Täydellinen vire on utopia

Tarkka vire ei ole aivan niin yksiselitteinen asia kuin äkkipäätä voisi kuvitella. Laulaja-laulunopettaja Jutta Annala puhuu ”riittävästä vireestä” ja tuo esille sen, kuinka paljon äänen kvaliteetit vaikuttavat kuulijan kokemukseen vireisyydestä. 

Samasta asiasta puhuu tuottaja-kitaristi Timo Kämäräinen, joka painottaa kokonaisuuden merkitystä. 

Kämäräisenkin kitaroita huoltanut kitaranrakentaja Anders Liljeström on tahollaan perehtynyt kitaran problemaattiseen vireeseen. Hän puhuu yläsävelsarjojen tärkeydestä oikeaa virettä metsästettäessä. ”Sympaattinen vire”, kuten Liljeström asian ilmaisee, löytyy harmonioita kuuntelemalla.

Viritys on kompromissi

Viritysjärjestelmämme perustuu tasavireisyyteen, jossa on tasapuolisesti toistensa kustannuksella saatu kaikki 12 sävellajia soimaan mahdollisimman hyvässä vireessä. Jokainen sävellaji voisi siis soida toisella tavalla viritettynä paremminkin ja historian saatossa onkin luotu useita erilaisia viritysjärjestelmiä. 

1900-luvulla viimeistään vakiintuneessa tasavireisyydessä yksikään kahden sävelen muodostama intervalli ei ole laajuudeltaan täsmällisesti laskennallisen suuruinen (ns. luonnonpuhdas), mutta kaikille sävelille systemaattisesti hajotettu poikkeama on yksittäisen intervallin kohdalla niin vähäinen ettei se ole enää kohtalokas. Tasavireisyydessä ei siis ole edes lähtökohtaisesti kyse täydellisestä vireestä. 

Sellaista ei oikeastaan olekaan, sillä kyse on aina suhteista. Soiko laulajan ääni vireessä suhteessa bändiin? Soiko viulu vireessä orkesteriin ja toisiin viuluihin? Onko kitara vireessä suhteessa pianoon tai ylipäätään suhteessa itseensä? 

Jousisoittajat, puhaltajat ja kuorolaulajat tietävät miten venyvä käsite terssi on ja kuinka se pitää sovittaa aina soivaan sointuun. Popmusiikissa näitä asioita ei aina pohdita tai edes tiedosteta. Studiossa voikin tulla yllätyksenä kun viritysmittarin jälkeen kitara ei soikaan muihin nähden vireessä tai terssit kuulostavat ”latteilta” – niissä kun on eniten säädettävää.

Viritys on sopimuskysymys

Virityksen kiintopisteenä käytetään yleisimmin yksiviivaista a-säveltä, jonka tasoksi Lontoossa 1939 pidetty kansainvälinen konferenssi sopi 440 Hz.

Historian halki viritystasoa on hilattu ylöspäin ja klassisen musiikin puolella suositaan nykyisin tasoa 442 Hz. Jotta asia ei olisi näin yksinkertainen, virittävät jotkin sinfoniaorkesterit 443 Hz:n tai jopa 445 Hz:n mukaan tavoitellessaan tiukempaa ja läpitunkevampaa soundia. 

Toisaalta on myös koulukunta, joka haluaisi palata ajassa sata vuotta taaksepäin ja virittää tasoon 435 Hz. Sitäkin matalammalla on oltu: Mozart käytti tasoa 422 Hz ja Händelin kerrotaan suosineen viritystaajuutena 423 Hz. Näin siksi, että 1700-luvuilla musiikkia soitettiin pienemmissä konserttisaleissa kuin nykyisin. Myös soitinten ja kielten materiaaleilla ja rakenteilla lienee osansa kehitykseen.

Intervallien kuulemisesta

Todennäköisesti useimpien kitaristien ensimmäiset opitut intervallit ovat olleet Smoke on the wateria tapaillessa löytyneet kvartti ja ”rokkisointu” eli kvintti. Ne soivat tasavireisessä järjestelmässä lähes puhtaana, kvartti hieman laajempana kuin sen kuuluisi laskennallisesti olla ja kvintti aavistuksen vajaana. 

On tärkeä huomata eräs seikka: teoreettisen vireen ja fysikaalisen ilmiön eli soivan vireen välillä on ero. Vaikka kvintti on vajaa, se on kytkeytymisestä johtuen kuitenkin huojumaton (engl. coupling). Sama koskee oktaavia, joka on tasavireisessä järjestelmässä laskennallista arvoaan laajempi.

Intervallit luokitellaan kuulohavainnon mukaan konsonoiviin eli tasasointisiin ja dissonoiviin eli riitasointisiin. Täydellisin konsonanssi eli harmonia syntyy, kun sävelet ovat oktaavin päässä toisistaan. Tällöin oktaavia korkeampi sävel värähtelee tasan kaksi kertaa tiheämmin ja äänet resonoivat täydellisesti yhteen. 

Tasavireisessä järjestelmässä pianon oktaavi viritetään hieman laskennallista arvoaan laajemmaksi, mutta kytkeytymisestä johtuen sekin on kuitenkin huojumaton. 

Jos priimiä, eli kahta samaa ääntä, ei oteta huomioon, on pienin intervalli pieni sekunti. Se kuulostaa äärimmäisen riitasointiselta, koska sävelet ovat vain puolen sävelaskeleen päässä toisistaan, eivätkä siksi resonoi lainkaan toisiinsa (sävelten taajuuksien suhde on 16:15). 

Muut intervallit sijoittuvat ääripäiden väliin, mutta eräs poikkeustapaus on syytä mainita ihan erikseen. Tritonus, eli vähennetty kvintti, puolet oktaavista, oli keskiajalla kielletty ”saatanallisen” riitaisesta soinnistaan johtuen. Myöhemmin senkin tehoa on hyödynnetty estoitta.

Vireisyyden kokemukseen vaikuttavat vahvasti käyttämämme säveljärjestelmä sekä kulttuurisidonnaisuus. Esimerkiksi intialaisessa tai arabialaisessa musiikissa yleiset mikrointervallit tulkittaisiin länsimaisessa musiikissa helposti epävireisyydeksi, vaikka omassa ympäristössään ne kuulostavat täysin luontevilta. Paljon merkitsee siis konteksti. Tästä puhuu myös laulaja-laulunopettaja Jutta Annala. 

Jutta Annala – laulajan vire

Image

Kuorossa ikänsä laulanut oppii sovittamaan äänensä niin, että se sulautuu muiden kanssa yhteen. Solistilinjalle siirryttäessä liikkumatilaa on enemmän.

– Yksin vireen kokemukseen tarvitaan riittävä vire, mutta siihen liittyy niin paljon muitakin elementtejä: äänenväri, äänen­sävy, fraseeraus ja tyyli, toteaa Annala keskustelun aluksi, ja pohjustaa asiaa edelleen kysymällä ”vireessä suhteessa mihin: mittariin, tyyliin vai kenties kuulijan estetiikkaan?”

”Riittävä vire” on subjektiivinen kokemus, jonka sisällä on laulajasta ja tyylistä johtuvia variaatiota. Annala painottaakin, että laulajia verratessa kohdataan varmasti vire-eroavaisuuksia, vaikka heidän kaikkien voisikin sanoa laulavan vireessä.

– Soundikvaliteettiset asiat vaikuttavat vireeseen, kuten miten ääni resonoi ja mikä on laulajan timbre eli äänen sävy. 

Samaan ilmiöön törmää pianonvirittäjä joskus uusien pianojen kanssa. Samaa säveltä yhdessä soiva kieliryhmä, ns. kuoro saattaa kuulostaa epävireiseltä vaikka siihen kuuluvat yksittäiset kielet olisivatkin jo vireessä itsessään. Ilmiöön vaikuttavat monet seikat kielisillasta (vrt. talla) ja vasaran kovuudesta kielien laatuun. Esimerkkinä tämä havainnollistaa, että vire ei ole irrallinen määre vaan se yhdistyy ja sekoittuu soinnin muihin tekijöihin. Laulettaessa ne saattavat olla jopa merkittävämpiä kuin varsinainen vire. 

– Vaikka laulaja olisi kuinka vireessä, mutta rytmi ja fraseeraus eivät toimi, niin sen huomaa selvemmin kuin epäpuhtauden vireessä. Voisi sanoa, että hyvällä taimilla ja meiningillä voi luistaa vireestä, mutta toisinpäin ei niinkään. Esimerkiksi rhythm’n’bluesissa ja countryssä äänenvärit ovat hyvinkin erilaiset. Äänen väri voi olla tumma tai kirkas – eli vaalea. On myös väliä miten soinnissa kilisee yläsäveliä, Annala pohtii.

Vireen käsitys on rakentunut musatyylin sisään, eikä se ole ainakaan rytmimusiikissa musiikissa absoluuttinen. Annala puhuukin ”tyylin mukaisesta” ja ”genre-tyypillisestä” vireestä.

Esimerkkejä tällaisesta löytyy: Tom Waits, Nick Cave ja Shane MacGovan tai kotimaiset Juha Lehti ja Kauko Röyhkä herättävät kuulijasta riippuen hyvinkin erilaisia mielipiteitä. Kuitenkin he ovat tunnustettuja artisteja, joita yhdistää vahva äänenkäyttö ja tekstin tulkinta. He tuntuvat esittävän asiansa milloin puhuen, milloin huutaen tai muuten vain voimakkaasti fraseeraten. Miksei silloin tule miettineeksi virettä samassa määrin? 

– Kyse on mausta. Jonkun mielestä Tom Waitsin laulu voi kuulostaa kamalalta ja taas toisen mielestä ei. Tässä ei olekaan kysymys enää vireestä ja paljastaa sen, että vire ei ole ehkä se tärkein kriteeri hyvän lauluäänen määrittelemisessä. Ja siinä taas paljastuvat konteksti ja kuuntelijan omat mieltymykset. Laulaja laulaa oman vireen mukaisesti ja siitä poikkeaminen kuulostaisi epävireiseltä. Waits voi laulaa tarpeeksi virekäsityksen sisällä, siihen päälle hänen laulutyylinsä ja tulkintansa ovat sellaiset millaiset ovat – jos asiaa katsotaan vireen näkökulmasta. 

Tyyliseikoista puhuttaessa Annala mainitsee esimerkkinä hevilaulajat, jotka laulavat usein kapealla taajuusalueella ja hieman ylävireisesti. Soulissa ja r’n’b:ssa puolestaan fraasien loput lähtevät usein hieman ylävireisiksi vibraton kanssa. 

– Kysymys ei varmastikaan ole laulajan tietoisesta valinnasta, vaan siitä että intensiteetti ja tulkinta vaikuttavat vireeseen. Tulkinta kun saa ja sen pitääkin kuulua äänenvärissä, soinnissa – ja täten myös vireessä. Soulin tai heavyn ylävireisyys on sen tyylin mukaista. Tärkeää onkin pysyä tyylissä.

Ajatusleikkinä kysyn, miten Annala toimisi, jos mestarillisesti tekstejään tulkitseva Waits tai vaikkapa Cave ilmoittautusi laulutunnille. 

– En lähtisi opettamaan vaan tutkisimme äänen käyttöä. Tärkeää on se, mitä oppilas itse haluaa. Jos Nick Cave haluaisi oppia vireisempää laulua, niin sitten lähtisimme siihen suuntaan. Tom Waits on laulanut kauniisti ja soivemmin varhaisemmalla tuotannollaan. Ylipäätään sillä onko laulanut kauniisti, ei ole väliä, vaan sillä, että on kerrottavaa ja kokeeko oman äänensä palvelevan sitä musaa mitä sieltä sisältä pulppuaa.

Kysymykseen, onko nykypopmusiikin laulu jo liiankin siloteltu ja vireinen, Annala kieltäytyy vastaamasta. 

– Tunetettu laulusoundi on muotoutunut tämän ajan popmusalle ominaiseksi ja se on yksi tyyli muiden rinnalla. Onhan se myös nopea tapa saada laulu vireeseen. Jos sitä käytetään vain kainalosauvoina eikä osana tyyliä, niin silloin se kantaa niin pitkälle kuin se kantaa. Toivottavasti nykylaulajat kuitenkin tietävät mitä saavat kun heidän laulujaan viritetään studiossa, livetilanne kun on aina eri. Onneksi laulajat yleensä osaavat ottaa ne eri tilanteina, eikä se ole heille yllätys. Tosin voidaanhan livenäkin laulua viritellä, Annala toteaa.

Oikean tekniikan merkitys ja laulajan formantti

Monen ammattilaulajan laulunopettajana sekä taustalaulajana toiminut Annala antaa myös pari kikkaa hyvän vireen löytämiseksi.  

– Kannattaa äänittää omaa laulua, kuunnella ja vertailla. Myös videoida omaa laulamistaan, jolloin näkee siinä syntyvät ilmeet. Kannattaa myös katsoa videotallenteita muilta laulajilta ja matkia heidän ilmeitään. Pystyn laulajan ilmeestä jo aika hyvin päättelemään miten ääni tuotetaan. Tietysti myös hyvästä tekniikasta on hyötyä. Tarkoitan, että tietää miten se oma instru­mentti toimii, miten se kestää kulutusta ja miten siitä saa irti sen mitä musa vaatii niin, että se on tervettä. 

Koulutetusta äänestä on tosiaan hyötyä. Ruotsalaiset fonetiikan tutkijat Sten Ternström ja Johan Sundberg tekivät mielenkiintoisen havainnon: koulutetun laulajan äänessä korostuu noin 2000 Hz:n tienoilla oleva taajuusalue. Tämä ilmiö sai nimen ”laulajan formantti”. Se selittyy sillä, että koulutuksen tuloksena kurkunpään laskeutuu. Sama ilmiö tapahtuu haukotellessa.

Tämä ei tietenkään tee kenenkään ääntä vireiseksi, mutta osoittaa kuinka koulutettu ääni soi eri tavalla ja vaikuttaa näin kuulokokemukseen. Eniten sillä on merkitystä siinä, ettei laulajan ääni peity niin helposti orkesterin alle.

Anders Liljeström – vire kitaranrakentajan näkökulmasta

Image

Kitaranrakentaja Anders Liljeström, on keskittynyt akustisiin soittimiin. Ikaalisista (IKATA) vuonna 2005 valmistunut Liljeström ei ole tyytynyt vain tekemään tuttuja malleja, vaan on jatkuvasti hakenut uusia ratkaisuja saadakseen kitaran resonoimaan mahdollisimman luonnollisesti. Aina yhtä ongelmalliseen hienovireeseen hän perehtynyt pieteetillä.

Jo vapaiden kielten keskinäinen viritys – yhden suuren terssin (g–h) laittaminen neljän kvartin keskelle – aiheuttaa jatkuvia ongelmia vireen kanssa. Erityinen ongelmatapaus on punomaton g-kieli, koska sille kertyy liikaa massaa suhteessa pituuteen. Muutkaan kielet eivät ole pulmattomia, sillä kielen painaminen otelaudan nauhoja vasten venyttää kieltä sivusuunnassa ja se vaikuttaa alaspainetun sävelen vireisyyteen.

– Usein satulan siirto lähemmäs ensimmäistä nauhaa parantaa vireongelmia, varsinkin g:n virettä. Joskus joudun sen jälkeen siirtämään e:n ja h:n taaemmaksi, selittää Liljeström

Satulan kielikohtaisia porrastuksia käytetään esimerkiksi Earvanan valmiissa satuloissa sekä osana Buzz Feiten -menetelmää, joita on käsitelty Riffissä aiemmin (Intonaatio on kitaran ikuinen ongelma, Riffi 4/2011 / www.riffi.fi: toimituksen tietolaari).

Niin kutsutussa True Temperament -systeemissä käytetään suorien nauhojen sijaan mutkalle taivutettuja nauhoja, jolloin jokaisen nauhan kohdalla voidaan huomioida erikseen kunkin kielen vaatima kompensaatio suuntaan tai toiseen. Koska nauhojen temperointi tehdään kielikohtaisesti, pitää ennalta jo tietää minkälaisella kielityksellä kitaraa soitetaan. On verraten helppoa ymmärtää miksi teollinen valmistus on päätynyt yksinkertaisiin ratkaisuihin, joita myös konservatiivinen kuluttaja tuntuu suosivan: suorien nauhojen asennus ja mahdollinen vaihto käyvät kätevästi ja soittajalle jää vapaus valita mieleisensä kielet. 

Viuhkanauhoitus petraa sointia

Yksi Liljeströmin käyttämistä ratkaisuista on niin kutsuttu viuhkanauhoitus (engl. fan fret tai fanned fret). Se on vanha keksintö, mutta verraten huonosti tunnettu. Ajatus on sama kuin flyygelissä tai pianossa, eli bassokielet ovat pidemmät kuin diskanttipuolella. Silloin ne soivat paremmin ja luonnollisemmin. Nauhat on levitty viuhkamaisesti vinoon, samoin talla ja satula.

– Viuhkanauhoituksen ergonomisuudesta on ollut paljon puhetta puolesta ja vastaan, mutta se nimenomaan on ergonominen. Kun avaa sormet ne ovat ”viuhkassa” ja soittaessa vasen käsi on kuin pyyhkijänsulka, eli tämä on paljon luonnollisempi ihmiselle, kertoo Liljeström liikuttaen samanaikaisesti vasenta kättään kuin tuulilasinpyyhkijää. 

– Olen tehnyt näitä soittimia ja kaikki ne ovat olleet hyviä soittaa. Kyllä sormet löytävät paikkansa. Emmehän me portaissakaan katso jalkoja kuinka pitkiä porrasvälit ovat. Jotkut ovat kritisoineet että ensimmäisen nauhan F-duurisointu on hankala, kun siinä joutuu levittämään kättä paljon. Se on totta, mutta useimmissa soinnuissa se on paljon helpompaa. Esimerkiksi A-duuri ensimmäisestä asemasta on paljon helpompi.

Harmonioiden merkitys

Toinen Liljeströmin esiin nostama asia on yläsävelsarjojen merkitys virityksessä.

– Jos virittää mittarilla kaiken, se kuulostaa korvalla epävireiseltä. Perussävelen lisäksi soivat äänessarjat (yläsävelsarjat) ja ne saattavat soida voimakkaampana kuin perussävel. Jossakin kitarassa kvintti soi vahvempana (vrt. 7. nauhan huiluääni) kuin perussävel. Korva on sellainen, että se kuulee sen vahvimman sävelen. Siksi kitara pitäisi virittää niin, että äänekset soivat hyvin yhteen.

Liljeström käyttää puhelinaplikaationa saatavaa Petersonin iStrobo-viritysmittaria, joka kuuntelee myös yläsävelsarjoja. Niiden mukaan viritetty kitara resonoi voimakkaammin – olettaen tietenkin, että kitara on niin laadukas, että resonointia syntyy. 

Lopullista vireisyyttä määrittävät monet muutkin seikat.

– Vaikka nauhojen paikat ovatkin kompromisseja, niin ne täytyy olla hiottuja pyöreiksi, etteivät ne kanna kieltä etu- tai takapainotteisesti. Samoin satula täytyy tarkistaa. Fendereissä se on kolme milliä leveä, Gibsoneissa viisi ja joissain Martineissa jopa yli kuusi milliä leveä. Urat täytyy hioa niin, että kieli vastaa satulan etuosaan, jotta laskelmat täsmäävät. Nämä asiat olisi oltava kunnossa ja vasta sen jälkeen lähden tuunaamaan virettä. Soittajan on myös hyvä olla paikalla, koska jokaisella soittajalla on oma tyylinsä ja tapansa puristaa nauhoja. Se vaikuttaa paljon vireeseen. Teen mielelläni yhteistyötä ja kuuntelen soittajan yksilöllistä tapaa soittaa. Pyrin löytämään jokaiselle sopivan vireen.

Toisinaan vastaan tulee ylivoimaiselta tuntuvia haasteita.

– Joskus tulee epätoivoisia hetkiä – ei ehkä niinkään omien soittimien kanssa – jos lähtökohdat ovat heikot. Pitää tehdä kompromisseja, kun yhden kohdan korjaaminen saa toisen kohdan falskaamaan. Se on äärimmäisen vaikeaa. Ihmiskorvakin on semmoinen, että jos nämä vireasiat tiedostaa niin yhtäkkiä alkaa huomaamaan jatkuvasti vain epävireisyyttä. 

Timo Kämäräinen – tuottajan näkökulma

Image

Timo Kämäräinen, on yksi maamme käytetyimmistä kitaristeista. Viime vuosina hän on yhä useammin istunut myös tuottajan pallilla. Tämän myötä hän on joutunut pohtimaan virekysymyksiä entistä laajemmasta näkökulmasta. Kämäräiselle tärkeintä on intuitiivinen kokemus hyvästä ja musikaalisesta vireestä. 

– Vire on hirveän suhteellista ja laaja aihe. Vanhemmilla levyillä, ennen virittimiä, on vire monesti suhteellisempaa kaikissa soittimissa. Ei myöskään käytetty välttämättä lähimikitystä, ja näin pohjat olivat vaikkapa laulun kannalta anteeksiantavammat kuin nykyisin. Modernissa popissa kaikki atakit kuuluvat selkeästi ja kaikki on hyvin lähellä. Virekin joutuu tarkempaan tarkasteluun. En koe olevani vireen kanssa korostetun tarkka. Toisaalta on tilanteita joissa olen tarkka, jos musiikki on estetiikaltaan sellaista. Modernissa musiikissa laulun täytyy olla vireessä ja se taas on hirveän suhteellista. 

Esimerkiksi suhteellisuudesta Kämäräinen nostaa Adelen jättihitin Rolling In The Deep. Biisin alussa laulu on nykymittapuulla alavireistä suhteessa kitaraan. 

– Hänen virekäsityksensä on niin johdonmukainen ja sointi ja tulkinta vahvaa, että se toimii. Siihen tulee mukava bluesahtava sävy. Sama on kööreissä; ihmiset jotka ovat laulaneet pitkään yhdessä voivat resonoida hyvin, vaikka eivät olisikaan mittarin mukaan vireessä.

Kämäräinen on samoilla linjoilla kuin Annala ja puhuu genre-sidonnaisuudesta. 

– En tiedä kansainvälisellä tasolla yhtään hittiä, jossa olisi juureva soul-pohja ja ihan viritetyt robottilaulut. Se ei ole koskaan toiminut vaan tuomittu mauttomana. Joskus myös juuri se epävireinen elementti voi olla nerokasta siinä biisissä.

Epävireisyyden luonteella on kuitenkin merkitystä.

– Kuulen monesti laulut mieluummin aliksessa kuin yliksessä, ylävire häiritsee helpommin. Mutta hyvä rokki tai soul saa taas olla mieluustikin vähän yli, kitarasooloonkin tulee piukeaa intoutuneisuutta, kun korkeat äänet vibraillaan vain yläpuolelta. Kaikki riippuu kontekstista. Saatan välttää pianolla puhtaiden kolmisointuhajotusten soittamista ihan huomaamattani, koska pianossa ne eivät kuulosta hyviltä – iso terssi soi luonnollisimmin vähän matalana. Pianon suora ääni on tässä armoton, siksi suosinkin helpommin pidätyksiä ja isompia hajotuksia. Toisaalta, Beatlesin Day In The Lifen loppu kuulostaa ihanalta.

Muitakin poikkeuksia sääntöihin on. Kämäräinen ottaa esimerkiksi Olavi Uusivirran, jonka yhtyettä hän johtaa ja tuottaa. 

– Olavi on niin uplift jätkä, että hän on monesti mieluummin yliksessä – vaikka kyllä hän osaa laulaa myös hyvin vireessä. Hänen laulunsa on läpitunkevaa, hyvän rokkilaulajan tavoin. Väitän, että se vähän kohonnut viretaso on osa Olavin räjähtävää lavamenoa. Håkan Hellströmistä löytyy samoja piirteitä.

Uusivirran Ikuiset lapset -levyn hittiin Kauneus sekoittaa mun pään Kämäräinen halusi tuplatun laulun. Se toimii vaikka Uusivirran ottojen vire ei ollutkaan erityisen tarkka. Soundi oli tyylinmukainen. Toinen esimerkki tulee uudelta Olavi-levyltä. Kun Kämäräinen työsti levyn avausbiisiä Toton Africa, hän huomasi raidalla vierailevan Tuomo Prättälän ja Uusivirran laulujen virekäsityksen erilaisuuden.

– Tuomon laulu on aavistuksen alavireistä ja Olavin ylävireistä. Liittyy myös osien luonteeseen, Tuomon osassa on bluesahtavaa henkeä kun taas Olavin osassa on helkkyvä tunnelma, hirveästi sointuja ja modulaatioita. Lopputulos kuitenkin toimii mainiosti. Ja nämä ovat pikkujuttuja, yllättävän moni ei ole edes huomannut laulajan vaihtuvan. 

Kämäräinen korostaa vielä, että kyse on todellakin vivahteista. Molemmat ilmaisukykyiset laulajat osaavat käyttää virettä energiatason säätämisessä.

Kokonaisuus, osiensa summa?

Bändisoundin tallentamisessa Kämäräinen uskoo perinteiseen livesoittoon, jolloin koko bändi soi.

– Jos jokainen soitin ja raita viritetään erikseen, ei luonnollinen bändin resonoima vire pääse syntymään. Se koko prosessi vaikuttaa tosi paljon kokonaisuuteen. 

Jos kaikki pohjat soitetaan livenä yhtä aikaa, on virekysymystä pohdittava kokonaissoundille alisteisesti.

– Vaikka tarkkaamossa kaikki huomaa heti, että nyt on helvetin hyvä meininki, voi yksittäisiä raitoja kuuntelemalla löytää vaikka mitä kolinaa ja vireheittoa, jotka hukkuvat sinne kokonaisuuteen. Vaikkapa kitaraharmoniassa voi soolona aistia alavireisyyttä, mutta jos kaiken kuulee yhtä aikaa se on vain pieni chorus kokonaisuudessa. 

– Kaikki riippuu kokonaisuudesta. Rumpusetti muodostaa monesti popmusassa humisevan pohjan, jossa kalvot resonoivat soiton mukana ja symbaaleista kuuluu pientä helinää. Se muodostaa jo yllättävän paljon sitä patjaa, joka luo suhteellisen tason sille vireelle – jos settisoundi siivotaan tai käytetään konerumpuja, homma menee helposti tarkemmaksi. Joskus käy niin, että kaikki on resonoinut hyvin ja bändi soinut kauniisti, mutta kun aletaan siivota settiä pitää yhtäkkiä siivota seuraavaakin asiaa. Siinä pitää olla tarkkana, asiat kiillottuvat kliinisyyteen asti yllättävän nopeasti.

– Yritän kuunnella niitä juttuja erilaisissa moodeissa. Valppaana kello 11, hyvin nukutun yön jälkeen Genelecien ääressä – kyllä sitä häiriökamaa paljastuukin. Illalla parin kaljan jälkeen väsyneenä kokemus voi olla temposta lähtien erilainen. Kannattaa myös kuunnella jotain muuta musaa välissä. Yksi kollegani pitää jo äänittäessä koko ajan kohinaraitaa päällä, eli ylimääräistä kuraa siellä trackien taustalla. Ei rupea liikaa kiinnittämään huomiota yksityiskohtiin.

Kämäräinen ei ole ehdottomasti minkään metodin kannalla ja varoo noudattamasta mitään tiettyä kaavaa. 

– En suhtaudu mihinkään studion apuvälineisiin kauhean dogmaattisesti. Joskus dogma-ajattelusta voi olla hyötyä, mutta monesti niiden rikkominen on juuri se tärkeä taiteellinen askel. Jos tulee fiilis että laulu kuulostaa huonolta, sille on tehtävä jotain. Vire on ensimmäisiä tarkasteltavia asioita. Siinä on hirveästi muuttujia, jotka vaikuttavat siihen lauletaanko uudestaan; huononisiko tulkinta vai onko tulkinta täydellinen? Kannattaisiko vain virittää? Loppujen lopuksi kysymys on vain siitä mikä kuulostaa omasta mielestä parhaalta ja sitä kohti pitäisi rohkeasti mennä. Kaikki on tapauskohtaista. Äänitteitä ollaan paranneltu apuvälineillä niin kauan kuin äänitteitä on tehty. On vain keinolla millä hyvänsä pyritty parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Vain luovuuden rajat ovat ne, joiden kanssa painiskellaan. Monesti on tällaisia yleistyksiä, että jotkut tekevät kylmää tai laskelmoitua musaa, tai liian hyvää tai taitavaa – tällaista näkee arvosteluissa. Mitä se edes tarkoittaa? Ymmärrän kyllä pointit, mutta ”liian hyvin” tekeminen on outo ajatusmalli. Jos tuottaja pyytää minua studiossa soittamaan ”huonommin”, niin yleensä sillä haetaan esimerkiksi väljempää rytmikäsitystä ja leveämpää virettä. Siinä tilanteessa tämänkaltainen soitto on kuitenkin parempaa, ei huonompaa. On hassua ajatella, että Tom Waits olisi huonompi laulaja koska ei kuulosta Pavarottilta. 

Jos taiteilija pystyy luomaan eheän kokonaisuuden, on tarina totta omassa universumissaan. Kämäräinen loihtii eteeni scifi-fantasian seinästä ponnahtavine laserpyssyineen ja pohtii kuinka biisissäkin luodaan oma todellisuus, jolle alisteisia kaikki ratkaisut ovat, myös vire. Jos vire sopii biisin maailmaan ja tarinaan, se on silloin hyvä.

– Kun pysyn siinä luomassani maailmassa ja sen totuudessa, niin se pysyy eheänä ja kiinnostavana, vaikka se olisikin omituista.

Omaa taiteellista näkemystään Kämäräinen luonnehtii hyvin maanläheisin vertauksin.

– Toivon, että tekemäni musiikki olisi orgaanista, vaikka poptuotannoissa usein haetaankin selkeitä pintoja. Henkilökohtaisesti nautin siitä, että asiat ja ääriviivat ovat hieman epäselviä. Kaaoksen vaikutelma pitää olla jossain läsnä, koska kaaoksen maailma ympäröi meitä. Emme vain aina halua nähdä sitä.

•••

Artikkelin kirjoittaja on valmistunut pianonvirittäjäksi Arla­instituutista ’90-luvulla ja työskennellyt pianonvirittäjäuransa jälkeen moninaisissa tehtävissä musiikin parissa. Juttua varten haastateltiin myös konserttivirittäjä Matti Kyllöstä.