Depeche Mode Hartwall Arena, 18.2.2018

Muistatteko Charlie Chaplinin performanssin Nykyajassa? Se tanssi- ja laulunumero, missä hän joutui yllättäen yleisön eteen?

 

Pikkutuhmissa viiksissään kekkuloivan Dave Gahanin esiintymisessä nimittäin oli paljon samaa: ylidramaattista kabareetanssia, poseerauksia ja ilveilyä – vain knalli ja kävelykeppi puuttuivat.
Chaplin oli ajoituksen ja mimiikan mestari, jokainen spontaanilta vaikuttava liike oli tarkkaan harkittu, eikä tappavassa lopputuloksessa ollut mitään sattuman varassa.
Nämä kaikki täsmäävät tähän toiseenkin brittiläissyntyiseen viihdetaiteilijaan; laulaja Dave Gahan (s. 1962) on kuin luotu isojen areenoiden hallitsijaksi. Spontaaniuden ja helppouden illuusio oli täydellinen kun timanttikengissään ja hopealiivissään keikaroiva Gahan viihdytti yleisöä koko rahan edestä.

Entisestä kiiltokuvapopparista on tullut rock-ikoni, jonka hikisen irstaat poseeraukset ovat elimellinen osa Depeche Moden viehätystä. Toki siinä on musiikillakin ratkaiseva osuus ja keikoille mennään kuulemaan vertaansa vailla oleva hittikimara, mutta totuuden nimissä: olisiko Depparit tässä asemassa ilman superkarismaattista laulajaansa? Epäilen.

Areenoille suunniteltu videoprojisointi oli ohjattu tukemaan tähtikulttia, jossa monikameraohjaaja tiesi täsmälleen missä kohtaa artisti seuraavaksi pyllistää. Tämä oli viihdyttävää ja yhtä jäähallia suvereenisti hallitseva Gahan otti siitä kaikki hyödyt irti. Täysi hallillinen taputti ja lauloi käskystä jo alkubiiseistä lähtien.
Hämmästyttävää Gahanin esiintymisessä oli pikemminkin se, kuinka hän pystyi fyysisesti vaativan (onhan hän jo kohta kuusikymppinen) show’n ohella laulamaan pitkälti alarekisterissä kulkevat vokaaliosuudet hyvinkin hallitusti.

Mikään yhden miehen show ilta ei kuitenkaan ollut. Yhtyeen pääasiallinen biisintekijä, toinen laulaja ja sidekick, Martin L. Gore (s. 1961) oli näkyvässä roolissa: muutama solistinen osuus on häneltäkin perinteisesti kuulunut keikkasettiin.
Goren tunnistettavan kohtalokas vibrato on virkistävän erilainen. Ylärekisteristä Gore laulaa kirkkaasti kuin enkeli. Totisesti, Depeche Modea ei olisi ilman Goren läpitunkevaa musikaalisuutta vaikkei hän karismassa olekaan yhtä valovoimainen kuin Gahan.

Jos Goren vierailu Gretchin varressa oli vielä Exciter-kiertueella yllättävä mauste, on kikkaratukka siirtynyt nyt jo täysin kitaran varteen. Sen postailun hän hoitaa kuin kuka tahansa kitarasankari. Viisi ekaa biisiä menivät jokainen uudella kitaralla. Toinen toistaan hienompia kitaroita Firebirdistä erilaisiin Gretcheihin roikkui Goren kaulassa. Övereimpänä huomionkerääjänä oli alkujaan Gary Glitterin kitaristin, Gerry Shephardin käyttämä hopeinen Star Guitar, josta Gorella on itse suunnittelemansa versio.
No, tämä kitaranäyttely ainakin oikeuttanee tämän arvostelun tässä julkaisussa. Se oli kaikin puolin silmiinpistävää ja välillä överitkin kitarasoundit hallitsivat keikkaa siinä missä konesounditkin. Kitaristina Gore on simppeleiden riffien mestari, joista moni rockkitaristi olisi valmis antamaan pikkusormensa. Gore viihtyi syntikkansa takana ainoastaan vuoden -83 hitin Everything Countsin ajan, soittaen sen ikivihreäksi muodostuneen ksylofoniteeman. Sekin putosi hieman holtittomasti kuin alleviivaten instrumentin vaihdosta.


Edeltävänä biisinä bändi soitti uuden levynsä teemabiisin, Where’s the Revolution. Sen äärimmilleen viety yksinkertaistaminen, niin soundillisesti kuin visuaalisestikin, sai miettimään kuinka lyhyt matka tästä enää olisi – jos lainkaan – Marilyn Manson tapaisiin shokkiartisteihin? Yleisön aliarvioimistako?

No, Marilyn Mansonin yksi suurimmeista hiteistä onkin DM:n Personal Jesus, ja sitä se on myös tekijöilleen. Kun mukaan lasketaan vielä Johnny Cashin versio, ovat biisin striimauskerrat sadoissa miljoonissa. Illan päättänyt biisi oli odotettu.

Mutta palatakseni tuohon ilmaisun monotonisuuteen ja dynamiikan puutteeseen, on harmi, että niinkin loistavien popmelodioiden bändin kuin Depeche Moden, on täytynyt lähteä kilpailemaan metalliyhtyeiden kanssa volyymista. Monet biiseistä, kuten A Pain That I’m Used To, oli turboahdettuna versiona puristettu hengettömiksi.
Näin oli käynyt useille vanhemmille biiseille. Silmiinpistävintä tämä oli alkuaikojen hitin A Question of Timen kanssa, jota mätettiin kuin industrialmetalliyhtyeen toimesta. Jotain alkuperäisestä viehätyksestä uhrattiin. Kun Gahan vielä jätti kertosäkeiden laulamisen yleisölle, ei alkuperäisestä laulusta ollut jäljellä kuin teräskehikko.

 


Depeche Mode oli 80-luvulla synapoppibändien edelläkävijöitä, joiden levyiltä sai ”oikeita” soittimia etsiä. Jo pitkään bändi on kuitenkin soundannut livenä kuin mikä tahansa moderni popyhtye.
Synat soivat edelleen, ja alkuperäisjäsen Andy Fletcher seisoi omalla tontillaan, mutta rinnalle ovat tulleet kunnon rockvyörytyksen osaava rumpali, Christian Eigner ja basisti–kosketinsoittaja Peter Gordeno. He hoitivat homman kotiin, mutta Gore olisi voinut tehdä sovituksista hengittävämpiä ilman että mistään olisi jouduttu varsinaisesti luopumaan. Mukaan olisi voinut laittaa myös pari biisiä mainiolta Exciter-levyltä. Freelove tai Dream On olisivat istuneet keikan dramaturgiaan täydellisesti.

Eräs tärkeä ulottuvuus yhtyeellä on aina ollut visuaalisuus. Erityisesti valokuvaaja Anton Corbijn on ollut ratkaisevassa roolissa, niin hänen valokuvat kuin videotkin. Aiemmin yhtyeen keikkojen visuaalisesti hienoin anti oli nimenomaan taustalla pyörivissä videotaideteoksissa, jopa siinä määrin että ne tuntuivat paikoitellen varastan show’n.
Tällä kertaa videot olivat pienemmässä roolissa, Gahanin esittelyn saadessa enemmän aikaa jättiscreeniltä. Puolensa siinäkin, mutta tälläkin kertaa videot olivat mieleen jäävimpiä taidepläjäyksiä. In Your Room -videon yksinkertainen olohuoneessa tapahtuva nykytanssikoreografia tai Walking in My Shoes -videon tarina koukuttivat, tukien hienosti biisien tunnelmaa.


 

20.02.2018
|
Tommi E. Virtanen
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy