Nayteikkuna

Hän hymyilee kuin Mikko

Musiikkia puolen vuosisadan ajan tehnyt Mikko Alatalo on elämäkertansa ansainnut. Hänestä on kyllä jo kymmenisen vuotta sitten kirjoitettu yksi kirja, mutta vasta tämä lienee se virallinen, kohteen kanssa täydessä yhteistyössä ja -ymmärryksessä tehty.

 

Docendon kustantama reilun viidensadan sivun paksuinen järkäle piirtää kuvaa energisestä ja aikaansaavasta, mutta lyhytjännitteisestä ja jopa -pinnaisesta kansantaiteilijasta, joka on ikänsä joutunut tuskailemaan rock-taiteilijan ja kuplettimaakarin rooliensa välillä. Yhtälö on tietysti mahdoton, minkä rokkipoliisien pysyvään kiroukseen tuomittu Alatalo on joutunut karvaasti kokemaan.

Mielikuvissa Alatalon liukuminen vakavasti otettavasta lauluntekijästä tuulipukukansan suosikiksi alkoi jo 1970-luvun loppuvuosina. Soundin väki ja muut musiikin perimmäisen olemuksen ymmärtävät asiantuntijat diggailivat miestä aluksi kovasti, mutta noihin aikoihin kääntyivät selät ja takit, ja alkoi armoton dissaus jota on nyt kestänyt yli 40 vuotta. Se on vaivihkaa muovannut yleistä käsitystä Mikko Alatalosta.

Mutta ennakkoluulot syrjään ja kirja käteen. Ja kas, pian kannen avaamisen jälkeen lukija syöksyykin keskelle suomalaisen populaarimusiikin historiaa, jonka tärkeisiin virstanpylväisiin kuuluu ilman muuta manserockin synty. Juice Leskinen on kirjan keskeisiä sivuhenkilöitä, ja hänen sekä myöhemmän lauluntekijäparinsa Harri Rinteen kanssa Mikko perusti ensimmäisen levytyskokoonpanonsa Coitus Intin.

Mikko oli jo erkanemassa yhtyeestä, kun ”Marilynista” tuli superhitti ja Juicesta maamerkki suomirockin kartalle. Samaan aikaan Alatalo oli kuitenkin itse jo levyttämässä Finnvoxissa soolodebyyttiään, jonka nimikappale ”Maalaispoika oon” nousi listojen kärkeen Juicen singlen perään. Sittemmin kaksikko palasi tekemään musiikkia porukassa monet kerrat aina Juicen menehtymiseen saakka.

Televisiojuontajanakin suositusta Mikosta tuli supertähti laakista, ja kesän 1976 suosikkilistoilla hän oli jo maan ykkösartisti, Juiceakin suositumpi. Kirjassa kerrotaan, kuinka jako meni jo alusta pitäen niin, että Juicesta tykkäsivät pojat ja Mikosta tytöt. Se ei Mikkoa haitannut: laulajatähti, jolle ihailevien naisten seura on aina kelvannut ei kainostele kertoessaan, että aikojen saatossa kierroksessa on ollut muitakin leidejä kuin kulloinenkin puoliso.

 

Mikko Alatalo Hän hymyilee kuin Mikko

Artistin suhde muusikkoihinsa on elämäkerran kiinnostavinta antia. Kirja kertoo, kuinka Alatalo hurjan keikkakysynnän yllättäessä kiinnitti taustalleen tamperelaisia ja pohjanmaalaisia valmiita bändejä. Näistä tärkeimpiin kuului virtolainen Donna, josta Juicekin sittemmin kävi poimimassa soittajia aina kun tarvitsi.

Kirjassa kuvaillaan myös yhteistyötä tamperelaisen Tabula Rasan kanssa. Progebändiähän eivät omat keikat elättäneet, ja Alatalo kuvaileekin kirjassa hauskasti, kuinka Tabula Rasan settiä laahautui katsomaan aina ne pari kirkonkylän hippiä, ja kun pitkät soolot oli soitettu, tilaisuuden luonne tokan setin alussa muuttui, kun Mikko itse nousi bändin keulaan vetämään hittejään kirkuvan tyttölauman edessä. 

Alatalo otti Tabula Rasan mukaansa studioonkin, kun alettiin purkittaa seuraajaa ”Maalaispojalle”. Tukholmassa syntyi artistin progressiivisen alkukauden kovin tuotos ”Hasardi”, joka taisi olla vähän turhan kunnianhimoista ja korkealentoista teinifaneille, ja artisti putosi aallonharjalta.

Syksyn sävelen murskavoitto ”Vicky Lee” nosti kuitenkin Alatalon takaisin huipulle, ja kun perään tuli vajaan vuosikymmenen aikana kolme voittoa lisää, oli helppo alkaa painaa keikkaa kolmensadan vuositahdilla.

Keikkapuolesta kirja tuo esiin, että jo ammattiuransa ensimmäisen vuosikymmenen päättyessä Mikon bändien viettämä rock’n’roll -elämä alkoi lyödä realismia pataan ja pahasti. Kun kulupuolikin rassasi, oman bändin pyörittämisestä tuli rasite liian monessa mielessä. Alatalo ymmärsi, että keikat pystyisi hoitamaan paljon tehokkaammin ja riskittömämmin, kun siirtyy keikkabussista farmariautoon ja alkaa painaa pikitietä kaksin haitaristi-roudarin kanssa.

Rakenteeltaan kevyempi yksikkö tarkoitti enemmän keikkoja ja enemmän markkoja viivan alle. Kun roudausajat puristettiin kymmeneen minuuttiin esiintymisen molemmissa päissä, tehokas yksikkö pystyi paiskomaan keikkoja mielipuolisella tahdilla, ennätyksenä kahdeksan päivässä.

Kiinnostavana yksityiskohtana kirjassa nousevat esiin Alatalon muusikkovalinnat: hän ei ole keikoillaan sen koommin kuin ensialbumin jälkeisissä levytyksissään käyttänyt nimekkäitä kärkimuusikoita. Kirjassa päätellään, että varmojen sessiokettujen sijaan Alatalo antoi näin mahdollisuuden tuoreemmille naamoille, ja on kouluttanut riveissään kymmeniä muusikoita niinä vuosina, jolloin kevyen musiikin opistot olivat vielä harvassa.

Mikko Alatalon ja Harri Rinteen laulupajasta kirja paljastaa, että miesten työskentely on ollut niin luontevasti toisiaan täydentävää, ettei yhteisiin nimiin merkityistä tuotoksista voi jälkikäteen sanoa kumpi on tehnyt mitäkin. Parivaljakolta on päätynyt levyille yli 600 biisiä, ja Mikolta satakunta lisää omin päin.

 

Mikko Alatalo elämäkerta

Tuomas Marjamäen kirjoittama teos Mikko Alatalosta palauttaa kerralla uskon suomalaisiin muusikkoelämäkertoihin kirjallisuudenlajina. Kirjasta puuttuu se kotikutoinen huteruus ja virheiden paljous, mikä lajityyppiä tänäkin päivänä aivan liian usein vaivaa.

Suurelle yleisölle suunnattuna ”Hän hymyilee kuin Mikko” käsittelee tietysti laveasti artistin yksityiselämän dramaattisiakin vaiheita sekä kunnallis- ja valtakunnan politiikkaa, missä Alatalo vaikutti pitkän tovin, kun oli saanut säädettyä nuoruusvuosiensa vasemmistoradikalismia maalaisliittolaiseen suuntaan.

Harmi, ettei ansiokas kirja avaa Alatalon ajatuksia nimenomaan musiikintekijänä sen enempää kuin tekee. Kun tiedetään Alatalon kiistaton pätevyys laulajana, muusikkona ja säveltäjänäkin, olisi kattavasta kirjasta saanut vieläkin ehyemmän, jos lukijalle olisi annettu syvempi käsitys kohteen muusikkominästä. Nyt esimerkiksi lauluntekemisestä puhuminen typistyy tekstien syntyvaiheiden selvittelyyn. Ratkaisu on toki lukijoiden enemmistöä ajatellen ymmärrettävä – eikä tämä moite olekaan, vain huomio.

Silloin kun Alatalo pääsee puhumaan musiikista, hän kertoo ammentaneensa esimerkiksi amerikkalaisesta laulaja-lauluntekijäperinteestä ja kantrirokista, Eaglesin komppiakin oli johonkin biisiin kopsattu. Nämä kyllä kuulee jo Alatalon biiseistä. Voi kunpa kirjassa olisi jatkettu tuosta vähän lisää.

Tuomas Marjamäki: Hän hymyilee kuin Mikko, Docendo 2020.

Kovakantinen kirja, sivumäärä 542, ISBN: 978-952-29182-3-9 

 

11.09.2020
|
Teksti: Tommi Saarela | Kuvat: Harri Hinkka
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy