Kyllä, kyllä…

Tämän numeron sivuilla vilahtavat sellaisetkin kummallisuudet kuin kitaran kaulaan kiinnitettävä ja näppäinkomennoilla kitarasointuja automaattisesti muodostava saksalainen mekaniikkapaketti jostain vuosikymmenten takaa, sekä ensimmäisen polven Mellotroniin valmiiksi tallennetut rytmitallenteet, jotka nekin voidaan lukea sijoittuviksi musiikkitekniikan varhaisvaiheisiin. 

Ideatasolla niistä on kovin lyhyt matka lapsuuteni ajan kotiurkuihin, joista löytyi erilaisia rytmikoneita ja säestysautomatiikkaa. Eikä matka kotiuruista 1980-luvun rumpukoneisiin ja itsenäisiin midi-sekvenssereihin ollut enää taival eikä mikään – samaa jakamatonta evoluutiopyörrettä, jota nykyisin muokkaavat ajankuvaksi tietokoneisiin ja mobiililaitteisiin koodatut ohjelmistotuotteet.

 

Niin kauan kuin tekniikkaa on ollut, siitä on toivottu myös soittotaidottomuuden paikkaajaa tai toisin muotoiltuna: keinoa, jolla ajatukset ja ideat saa esityskelpoiseen muotoon silloinkin, kun ne ylittävät luojansa oman musiikillisen taitotason.

Vanhan polven polkua kulkeneelle saattaa tiskijukan tai samplekollaasia koostavan konemuusikon touhu olla kauhistuttavaa, mutta miten se oikeastaan poikkeaa vaikkapa nyt sitten The Edgen kitaransoitosta, jossa mies harjaisee simppelin soinnun ja delay tekee siitä kiehtovaa musiikkia?

Apuvälineitä on kaivattu, keksitty ja käytetty aina kun niitä on siunaantunut saataville. Toisinaan niillä saadaan sävyjä, joita ei muuten tai kohtuullisin ponnisteluin kyettäisi tuottamaan.  Joskus ne tekevät mahdottomia olemalla nopeampia ja täsmällisempiä kuin kukaan soittaja milloinkaan. 

Mutta kyllä inhimillisen suorituskyvyn ulottumattomissakin olevat juoksutukset tai arpeggiot ovat musiikkia, jos ja kun ohjelmoijalla on tajua sijoittaa ne oikeaan kontekstiin.

Laulajan sävy voi olla prikulleen nappi, mutta vire niiaa kiusallisessa kohdassa. Puhdistetaanko vire raitaa editoimalla ja pidetään emootio, vai aletaanko prässätä laulajaa uusilla otoilla ja menetetään ehkä emootio vireen kuitenkaan mainittavasti korjautumatta?

 

•••

Näin alkaa päätoimittaja Lauri Paloposken pääkirjoitus Riffin printtinumerossa 1/2019, jossa kirjoitus on julkaistu kokonaisuudessaan lehden ilmestymispäivänä 5. syyskuuta 2018. Samassa numerossa päätoimittaja käväisi aamukahveilla Studio Kekkosessa kuulemassa, miksi valkokangas tuo uutta toivoa audiolaadun rappeuman parannukseen ja miksi Mikko Raita panoroi musiikin kattoon.

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Voit tilata lehden itsellesi edullisesti myös esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


 

06.02.2019
|
Lauri Paloposki
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy