Elämäni kitarat: Jukka Orma – Gretsch vaatii erilaista kosketusta kuin Stratocaster

Kitaroita, mielipiteitä, tarinoita soittimien takaa. Suomalaiset kitaristit esittelevät itselleen tärkeitä instrumentteja, ”elämänsä kitaroita”, vieraana tällä kertaa Jukka Orma. 


 

Suomirockin monipuolisimpien ja kenties samalla myös erikoisimpien kitaristien joukkoon lukeutuvan Jukka Orman soittoa on vuosien varrella kuultu hyvin monenlaisissa konteksteissa, niin bluesista jazziin kuin rockista etnoon. Viime vuonna julkaistun Orman oppivuodet -levyn myötä hän astui aikaisempaa näkyvämmin esiin väkevänä sooloartistina.

Taival on ollut pitkä ja polveileva. Keikoilla kiertäminen alkoi jo 15-vuotiaana Markku Karjalaisen orkesterissa Läähätän ja läkähdyn -hitin siivittämänä. Tuo aika oli Ormalle ”ensimmäinen raaka esiintyvän muusikon koulutusjakso”. Se opetti myös peruskierrot Topi Kärjen ja Unto Monosen kappaleista, ja johti oivallukseen, että ”samat kierrot pyörii myös Stevie Wonderin musiikissa”.

Tällä haavaa Orma esittää omaa musiikkiaan, jonka lisäksi hän on mukana Underground Rock Orchestrassa sekä Marjo Leinosen Car-Keys -bändissä. Viimeksi mainitulle hän on myös tehnyt kappaleita, joita kuvailee ”bluesiksi kertosäkeistöillä”.



Nososta se lähti

Soittamisen Orma aloitti ’60-luvulla Jaakko Noson Soittaja B:llä, joka kulki mukana myös Ingmar Englundin pitämille soittotunneille. Opinnot jatkuivat Yamahan klassisella kitaralla Taisto Wesslinin ja Ivan Putilinin johdolla.

Ensimmäinen sähkökitara oli Levinin orkesterimalli, ja sen jälkeen Orma hankki kesätyörahoilla punaisen Gibson 335:n Turusta Putske Stråhlmanilta. 1970-luvulla Ormasta tuli leimallisesti strato-soittaja, koska ”se on niin monipuolinen”.

Tapasimme Jukka Orman hänen työtilassaan Helsingissä Kaapelitehtaalla. ’90-luvulla siellä toimi Orman studio LeninKarma TotalSound, jossa syntyi valtavirrasta roimasti poikkeavaa soundia. Vaikka hän etukäteen varoitteli, ettei nykyään enää juuri kitaroita omista, niin löytyihän niitä Kaapelin kellarista muutama. Samalla kävi ilmi, että nykyinen ykköskitara on jotain aivan muuta kuin Stratocaster.


Gretsch White Falcon

– Soitan nykyään lähes pelkästään tällä kitaralla. Halusin juuri tämän Gretschin ensinnäkin siksi, että se on erittäin kaunis ja hieno instrumentti. Kuolasin kitaraa pitkään Kitarapajassa, missä se oli myyntitilissä, ja se meni jopa niin pitkälle, että maksoin jo käsirahan. Sitten en kuitenkaan saanut säästettyä loppusummaa, ja luulin, että se oli siinä. Mutta tietämättäni rakas vaimoni Anja sekä ystäväni Roni Martin organisoivat keräyksen, jolla kitara saatiin lunastettua Pajalta. Kitara annettiin minulle Tavastian levynjulkaisukonsertissa viime vuonna, ja täysin puun takaa. Kun menin soittamaan encorebiisiä, Anja käveli yleisön joukosta kitaran kanssa ja antoi sen Ronille. Hän laittoi sen kaulaani sanoen: ”ala soittaa, se on vireessä”.

– Tämä on erittäin hyvin rakennettu soitin, joka soi hyvin vireessä ja todella hyvässä balanssissa eri puolilta otelautaa, ja on muutenkin laadukas. Osittain tähän Gretsch-ihailuuni on vaikuttanut se, että aikoinaan tuli vietettyä aikaa Tommie Mansfieldin kanssa, jonka mielestä Gretsch oli se ainoa oikea kitara.

 

 

– Ennen en olisi pystynyt soittamaan Gretschillä lainkaan, sillä esimerkiksi Sielun Veljissä kielet olisivat irronneet tallapalojen urista heti ensimmäisellä iskulla. Tämä kitara onkin vaikuttanut soittotapaani. Nykyään soitan pelkästään sormilla, ja pidän Wegenin plektraa tuossa tallan ja kielenpidikkeen välissä, jolloin yläkielet pysyvät varmasti kiinni tallassa. Ja vaikka kantri  on aina ollut minusta yhtä kaukana kuin heavy, niin tällä kitaralla huomaan soittavani jopa country-likkejä. Myös vahvistimen kanssa Gretsch käyttäytyy hyvin erilailla kuin strato, jolla feedbackia pystyy helposti hallitsemaan. Tällaisen kitaran kanssa kierto on herkemmässä ja jonkin verran hallitsemattomampi; siitä tulee soittoon tavallaan vaaran tuntua. Soitin Gretschillä myös Kulttuuritalon Hendrix-konsertissa, missä monet soittivat Fendereillä ja yleensä lankkukitaroilla. Hendrixiä voi siis soittaa tällaisellakin – ei ole pakko tehdä samalla tavalla kuin muut.

 

Custom-Stratocaster, Wegen rakentama

– Olin pitkään ihan pelkästään Stratocaster-soittaja. Minulla on ollut niitä paljon, joista pitkäaikaisin oli vuoden ’64-malli, joka oli tuotu seuraavana vuonna Suomeen Englannista. Sen ostin eräältä helsinkiläiseltä kitarakeräilijältä. Tuossa kitarassa oli kaikki alkuperäistä, mitä nyt takamikrofonin käämi oli katkennut, ja se jouduttiin korjaamaan. Jouduin kuitenkin luopumaan siitä yhdessä vaiheessa. Minulla on ollut myös Juha Nuutisen rakentama ja suunnittelema Jazzcaster, yhdistelmä Stratocasterin kaulasta ja Jazzmasterin rungosta, johon oli laitettu P-90 -mikit. Sen kitaran omistaa nykyään Rane (Raitsikka), joka soittaa sillä Atomirotassa.

– Tämä Wege oli kaveri, johon tutustuin aikoinaan Lepakossa, koska hän hengaili siellä paljon. Jossain vaiheessa hän innostui kitaroiden rakentamisesta, ja kävi veneenrakentajan koulutuksen. Olen itse maalannut tämän, ja täältä löytyy esimerkiksi lasteni nimet. Mikrofonit ovat Seymour Duncanin. Vibrakammen olen säätänyt kellumaan, ja se liikkuu sen verran, että saan venytettyä esimerkiksi g- ja h-kielet yhtä aikaa a-molliksi.



– Kun pyysin Wegeä rakentamaan tämän Stratocasterin, halusin että kitaraan tulisi vasurikaula. Innoitus juontui pitkäaikaisesta Hendrixin kuuntelusta. Laskeskelin, että matalat punotut kielet olisivat löysempiä ja yläkielet kireitä, flyygelin tapaan. Käytin pitkään vieläpä tosi paksuja kieliä, 013-settiä, jossa ala-e oli 058 ja g-kieli punottu. Matalilla kielillä soundi tuntui kuitenkin aina tunkkaiselta. Kun vaihdoin ohuempaan settiin, ymmärsin, että ne soivat paremmin. Minähän nimittäin soitan ihan standardivirityksessä. Remun ja Mikko Löytyn kanssa vedettiin yksi vuosi Eb-vireellä. Esittelin idean Remulle, koska iän karttuessa laulaja ei välttämättä yletä enää korkeimpiin säveliin. Hän oli, että ”jumalauta, toi on hyvä, vedetään tolla!” Sitten soitettiin koko vuosi niin.

 

 

Nykyään pärjää vähemmällä

Orma kaivaa haastattelun aikana esille myös Fender Musicmasterin sekä vanhan tsekkiläisen Lignatone-orkesterikitaran. Jälkimmäisen kanssa hän myös poseeraa Orman oppivuodet -levyn kansikuvassa. Nämä kitarat eivät kuitenkaan ole varsinaisessa aktiivikäytössä.

– Musicmasteria olen käyttänyt midi-systeemin kanssa. Talla on vaihdettu aika karkeasti, joten ajattelin, ettei haittaa vaikka tähän sellaisen laittaa. Lignatone taas on Edward Vesalan peruja. Hän osti näitä kaksi, ja antoi ne minulle ja Jimi Sumenille. Tällä soitin uuden levyn Aavelaiva-kappaleen, siihen tällainen soundi sopi hyvin.

Näiden lisäksi Orman arsenaalista löytyy Nuutisen pitkäkaulainen käännetty Firebird (”Urosbokseri”), Höfnerin jazzkitara, Fernandez Les Paul, sekä kotikitarana Sielun Veljien Suomi – Finland -ajoilta periytyvä Levinin orkesterikitara.

Orma omistaa myös joukon etnisiä kielisoittimia.
Ehkäpä erikoisin hänen soittimistaan, ja vieläpä itse rakentama, on Härveli. Se koostuu kierrejousista, auton ja pöytälampun osista sekä kaiken läpi kulkevasta pianolangasta.

– Vehkeessä on 14 mikrofonia, ja sitä soitetaan pikkumikserin läpi. Soundi on häkellyttävä sekoitus kaikuja, afrikkalaista kielisoitinta ja jopa auton kaasutinta. Soittokunnossa korkeus on kolmisen metriä, kuvailee Orma.

2000-luvun vaihteen suosikkiohjelma Hotelli Soinnussa Jukka Orma nähtiin muhkean laitearsenaalin kera. Tämä Orman nelitie-vahvistinjärjestelmäksi kutsuma kokonaisuus syntyi soundikokeiluista Kaapelin kellarissa.

– Minulla oli kaksi isoa pedaalilautaa, joihin signaali meni putkietuasteen kautta (Binson, Dynacord). Menin aina pari tuntia ennen muita soittajia kasaamaan kamojani. Oli oikeastaan ihme, että se toimi joka kerralla, Orma päivittelee.

Systeemiin kuului myös omatekoinen attenuaattori-järjestelmä, jossa oli eriarvoisia keinokuormavaihtoehtoja:
– Villein niistä oli kaiutinkaapeliin kytketty jääkaapin lamppu. Se alkoi sykkiä soiton rytmin tahtiin aina, kun vähänkin isompaa signaalia meni styrkkarista kovaäänisiin.

Nykyään Ormalle riittää yksi pedaalilauta, jonka Custom Boardsin Kimmo Aroluoma rakensi Sielun Veljien paluukiertueelle. Sen jälkeen Orma on kuitenkin lisännyt pedaaleja ja muuttanut järjestystä.

 

 

Sielun Veljien suosituin levy  L’amourha tehtiin T.T. Oksalan kanssa, jonka vaikutuksen sillä myös kuulee.
– Sehän oli se Oksalan soundi, ja siinä mielessä albumi poikkesi meidän muista levyistä aika huomattavasti. Me käytettiin siihen aikaan keikoilla Ampegin nuppeja, joihin säädettiin aina puhdas soundi. Idea oli, että vahvistimesta tulisi mahdollisimman paljon puhdasta voimaa. Siinä Ampeg oli hyvä. Särö tehtiin sitten pedaalilla. Käyttämiemme kitaroiden kielet vaihdettiin joka keikan jälkeen, ja basson kielet keitettiin, koska ne maksoivat sen verran enemmän. Tuohon aikaan soitettiin myös Kramerin kitaroilla, jotka ostettiin vakuutusrahoilla Kitarapajasta, kun meidän kamoja varastettiin 
Venäjällä.

 

Nykyään Jukka Orma pärjää yhdellä Fenderin vahvistimella, joka kuitenkin kätkee sisuksiinsa kaksi Fenderiä. Kyseessä on Joni Vesasen rakentama Dual-Champ Turbo-Deluxe.

– Nämä kuoret on otettu minun vanhasta Fender Quadista. Toinen kanava on Fender Champ, toinen taas Deluxe, ja molemmilla on siis oma päätevahvistin. Yleensä pidän molemmat puolet päällä yhtä aikaa; silloin saan Champista kirkkaan yläkerran ja Deluxesta tulee keskialue. Ainoa huono juttu on se, että tämä on todella painava, koska sisällä on kaksi päätemuuntajaa, Orma kertoo.

 

Etusormi on tärkeä

Vaikka Gretsch on kitarana vaikuttanut Orman soittotapaan, hänen tekniikkaansa on jo ’80-luvulta vaikuttanut vasemman käden etusormeen leipäveitsestä tullut vamma, joka ”vaikeuttaa soittamista merkittävästi”. Tämän vuoksi esimerkiksi täydellisen barré-otteen tekeminen ei etusormella onnistu.

 

 

– Se saatiin leikkauksessa korjattua osittain, mutta etunivel ei taivu tarpeeksi. Minun täytyy soittaa myös Chuck Berry -jutut niin, että pidän peukaloa enemmän kaulan takana kuin siinä reunan päällä, muuten etusormea ei saa taivutettua kahden ylimmän kielen päälle. Se taas tuntuu minusta tosi hassulta, koska ennen peukalo oli lähes aina kaulan reunan päällä. On siis ollut pakko löytää uusia tapoja: jotta saan tutun ”peukalo otelaudan yli” -tuntuman, soitan useimmiten Berry-tyyppiset jutut vasurin keskisormella, Orma toteaa ja tekee vertauksen:

– Djangolta meni nimetön ja pikkusormi, mutta hänellä toimi etu- ja keskisormi, joilla pystyy tekemään tosi paljon asioita. Etusormi on kitaristille tosi tärkeä. Myöhemmin minulle tuli myös oikean käden etusormeen joku jännevamma, ja siihen loppui flamencon soitto, koska siinä etusormen lyönti on todella tärkeässä osassa.

Näistä vastoinkäymisistä huolimatta työ muusikkona on jatkunut. Viime vuonna julkaistu Orman oppivuodet on tuonut työnkuvaan myös uuden puolen, soolokeikat pienissä ravintoloissa. Kun musiikki ei ole tyyliltään varsinaista hittikamaa, olisi mahdotonta työllistää kokonaista bändiä jatkuvasti.

Orma myöntää, että joissain paikoissa hänen musiikkinsa toimii paremmin kuin toisissa. Tällöin komea kitara nousee omaan rooliinsa: Gretsch White Falcon toimii myös huomion kiinnittäjänä.

– Yleensä jokaiseen paikkaan tulee jonkin verran ihmisiä, jotka ovat tulleet kuuntelemaan musiikkiani. Joillain asiakkailla saattaa kuitenkin karaokeilta keskeytyä tunniksi siihen, että väliin tulee tällainen erikoisen näköinen tyyppi, joka soittaa omituisia kappaleita. Mutta kun menen lavalle Gretschin kanssa, pukeutuneena Paola Suhosen tekemään Ivana Helsingin kimaltavaan takkiin, niin kyllä se yleensä huomataan. Ja se taas laittaa yrittämään oikein kunnolla, Jukka Orma toteaa.

 

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 5/2017. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 

 

09.12.2018
|
Teksti: Timo Östman | Kuvat: Juha Seila
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy