Stick Men, Tavastia-klubi, Helsinki 19.3.2018

Talvinen maanantai Urho Kekkosen kadun rock-pyhätössä houkutteli proge-kansan kokoon. Asialistalla oli mutkaton esitys (maallikolle) paikoin melko monimutkaistakin musiikkia.

Ja genrestähän riittää ammennettavaa! Oma oppimääräni sisältää aikamoisen kokoelman keikkaelämyksiä Yesistä Pink Floydiin ja Tasavallan Presidentistä Pekka Pohjolaan. Kun voimakolmikko Tony Levin, Pat Mastelotto ja Markus Reuter aloittivat esityksensä miltei tarkasti kello 21, olivat kirjoittajan ajatukset ja mieli yhtäkkiä kuitenkin sellaisen kirjopesuohjelman pyörteissä, etteivät hetkeen olekaan olleet!
Hide the Trees käynnisti miltei kaksituntisen ilotulituksen, pääasiassa instrumentaalisen musiikin ihmemaailmassa. Ja rima oli Levinin mukaan kyllä asetettu ”täyttämään kuulun keikkapaikan tasoa”.

Reuter (s.1972) korvasi Michael Bernierin jo 2010 Stick Menin debyyttilevyn jälkeen King Crimsonissakin melskaavien Levinin ja Mastelotton rinnalla. Keikan edetessä oli mukavaa todeta, että jokainen soittaja osallistui välipuheisiin, poikamaisen innostuksen vallassa.

En ollutkaan nähnyt (Chapman) Stickiä keikalla sitten maaliskuun 1987, kun Alphonso Johnson tuolloin uudenkarheata instrumenttia Santanan riveissä Helsingin jäähallissa veteli. Keikka oli muuten myös siinä mielessä erikoinen, kun kokoonpanossa vokalistina oli tuolloin paremmin rumpalina tunnettu, nyt edesmennyt Buddy Miles!

 

Tony Levin! Tässäpä kaveri (s.1946) , joka jo pelkästään salskeassa fyysisessä kunnossaan äimistyttää. Ei basisti, vaan antagonisti, kuten Reuter miehen ennen Cusp-kappaletta hauskasti esitteli.
Meriittejä Leviniltä löytyy John Lennonista Peter Gabrieliin, jos niikseen tulee.
Oli iso ilo seurata miekkosen syvää keskittymistä asian ytimeen, niitä mukavia välipuheita unohtamatta. Stick taipuu miehen otteissa välillä niin monisäikeisiin kuvioihin, että pitää pinnistellä pysyäkseen mukana.
Reuter lisää soppaan omalta osaltaan uusia kerroksia 8-kielisellä itse kehittämällään kitaralla (ja Stickillä) sekä looppeja (kuten Levinkin), ja tämän kaiken hyvin tanakasti rytmittää Mastelotto (s.1955), joka hänkin akustisten rumpujensa lomaan sujauttaa tarvittaessa elektronisia lisämausteita. Kannumieshän tunnetaan hyvin myös oman Kimmo Pohjosemme soittokaverina.
Kappaleet soljuivat eteemme tehokkaasti, onneksi välillä puheisiin tauoten.

King Crimson -lainoja kuultiin useita, ja riemulla otettiin vastaan Lark´s Tongues in Aspic, Part 2.
Stick Menin toistaiseksi uusimmalta, Prog Noir -levyltä (2016) kuultiin useampikin kappale, kuten kieli poskessa tehty Plutonium, joka Levinin mukaan on saanut innoituksen aurinkokuntamme pienimmästä planeetasta, Plutosta.

Nyt kuultiin illan aikana ensimmäistä kertaa myös miesten laulua. Tämä sopi oikein hyvin tuoden kaivattua vaihteluakin – annos Stick Menin aivohuuhtelua ei ole mikään suupala, ja myönnän avoimesti ajatusteni välillä harhailleen tyyliin "saako tästä joku irti jotakin nautintoa, vai yrittääkö joku todistaa jollekulle osaavansa soittaa?” Ihan hyvällä, lukijani, mutta varoituksena.

Illan upein yllätys itselleni oli ilman muuta Mike Oldfieldin ”Mirage”, jonka Reuter oli halunnut settiin mukaan, eikä vähiten sen takia, että hänen oma ensimmäinen konserttielämyksensä 10-vuotiaana oli ollut juuri Oldfield, vuonna 1982.
Kuten muillakin pelimiehillä (ja -naisilla) on usein innostuessaan tapana, niin oli asianlaita nytkin Stick Menillä: improvisaatiota, väljin ohjailevin kehyksin! Tätä edusti vielä toistaiseksi levyttämätön Swimming in Tea.
Crimsonin kahdeksan (!) soittajan Level Five vedettiin nyt sekin kolmeen pekkaan, ja kun encorena saatu, improvisaatio sekin, Open Part 3 oli kuultu, tuntui siltä, että en itse olisi enää kyennyt yhtään lisää vastaanottamaankaan…

Raha sai siis vastinetta ja lavan molemmin puolin tunnuttiin viihtyneen. Enempää voi tuskin vaatia!

Vastaanottava, muutama satapäinen tyytyväinen massa sai halutessaan vielä morjestaa äijiä kasvotustenkin. Ja kuten aina, tarinaa riitti, puolin ja toisin.

 

Toimituksen huomautus:
Juttua riitti myös Stick Menin Porin keikalla, jonka yhteydessä Tony Levin ennätti istahtaa hyvä tovin Petri Silaksen seurassa vaihtamassa kuulumisiaan. Haastattelu julkaistaan Riffin numerossa 2/2018 (ilmestyy 18. huhtikuuta).
Varmista lehden saanti vaikka kätevällä kahden numeron tutustumistilauksella.  
22.03.2018
|
Teksti: Matti Rinne | Kuvat: Juha Seila
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy