei muuten malttanut! Mainostaulujen taakse (Mielummin vanha kuin aikuinen, 1987) jyrättiin herkullisesti, ja tähän mies sanomaan, että nyt ei sitten kyllä muuten soiteta yhtään muita 80-luvun kappaleita, koska niitä on soitettu paljon, ja nyt kuullaan näitä.
Yleisö saa tässä kohtaa kiitettävän arvosanan. Juhlatunnelmainen porukka uskoi kerralla, mitä oli kerrottu, eikä örveltäviä kappaletoiveita huutelun muodossa enempää kuultu.
Surullisen tositarinan myötä aikanaan kirjoitettu Observatorion mäellä (Akti, 1995) oli vuorossa, ja Puka sai pyytämänsä hetken hengähdystauon bändin perin intensiivisen tiiviiseen menoon, ja riisui puvuntakkinsa. Ja jos oli estradilla lämmin, sitä oli henki myös hyvin vastaanottavan yleisön puolella.
Jos alkaa pelkäämään, Miss Farkku-Suomi ja Sanan valtakunta… Röyhkän kynä on parhaimmillaan todella terävä. Mies osaa teksteillään kiteyttää vaikeat ja kipeätkin seikat, luoda tarvittavan pätevän melodian, ja katu-uskottavasti rokata, mutta silti halutessaan olla vaikkapa bossanovaa ja studiossa instrumentoida kappaleensa juuri kappaleen ehdoin. Helpommin sanottu kuin tehty.
Cooperin testi ja Kyl sä muuten oot jees päättivät setin.
Rotevien aplodien jälkeen encorena kuultiin vielä ja vain Cindy Crawford.
Jossakin mielessä hyvinkin taloudellinen tunti ja kaksikymmentä minuuttia oli takana kuin hujauksessa. Mutta olisiko nyt vihdoin ja lopultakin niin, että pandemiat olisi jo enemmän takanapäin ja suunta uusille, maittaville keikoille olisi apposen auki?
Nälkäinen ja ilahduttavan moni-ikäinen yleisö sai kyllä kuulla Röyhkän painokkaasti lupaavan, ettei pidä lupaustaan, mutta enpä ihmettelisi, jos tätä kokovartaloterapiaa saataisiin piankin lisää, jossain päin maata. Se, onko otsikko sitten tuo sama, ei ole varmaa. Mikä muka enää nykymaailmassa on?
Se, että jos ei jostakin syystä ole kokenut Kauko Röyhkää keikalla, kannattaa sinne välittömästi tilaisuuden tullen hakeutua.
