Jokin konsertti on jollain tapaa merkittävämmän tuntuinen kuin jokin toinen. Jokin musiikki kestää aikaa paremmin kuin toinen. 50-vuotista taipalettaan juhlistavan, kotimaisen progressiivisen rockin lippulaivan keikka jää joka tapauksessa eri tavoin historiaan.
Pienen juhlakiertueen ensimmäinen keikka on huomenna, mutta loppuunmyytyään, lisäkeikka koettiinkin tätä kirjoittaessani siis jo eilen.
Kultsa täyttyi hiljalleen, mutta varmasti. Hiukan jopa kateellisena seurasin niitä, jotka ovat selkeästi kulkeneet bändin mukana jo alusta asti. Lavan taustalle projisoidut autenttiset valokuvat loivat mainiosti menneiden aikojen tuntua, kun vihdoin veteraanit – näin sanon vain hyvässä hengessä – astuivat lavalle pikku viiveellä kello 19 jälkeen.
Jukka Gustavson alusti leppoisan huomaamattomasti ihan aluksi, että ovat valinneet laajan kattauksen bändin urasta, johon sitten toki Jim Pembroke laittoi oman puumerkkinsä.
Freddie Are You Ready (Nuclear Nightclub 1975) sopi lähtöön paremmin kuin hyvin. Lavalla nyt edellämainittujen lisäksi kitarassa Pekka Rechardt, bassossa Pave Maijanen, rummuissa Jan Noponen sekä koskettimissa Esa Kotilainen.
Kulttuuritalon akustiikka ei ole kovallekaan miksaajalle mikään suupala, ja illan aikana saatiin (istumapaikasta riippuenkin tietysti) nauttia melko kohtuullisesta lopputuloksesta, dynamiikastakin nauttien. Pelkästään jo se, että lavalla yhtaikaa on kolme erilaista, asiansa osaavaa kosketinsoittajaa, oli huimaa kuultavaa.
Pembroke ei käsittääkseni ole Suomessa ollut reiluun kymmeneen vuoteen, mutta kun oli, kuultiin keikoilla viimeksi, kuten nytkin, kappaleita myös Some Several Moons -levyltä (2005): Sandpainting.
Asia, jota kieltämättä myös olin odottanut: Rechardtin soolot. Kuka osaisi kuvailla niitä? Älykkäitä kuvioita ja juoksutuksia, nerokasta, mutta maltillista efektien käyttöä. Maassamme on paljon kivenkovia kepittäjiä, mutta tätä herkkua kokee liian harvoin. Ylimaallista!
Tällä kertaa variaatiota tuohon sekä sitä seuranneeseen Bow Laneen toi Gustavsonin erinomaiset vokaalit, kun Pembroke nautiskeli sähköpianonsa ääressä, heitellen aina tämän tästä sukkeluuksia sekä suomeksi että englanniksi.
Nuclear Nightclubin aikanaan tuottanut Maijanen oli nyt siis pestattu basson varteen. ”Varsinaisista” Wigu-basisteista Mats Huldén oli kyllä makustelemassa alataajuuksia Wigwam-keikoilla Some Several Moons -kiertueella (ja levyllä), ja Måns Grundström nähtiin Gustavsonin johtamalla Wigwam Revisited -keikalla Vallilan Kapsäkissä.
Yhtä kaikki, timanttinen muusikko, Vääpeli Maijanen, ei ollut itseään nytkään mitenkään helpolla päästänyt. Uskomattomia kulkuja! Muistuu mieleen nimenomaan Grundströmin heitto Kapsäkistä kappaleiden välissä ” Eihän tällaisia voi kukaan osata ja muistaa.” Naulan kantaan!
Wigwam osaa paitsi teknisesti, myös svengaa. Näin tehtiin nyt Pembroken kyydissä: Save My Money And Name. Mies viskasi aina rennosti jo soitetun kappaleen nuotteja pois, ja heitti huulta yleisönsä kanssa. Vaikka tehdäänkin taidetta, ei silti tarvitse olla otsa rypyssä!
Gustavson spiikkasi sisään seuraavaksi ”Pembroken progeimman kappaleen, jossa käydään läpi kaikki sävellajit”: Simple Human Kindness! Yleisö kuunteli hiiskumatta kappaleet loppuun asti, ja soi sitten roimat suosionosoituksensa legendoille, kavereille ajalta joskus kauan sitten. Lost Without A Trace (Fairyport 1971).
Ensimmäinen vierailija saatiin rumpusetin taakse kappaleessa Kabul Grill: Jari Kettunen. Pian olikin jo väliajan vuoro, kun takana oli reilu tunti.
Olin aikalailla pöllämystynyt jo ekan setin jälkeen. ”Tätä on tulossa vielä lisää”. Yksittäiset kappaleet ovat kokonaisuuksina välillä jo sellaisia elämyksiä kuulla, mutta miltähän tuntuu soittaa niitä..?
Paikalle oli saapunut myös paljon muusikoita ja muita nimihenkilöitä.
Iltayhdeksän jälkeen, heti toisen setin aluksi Rechardt alkoi kappaleessa Just My Situation kannustaa Pembrokea yhä kovempaan lentoon. Rechardtin rooliksi koitui muutenkin olla nyt ainoa, joka todella nauttien myös elehti ja liikuskeli soittaessaan, toki Gustavson, kuten aina, eläytyi tapansa mukaan Hammondinsa takana.
Esa Kotilaisen loistavat, viipyilevät syntetisaattorimaalailut ja koristelut osuivat yhä uudestaan ja uudestaan maaliinsa. Soundeja (ja instrumentteja), joita nykypäivän musiikki ei tunne!
Illan toinen vierailija asteli lavalle Mikko Rintasen muodossa, ottaen haltuunsa Pembroken sähköpianon kappaleessa A Better Hold (And A Liitle View). Loukkaantunut jalka ei miestä tuntunut sen enempää häiritsevän, ja kiharatukka saikin suorituksestaan tuntuvat aplodit. Miestähän kuultiin ja nähtiin Wiguissa 90-luvun alussa sekä sittemmin em. Revisited-versiossa.
Ilotulituksesta ei tullut loppua: Pedro Hietanen saapui nyt itseoikeutetusti harmonikkoineen kappaleeseen Nuclear Nightclub. Aina tyylikäs herrasmies on yhtä instrumenttinsa kanssa, ja aina yhtä upeata seurattavaa. Gustavsonin tulkitsema Cheap Evening Return sekä Absalom seurasivat.
Kun Colossus (Lucky Golden Stripes And Starpose 1976) oli kuultu, seurasi melkoinen yllätys: bassoon saapui itse Jukka Tolonen kappaleessa Losing Hold! Mies näytti selvästi nauttivan tilanteesta, keskittyen pedantisti vastaamaan Rechardtin osuuksiin. Gustavson kertoi vielä tämän jälkeen, että ilman Pekka Nylundin (kitara, Wigwam Revisited) aikanaan kirjoittamia nuotteja ei tuosta pelkällä korvakuulolla opettelemisesta olisi tullut mitään. On muuten helppoa uskoa!
Maijanen sai vielä tässä vaiheessa hänkin lauluvastuuta: Do Or Die, ja kun kello huiteli jo yli 22, oli encoren vuoro.
Blessed Your Lucky Stars sekä vielä Rintasen (Hammond) ja Hietasen vahvistamana Grass for Blades.
Hengästynyttä porukkaa oli nyt lavan molemmin puolin. Koko iso kokoonpano saapui vielä kukitukseen, ja oli varmasti itsekin tyytyväinen iltapuhteeseensa. Lämmin henki huokui joka puolella, ja ottaa muuten aikansa, että tällaisesta kavalkadista toipuu taas normikuosiin!
Wigwamin juhlakeikkoja on vielä muutama jäljellä, joten tehkää palvelus itsellenne, ja menkää paikalle!
