Näinköhän

|

Image

Aika ajoin törmää julkituotuun ajatukseen, että nykyajan populaarimusiikin kirjo olisi kapeampi ja sisällöltään köyhempi kuin vaikka 1960- ja -70-lukujen. Näin saatetaan todeta ihan mutu-pohjalta tai esittää jopa tutkittuun tietoon perustuvana faktana. Rohkenen silti epäillä jopa jälkimmäi- sessä tilanteessa tuomion paikkansapitävyyttä.

Edelleen on yhtyeitä, jotka kirjoittavat itse oman musiik- kinsa, eikä niitä voi rajata minkään yksittäisen genren sisälle, vaan luovuutta harjoitetaan erittäin moninaisissa tyylilajeissa. Joku tekee sitä perinnettä pilkulleen vaalien, toinen kaukaisiakin asioita uusiksi yhdistelmiksi villisti sommitellen.

Perinteinen itse omat laulunsa kirjoittava laulaja ei hänkään ole harvinainen olio tässä ajassa. Musiikilliset juuret juontuvat vuosikymmenten taa, kenties nikkarin itsensä edes asiaa sen kummemmin tiedostamatta. Vaikka teksteissä puhuu nykysuomi, niissä peilataan aivan vastaavia ilmiöitä, joita menneetkin polvet ovat omista näkökulmistaan ruotineet.

On biisinkirjoitus- ja tuotantotiimejä, on hyvin hommansa sisäistäneitä tuottajia. Ja niin ruhtinaallisesti varusteltuja pajoja, ettei homma jää kamoista kiinni. Soundi on kansainvälinen, tyylitietoisuus taattu.

Perinteisempi kammiotyöskentely ei sekään ole hiipunut. Kotimaisen televisio- ja elokuvamusiikin säveltäjiä on enemmän kuin aktiivinenkaan alan seuraaja osaa ulkoa luetella ja työn jälki on komeaa kuunneltavaa.

Olisiko niin, että helmiä ei kuitenkaan ole koskaan ollut määräänsä enempää, aiemmin ne on ollut vain helpompaa löytää, kun kaikenlaista tarjontaa on ollut niukemmin ja elämänrytmi toinen.

Elämme ärsykkeiden täyttämässä maailmassa, useimmat ympäri vuorokauden johonkin älylaitteeseen paritettuna. Työelämä on vaativaa ja siihen sopii kyllä lukea mukaan jo kouluaika sekä opiskeluvuodet. Vapaa-aika täyttyy loputtomasta määrästä mahdollisuuksia, olipa kyseessä oma osallistuminen johonkin toimintaan tai esimerkiksi viihteen seuraaminen jonkin median välityksellä.

Ei meillä tässä myllytyksessä ole juurikaan aikaa, eikä välttämättä etenkään tarmoa etsiä niitä helmiä kovin aktiivisesti. Resurssipula ajan ja energian suhteen altistaa isojen koneistojen vyörytykselle, olipa vyöryttäjänä striimauspalvelun suositusalgoritmi tai some, radio tai tv.

Ristiriitaista kyllä, teknisesti kenellä hyvänsä pitäisi tällä hetkellä olla kotipaikastaan ja asemastaan riippumatta samat ja lähes rajattomat mahdollisuudet nousta vaikka koko maailmanlaajuiseen tietoisuuteen esimerkiksi juuri oman musiikkinsa kanssa. Näinhän tiedon valtaväylän ja tietotekniikan arkipäiväistymisen ajateltiin toimivan.

Omat portinvartijansa netissäkin silti on ja näyttää siltä, että ikävä kyllä suunta on kohti harvainvaltaa eikä moniäänisyyttä.

Nyt jos koskaan pitäisi havahtua median olemassaolon tarkoitukseen. Kaikkien hyvien päämäärien rinnalle ja aivan kärkisijoille haluaisin nostaa epämuodikkaan ajatuksen siitä, että media voi ja sen pitäisikin olla toisinaan yksisuuntaista viestintää, jonka päämääränä on – jollei nyt suorastaan valistaa – niin ainakin avata uusia näkymiä vastaanottajalle. Mieluusti toisinaan tosia ja totisia, eikä pelkästään hupaisia ja hulvattomia.

Riffin toimitukseen saapuvista näytelevyistä voi päätellä, että kotimaassa tehdään todella paljon ansiokasta musiikkia, joka ei mahdu oikein minkään radiokanavan lähetystoimintaan. Se on tavaton sääli, sillä musiikki puhuu parhaiten äänellään ja radio, televisio ja mikseivät myös erilaiset striimauspalvelut olisivat oikeita kanavia. Kunhan niiden ohjelmakirjossa tällaiselle toiminnalle jokin arvo annettaisiin, ja algoritmeille opetettaisiin muitakin perusteita suosituksiin kuin tykkäysten määrä.


Lukuterveisin
Lauri Paloposki, päätoimittaja