Nayteikkuna

Valkokangas luo toivoa

Parhaat vehkeet ja huolellisimmin akustoidut kuuntelutilat ovat yleensä siellä missä musiikkia on tavattu äänittää ja miksata. Täytyyhän tekijöillä olla mahdollisimman hyvät mahdollisuudet arvioida työstettävän materiaalin laatua, niin taiteellisesti kuin teknisestikin.

 

Miksauksen valmistumiseen saakka tekijän ote tuotteeseen on välitön ja kontrolli niin sanotusti hyppysissä. Kun miksaus annetaan seuraaviin käsiin, tuo ote kirpoaa jo osittain, mutta onneksi viestikapulan ottaa vastaan useimmiten kuitenkin toinen ammattilainen. Jolla myöskin on pääsääntöisesti tikkiin viritetyt kuunteluolot.
Kommunikaatiokaan ei välttämättä katkea, sillä alkuperäisillä tekijöillä ja masteroijalla on usein tiivis vuorovaikutteinen suhde ja siinä puhalletaan yhteen hiileen.

Sitten käy kuin jokisen eväille – valmis tallenne hajoaa maailman turuille ja toreille, tekijän kontrollin ulottumattomiin.
Striimauspalvelut valuttavat koodia kuluttajille omien ja toisistaan poikkeavien käytäntöjensä mukaisesti prosessoituna, rivikansalaiset lataavat materiaalia nettiin itse koostamiensa videoiden taustamusiikkina ja radioasemat soittavat omia versioitaan.

Ja tästä juuri on kysymys – versioinnista.
Jos ei nyt aivan juridisena käsitteenä niin filosofisena kuitenkin. Mikäpä muukaan on kyseessä, kun äänitteelle tallennettu dynamiikka rusikoidaan niin rujosti, että instrumenttien alkuperäiset voimasuhteet eli se kuuluisa balanssi häiriintyy pahemman kerran.
Siinä ei ole mitään outoa, että kaksi eri miksaajaa voi tulkita samaa moniraitamateriaalia aivan eri tavalla ja tuottaa toisistaan poikkeavat lopputulokset. Miksaus on osa luovaa prosessia ja siinä heijastuu tekijänsä taiteellinen näkemys.
Jakelukanavan, olkoon striimauspalvelu tai radioasema, kohdalla kyse ei ole enää taiteen tekemisestä vaan sen välittämisestä taiteen ystäville.
Musiikkiteollisuus on tässä suhteessa nössö ja sallii omien tuotteidensa tärvelemisen. Jollain toisella alalla tällainen ei menisi läpi.
Miina Äkkijyrkän peltilehmiä ei moukaroida pienemmiksi, jotta ne mahtuisivat paremmin puistikkoon.
Tkststä ei pstta krjmia sllä vrklla, että säästetään tilaa ja säilyyhän tuo nyt vielä jotenkin lukukelpoisena vaikkei hifiä olekaan.
Eikä pätevän kokin valmistamaa annosta kipata tehosekoittimeen ja puserreta letkulla ruokailijan kitusiin.

Surullista kyllä, audiotallennuksen historiassa on ollut ilmeisesti vain muutamia ajanjaksoja, jolloin äänitteen tekijällä on todella ollut työkaluja taiteellisen visionsa toteuttamiseen ja samalla ainakin jonkinlainen mahdollisuus ennustaa suhteellisen tarkasti miltä hänen teoksensa lopulta kuulostaa rivikuuntelijan korvissa.
Viimeiset analogiaudion vuosikymmenet olivat länsimaisen vaurastumisen aikaa, monosta siirryttiin stereoon ja putkiradiosta hifisarjoihin. Vallitsi jonkinlainen yleinen päämäärä kotikuuntelun laadun parantamisesta. Siitäkin huolimatta, että C-kasetti oli tavattoman suosittu, mökkiradion kaiutin oli melko vaatimaton ja lähetyskin kärsi häiriöistä.
Tuota aikakautta uskollisemmin äänitteet ovat toistuneet vain audiotallenteiden historian alkuaikoina, kun gramofonin torveen laulettu tai soitettu ääni toistettiin toisella yhtä alkeellisella vehkeellä.
Suo siellä, vetelä täällä – sinne historian alkulähteillekään emme ilmeisesti halua enää palata.

Onneksi on sentään ainakin yksi lupaava esimerkki vastavirtaan ponnistelemisesta. Elokuvaääntä tehdään standardoituihin teattereihin ja toiveikkaasti voisi ajatella, että sen kautta ihmiset yleisemminkin heräisivät jälleen huomaamaan ensiluokkaisen äänen merkityksen kuuntelunautinnon lisääjänä. Ja alkaisivat vaatia vastaavaa tasoa myös elokuvateattereiden ulkopuolella.

Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja

05.09.2018
|
Lauri Paloposki
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy