Ahkera suomenkävijä saatiin vielä toiseen otteeseen maahamme saman kiertueen aikana. Brittiläinen hardrock-pioneeri kävi täällä The Long Goodbye –kiertueellaan jo viime marraskuussa, mutta tälle kesälle saatiin aikatauluun ulottumaan myös Hamina sekä tänään tätä kirjoittaessani koitokseen valmistautuva Tammisaari.
Purple on mainiosti näinä kuluneina ”comeback”-vuosinaan ( 1984 jälkeen) Suomessa käydessään ottanut huomioon myös muita paikkakuntia pääkaupungin ohella, ja on piipahtanut esimerkiksi Jyväskylässä, Kuopiossa ja Joensuussa.
Helteinen Hamina linnakkeineen vaikuttikin oikein mainiolta keikkapaikalta, ja kun taivaalla liikkui nyt mustanpuhuvia pilvilauttoja, ei kiinteästä sirkustelttamaisesta katteesta ollut ainakaan lähtötilanteessa yhtään haittaakaan.
Festivaalin aikataulu piti kutinsa, ja miehet taustaprojisoinnin jäävuoren silhuetista astelivat lavalle kello 22: Highway Star!
Tuolla kappaleella Purple on aloittanut settinsä maailmansivu. Huomio kiinnittyi nyt nimenomaan myös taustoihin, joille suollettiin tyylikästäkin kuvaa väljästi kappaleiden teemoihin liittyen. Pyrotekniikkaa kun Purple ei ole oikein koskaan edes käyttänyt. Lasereita sen sijaan aikanaan kyllä.
Purple on käsittämätön työjuhta. Keikkaa painetaan menemään edelleen, ja täysin globaalisti. On helpompi luetella maat, jossa yhtye ei ole urallaan käynyt.
Kokoonpanosta kaksi heppua täyttää tänä vuonna 73 vuotta: Vokalisti Ian Gillan sekä basisti Roger Glover. Alkuperäinen ”juniori”, rumpali Ian Paice, täytti kuukausi sitten 70 vuotta.
Kolmikko on vielä tässä vaiheessa enemmistö siitä kuuluisimmasta Deep Purple –kokoonpanosta, Mk II :sta. Sen täydensi perustajajäsen, kosketinsoittaja Jon Lord , joka eläköityessään bändistä 2002 antoi paikkansa Don Aireylle (70), joka on se neljäs britti.
Tarunhohtoisen kitaristin, Ritchie Blackmoren paikan, kirjavien vaiheiden jälkeen sai teknisesti lahjakas, arvostettu amerikkalainen Steve Morse (viikon kuluttua 64 vuotta) 1994, ja tällä remmillä onkin tultu sitten siitä asti.
Pictures of Home, myös legendaariselta Machine Head –levyltä 1972 ja Bloodsucker, levyltä Deep Purple in Rock (1970).
Riffi. Se on se sana, se termi. Viimeksimainittu kappale on tuosta loistava esimerkki. Kuunnelkaa tuo kappale, ja jos mahdollista, vinyyliltä. Valokuvaajien poistuessa karsinastaan – jonkinlainen yllätys: Strange Kind of Woman!
Purplen taika on ollut aina sekä sen persoonissa että soittotaidossa. Kaikkein kovimpia virtuooseja he eivät ehkä ole, mutta kun live-materiaalia vuosien varrelta kuuntelee, äimistyy yhä uudelleen.
Paketti on pikantti yhdistelmä mainioita kikkoja, ja aitoa yhdessäolon ja soiton riemua, mutta ei ryppyotsaista todistelua jalka monitorikaapin päällä. Jammailu on ollut aina Purplen lähtökohta uusille viisuille studiossa, ja on olennainen osa elävää keikkaa, edelleen.
Sometimes I Feel Like Screaming. Ensimmäiseltä Steve Morse –kauden levyltä, Purpendicular (1996). ”Uusi” klassikko, upea melodia, jossa nimenomaan Morse saa roolia. Yksi konsertin huippukohtia. Gillan omisti tuon edesmenneelle Jon Lordille (1941-2012).
Purple on viime vuosinaan piipahtanut aina välillä myös studiossa, ja toiseksi viimeiseltä, Now What-levyltä (2013) kuultiin nyt pitkä, progahtava Uncommon Man. Ulkopuolinen tuottaja, tässä tapauksessa, kuten levyllä Infinite (2017), on ollut itse Bob Ezrin.
Suomen tänä vuonna jo 20 vuotta täyttävä yhtyeen kannatusyhdistys, Perfect Strangers of Finland, sai välipuheessa kiitoksensa, ja pitkän Aireyn intron saattelemana saatiin matkaan letkeä rhythm ´n´ blues –pala, Lazy ! Tässä kohtaa itselleni tulee väistämättä ikävä Blackmoren impulsiivista ja räiskyvää instrumentointia. Pienistäkin asioista kun joskus kehkeytyy isoja. Nähtäväksi jää, saavatko yhtyeen fanit koskaan enää todistaa Purplea Blackmoren kanssa. Asia on ollut aina silloin tällöin esillä.
Progahtavampaa Purplea saatiin myös Infiniten kappaleen Birds of Prey –muodossa. Itse en ole näihin uudempiin viisuihin oikein päässyt mukaan, mutta varsinaisena Purplen ”proge”-levynä voidaan pitää loistavaa, aliarvostettua Fireball-levyä (1971), jossa riittää ammennettavaa nimikipaleen lisäksi vaikka kuinka!
Keikan puolivälin krouvissa, siinä kello 23 aikaan, makusteltiin comeback-levyn (Perfect Strangers 1984) satoa - klassikko tämäkin - oikein maukkaasti: Knocking At Your Backdoor. Heti perään pursusi viiden minuutin Don Airey –soolo, ja kuten odottaa saattoi: otteita tekijämiehen tapaan Jean Sibeliuksen Finlandia-hymnistä. Tavaramerkki, jonka Airey sai perintönä Jon Lordilta. Vastaanottavainen yleisö oli hereillä ja eli täysillä mukana: Perfect Strangers, toinen keikan huippuhetkistä.
Muistan, kun aikanaan kaveripiirissä olimme pureskelleet ajatusta Purplen uudesta tulemisesta, ja kun niin sitten kävi kuin kävikin...! Levy, vaikkakin tuotettu pahaenteisellä 1980-luvulla, on kestänyt kokonaisuutena aikaa hyvin. Upea virstanpylväs kavereille, jotka tulivat neljästä eri kokoonpanosta vielä yhteen.
Smoke On the Water. Puhkisoitettu klassikko, riffien riffi. Kaikki tuntevat tämän. Ennen tuo oli itseoikeutettu encore, mutta tiikeri riisuu sentään joskus raitojaankin.
Gillanin ääni oli oikein kohtuullisessa kuosissa, ja välipuheet sitä taattua britti-höpöhöpö-Gillania!
Gloverin bassosoundit olivat erinomaiset, läpi koko keikan, mutta kun päästiin varsinaisiin ylimääräisiin, niin Hush-viisun jälkeen basisti saikin sen pitemmän soolonsa. Nautiskelun makua!
Ilta olikin siis jo tummunut sopivasti: Black Night, jonka lomaan Morse päästeli muistumia Led Zeppelinin How Many More Times –kappaleesta.
Rummuissa Ian Paice teki sen, mitä säestäjän pitää. Nyt viime aikoina on pitänyt totutella Purple-keikkaan ilman rumpusooloa. Jos on joskus sen kokenut, tietää, mistä Paice on tehty: Svengistä, runsaistakin vyörytyksistä ja onhan se yhden käden tremolo aina yhtä häkellyttävä! Time on Paicella kuosissa, mutta bändin tempo on nykyään paikoitellen liian letkeäkin. Herrasmiesklubilla ei enää riehuta.
Jos tämä on siis nyt se Purplen jäähyväiskiertue, niin keikkajäärät saavat olla suorituksiinsa varsin tyytyväisiä. Laaksoja ja kukkuloita jos jonkinlaisia on koettu, menossa on vertaansa vailla olevan 50-vuotisen uran loppusuora. Haikeutta on ilmassa. Mutta aina on jossakin joku, joka laittaa kipaleen soimaan: ”We all came out to Montreux, on the lake Geneva shoreline…”
Kuuman kostea kesäsää ei olisi liiemmälti lämmittelybändejä kaivannut, mutta niitä oli peräti kolmin kappalein: Kotimainen Mannerheim, ruotsalainen Bonafide sekä brittiläinen Temperance Movement.
Setti:
• Highway Star
• Pictures of Home
• Bloodsucker
• Strange Kind of Woman
• Sometimes I Feel Like Screaming
• Uncommon Man
• Lazy
• Birds of Prey
• Knocking At Your Backdoor
• Don Airey Soolo
• Perfect Strangers
• Space Truckin´
• Smoke On the Water
Encore
• Peter Gunn / Hush
• Roger Glover solo
• Black Night
HUOM. Ritchie Blackmore –haastattelu Riffissä 2002 sekä Ian Paice –haastattelu Riffissä 5/2008.
