Äänekosken Keitelejazzin merkkivuoden yksi pääesiintyjä oli John Abercrombie (1944 – 2017), joka 1900-luvun lopun parhaimpien jazz-kitaristien joukkoon eittämättä kuulunut muusikko. Hän aloitti Barney Kesselin innoittamana, koki 1970-luvulla fuusiojazzin etsikkoajan, mutta löysi lopulta oman äänensä enemmänkin perinteisen ja vapaamman jazz-ilmaisun välimaastosta.
Joskus aikataulut ovat hankalia. Näin esimerkiksi Äänekoskella John Abercrombien trion kanssa. Johnilla, rumpali Adam Nussbaumilla ja basisti Jeff Berlinillä oli takanaan 20 tunnin lento New Yorkista ja öinen automatka Helsingistä Keski-Suomeen. Kun välillä piti nukkuakin, ei haastatteluun jäänyt paikan päällä paljoakaan aikaa, sillä bändi poistui Suomesta heti festivaalin jälkeen. Onneksi John kuitenkin kohteliaana miehenä jatkoi haastattelua parin viikon päästä puhelimitse kotoaan Yhdysvaltain itärannikolta.
Jutun alkuun päästiin bändin ruokailun yhteydessä äänekoskelaisessa ravintolassa. Koska John esiintyi festivaalilla trio-kokoonpanossa, utelin aluksi, lieneekö trio hänelle se mieluisin yhtyeformaatti?
– Pääosin kyllä. Soitan aika paljon duo-, trio- ja kvartettikeikkoja. Omasta näkökulmastani pienempi kokoonpano antaa enemmän tilaa ja mahdollisuuksia improvisoida. Yleensä minulla on sitä tylsempää, mitä isompi bändi, John naurahtaa.
Tänä iltana festivaalilla esiintyy Joey DeFrancesco. Itse olet myös soittanut triossa urkuri Dan Wall´in kanssa. Poikkeaako soittosi urkutriossa paljonkin siitä, miten soitat basistin kanssa?
– No, poikkeaahan se tietysti, kun urkutriossa soinnut tulevat kosketinsoittajalta. Tällöin soolojen taustat kuulee eri tavalla, kun taas basson kanssa soundi on avoimempi. Voisin kai sanoa, että basso-rumputriossa minulla on enemmän vastuuta, koska joudun soittamaan sointumaisemmin. Sen sijaan urkutriossa soitan luultavasti enemmänkin saksofonistin tai trumpetistin tapaan, eikä minun tarvitse täyttää tilaa harmonialla yhtä paljon. Tavallaan tämä basistin kanssa soittaminen on vähän haastavampaa, John kokee.
Olet soittanut jonkin verran duo-juttuja kitaristien, esimerkiksi John Scofieldin ja Ralph Townerin kanssa. Onko lähestymistapasi tuolloin mitenkään tietoisesti erilainen, kuin jos soittaisit vaikkapa pianistin kanssa?
– Ei oikeastaan. Ralph Towner oli tietysti tapauksena vähän erilainen, sillä hänellä on klassisen kitaristin koulutus ja soittotekniikka. Silloin jouduinkin opettelemaan soittamaan hänen kanssaan. Se ei ollut vaikeaa, mutta erilaista. Ralph ei soita pianistin tavoin blokkisointuja, vaan hyvin orkestraalisesti. Musiikki oli klassisvaikutteista ja orkesterimaista, ja jouduin improvisoimaan hieman erilailla, koska Ralphin kappaleet ovat aika vaikeita, jatkaa John aiheesta puhelimessa kotoaan käsin.
– Lähestymistapaani muuttaa enemmänkin sen toisen muusikon soittotyyli. Jos hän jättää paljon tilaa, minäkin teen niin. Jos hän taas soittaa paljon, itsekin tuppaan soittamaan enemmän nuotteja.
Fuusiosta ECM-talliin
John Abercrombie syntyi vuonna 1944 New Yorkissa ja varttui Connecticutissa. Kitaransoiton hän aloitti 14-vuotiaana, Chuck Berryn likkien innoittamana. Enemmän häntä kuitenkin viehätti Barney Kesselin kitarointi, minkä seurauksena hän myöhemmin pyrki Bostonin Berklee Collegeen. Jo opiskeluaikoina Johnia työllistivät nimekkäät jazz-muusikot, urkuri Johnny Smith sekä Michael ja Randy Breckerin varhainen fuusiokokoonpano Dreams.
Valmistuttuaan Abercrombie muutti New Yorkiin, ja saavutti heti jazz-piireissä mainetta sessiomiehenä. Suurempaa suosiota tuli fuusioartistien eturivissä vaikuttaneen Billy Cobhamin bändissä, joka keikkaili Doobie Brothersin kaltaisten rock-artistien kanssa. Fuusio ei kuitenkaan lopulta ollut se omin juttu. Se käy ilmi, kun ruokailun lomassa kysyn millaisena Abercrombie kokee soittonsa 1970-luvun alusta näin jälkikäteen katsottuna:
– Hyvin hajanaisena. Se ei ollut elämäni mielenkiintoisinta aikaa. Urani oli silloin alussa, ja yritin löytää itselleni soitettavaa. Toki mukaan mahtuu hienojakin muistoja – esimerkiksi se, että pääsin soittamaan Billy Cobhamin kanssa.
– Koen, että suuri osa musiikistani tuolta ajalta ei ole kauhean kiinnostavaa. Se kun oli aikakautta, jolloin kaikki yrittivät kuulostaa Mahavisnu Orchestralta tai Weather Reportilta. Minua sitten pyydettiin soittamaan juuri moniin tuollaisiin projekteihin, vaikkei se oikein tuntunut omalta alueeltani. Silloinhan ei ollut kovin montaa kaveria, jotka pystyivät sekä soittamaan jazzia että käyttämään särösoundia ja wah-pedaalia. Olin yksi heistä, ja siksi löysin itseni aika ajoin hieman oudoista tilanteista, John arvioi.
Olit mukana vuonna 1974 Gil Evansin sovittamalla ja johtamalla Jimi Hendrix -tribuuttilevyllä, jolla hänen kappaleitaan esitettiin big band -sovituksina. Alunperinhän Evansin oli tarkoitus tehdä levy yhteistyössä Hendrixin itsensä kanssa. Oliko Jimi sinun kannaltasi tärkeä vaikuttaja fuusiosoiton saralla?
– Hendrix oli iso vaikuttaja, vaikkakaan ei minulle tärkeimmästä päästä. Päävaikutteeni tulivat jazzin saralta, eivät rockista. Jimi oli toki yksi niistä muutamasta rock-muusikosta, joiden soitosta pidin. Hän lähestyi soitintaan hyvin vapaalla tavalla, samoin kuin hyvä jazz-muusikko. Hänen kielioppinsa ja kikkansa muusikkona eivät olleet jazzia, mutta soittonsa fiilis lähes kylläkin.
– Olen aina pystynyt samaistumaan Hendrixiin, mutta en ole koskaan ajatellutkaan pystyväni soittamaan rock-kitaraa hänen kaltaistensa tavoin. Siksi en edes yritä soittaa rockia.
Fuusion parista ei siis löytynyt mieluista tulevaisuutta, mutta muuten Abercrombien ura alkoi 1970-luvun alkupuolella mennä hänen haluamaansa suuntaan. Hän oli tavannut saksalaisen ECM-levymerkin perustajan Mahfred Eicherin, joka pyysi Abercrombieta talliinsa. Tuon jälkeen John on levyttänyt ECM:lle lähes 30 albumia ja oma ääni on löytynyt. Entä millainen on Abercrombien tyypillinen ECM-sessio, sillä käsittääkseni nuo levytykset tehdään usein melko nopeassa aikataulussa?
– Totta. Ne seuraavat lähes aina samanlaista kaavaa. Yleensä harjoittelemme soittajien kanssa päivän verran, mikäli se on mahdollista. Levytämme maksimissaan kaksi päivää, jonka jälkeen yksi päivä käytetään miksaamiseen. Eli sessiot kestävät yleensä kolme päivää, ja sen päätteeksi minulla onkin valmis tuote kädessäni. Toki sitten kappalejärjestyksen editointi ja masterointi tehdään erikseen. Lisäksi ECM tekee kannet.
– ECM:n julkaisemat levyt kuulostavat tuotetummalta kuin mitä ovat. Se johtunee siitä, että Manfred Eicher on niin hyvä miksaaja; hän ymmärtää instrumenttien soundien päälle ja osaa luoda äänimaiseman, jota on mukava kuunnella. Lisäksi äänittäjät ovat aina ammattilaisia ja studiot hyviä, teimme hommia sitten New Yorkissa tai Norjassa.
Muutamalla viimeisimmällä levylläsi on ollut mukana viulisti Mark Feldman. Halusitko mukaan viulistin jostain tietystä syystä?
– No, ensi kädessä halusin Markin mukaan hänen itsensä vuoksi, mutta kyllä myös siksi, että pidän viulun ja kitaran yhteissoinnista. En kuitenkaan halunnut tehdä samanlaista musiikkia kuin vaikkapa Django Reinhardt Stephane Grappellin kanssa tai Jerry Goodman John MacLaughlinin kera. Sen sijaan halusin jutun kuulostavan enemmänkin kamarijazzilta. Siihen juuri Mark on täydellinen viulisti, sillä kukaan ei soita viulua hänen tavallaan. Hän osaa soittaa biisejäni, jotka saattavat olla hyvälle jazz-viulistille vaikeita, koska ne eivät seuraile perinteistä jazz-harmoniaa.
Samoin noilla levyillä on soittanut rumpuja persoonallinen Joey Baron.
– Pääasiassa halusin myös Joeyn juuri hänen itsensä takia. Hänhän pystyy soittamaan mainiosti lähes mitä tahansa jazzia, aina hyvin perinteisestä tyylistä free-ilmaisuun ja kaikkea niiden väliltä. Hän nimenomaan muusikko, eikä pelkästään rumpali. Joeyn kanssa pystyn soittamaan juttuja, joihin en pysty muiden rumpaleiden kanssa. Voimme soittaa hyvin vapaalla meiningillä, mutta musiikki kuulostaa silti oikealta kappaleelta. Hän on erittäin reaktiokykyinen soittaja. Samaa pätee Marc Johnsoniin, joka on suosikkibasistini.
– Halusin juuri nämä muusikot uusimmalle levylleni myös siksi, että hain tuota kamarimaisuutta ja akustisuutta, vaikka itse soitankin sähkökitaraa. Esimerkiksi Mark ei soita viuluaan sähköistettynä, vaan akustisesti suoraan mikrofoniin.
Soinnin salat
Mitkä ovat mielestäsi hyvän kitarasoundin elementit, jos lähdemme siitä ajatuksesta, että soundiin vaikuttavat monet muutkin asiat kuin vain vahvistin ja kitara?
– Tietysti jokaisella on oma käsityksensä ”hyvästä kitarasoundista”. Jotkut tykkäävät soittaa isoja jazz-kitaroita paksuilla kielillä, ilman mitään efektiprosessointia. Ja se on heidän mielestään hyvä soundi. Itse arvostan tuota soundia paljon, koska vartuin kuunnellen sellaisia kitaristeja kuin Jimmy Rainey, Tal Farlow, Wes Montgomery ja Kenny Burrell. Eikä silloin 1950- ja 1960-luvuilla juuri mitään efektejä ollutkaan, ainoastaan kaiku, John pohtii.
– Omalta kannaltani kaiken lähtökohta on hyvä kosketus instrumenttiin. Kuinka vasen ja oikea käsi toimivat synkassa, ja kuinka kehität niiden kautta soinnin? Samaa sointia koitan hakea, soitinpa vaikka akustista kitaraa. Ja tässä tulee kuvaan se seikka, että kitaran tulee olla säädetty oikealla tavalla. Jos tykkää soittaa kovalla tatsilla, tulee kielten olla paksummat ja säädetty korkealle otelaudasta. Itse taas soitan hyvin kevyesti, joten käytän ohuita kieliä, jotka on säädetty matalalle.
Puhutaanpa hieman oikean käden tekniikastasi, sillä huomasin soundchekissä sinun soittavan pelkästään peukalollasi. Juontaako se juurensa ihan Wes Montgomeryn soundista?
– No tottakai se viime kädessä hänen perinnöstään tulee. Mutta varsinaisesti aloin soittaa peukalolla, koska halusin kuulla lämpimämmän soinnin, jota plektralla ei saa aikaan. Aloitin peukalon käytön pikkuhiljaa noin 15 vuotta sitten. Lisäksi tahdoin myös tuntea soittimeni eri tavalla. Samoin kuin vaikka Jeffillä (samassa pöydässä istuva Berlin) on muovin sijaan sormet kielten ympärillä, minäkin halusin tuntea tuon suoran kosketuksen kieliin, toteaa John Äänekoskella.
Koetko vaikeaksi soittaa esimerkiksi nopeita kahdeksasosajuoksutuksia pelkällä peukalolla?
– Kyllä, mutta onneksi on useita tapoja soittaa. Itse asiassa tietyt kahdeksasosa-jutut ovat aika helppojakin pelkällä peukalolla, koska vasemmalla kädellä voi tehdä paljon asioita. Nopeita pentatonisia kuvioita en kuitenkaan pysty enää soittamaan. Toisaalta en sellaisista juuri enää välitäkään.
Et siis käytä plektraa enää ollenkaan?
– En. Ehkä vielä palaan siihen jossain vaiheessa, mutta ainakaan viime kerralla yrittäessäni en enää pystynyt sitä käyttämään.
Tietysti soundiin vaikuttaa myös se, mitä asioita kitaralla soittaa. Oletko enemmän horisontaalinen vai vertikaalinen soittaja suhteessa harmoniaan?
– Ehkä enemmänkin horisontaalinen, mutta vähän molempia kyllä. Ajattelen kitaraa useammin horisontaalisesti ja soitan linjoja otelaudalla enemmänkin ylös- ja alaspäin vertikaalisesti liikkuvan pentatonisuuden sijaan. Kitarahan on toki sekä melodinen että harmoninen instrumentti, mutta minä koen sen enemmän melodisena, horisontaalisena ja lineaarisena. En siis ajattele soittoani juurikaan kielten halki rakentuvina hahmoina ja tietynlaisina arpeggioina. Tuolloin soundista tulee mielestäni helposti kaavamainen, harjoitellun kuuloinen, kun taas horisontaalisessa ja lineaarisessa tavassa on enemmän melodisuutta. Mutta toki lähestyn asiaa myös vertikaalisesti, eli käytän molempia tapoja, niinhän me kaikki teemme, John kertoo.
Soundin ympäröivyys
Kuulut Berkleen konservatoriosta valmistuneisiin amerikkalaisiin jazz-kitaristeihin. Toisen vaikuttajakitaristin, Mike Sternin mukaan jazz-kitaran sointi alkoi muuttua Berklee´ssä 1970-luvulla enemmän rockmaisempaan suuntaan. Oliko Berkleen ajalla vaikutusta jo sinunkin soundin muotoutumiseen?
– Kaikki puhuvat Berkelee´n kohdalla ns. ”Bostonin soundista”, viitateen soittotyyliin. Kun itse menin sinne 1960-luvulla, ei Bostonissa oikein ollut muita jazz-kitaristeja kuin minä ja Mick Goodrick. Minulle se paikka oli ihan puhdas jazz-koulu, eikä soundimielessä vaikuttanut omaan soittooni. Silloin fuusiojazzia ei vielä oikein ollut, ja rock taas koettiin musiikiksi, jota soitettiin vain rahan vuoksi. Se ei ollut vakavasti otettavaa soittamista jazzarille. Myöhemmin asiat muuttuivat, ja näkisin, että esimerkiksi Pat Methenylla ja Mick Goodrickilla on ollut vahva vaikutus Berkleen oppilaitokseen.
Efektien käyttö tuntuu olevan luontevaa monille 1970-luvulla aloittaneilla jazz-kitaristeille.
– Se on sitä noille moderneille soittajille. Tiedän, että Mike Stern soittaa stereona, samoin kuin John Scofield tapasi tehdä. Ja Pat Metheny soittaa varmasti enemmän kuin stereona, suorastaan ympäröi itsensä soundillaan. Hän oli se ensimmäinen, jonka kuulin soittavan kahden vahvistimen kautta. Hän haki sillä tavoin soundilleen ympäröivyyttä sekä puhtautta. Se on tietysti helpompaa saavuttaa kahdella vahvistimella.
Efektilaitteiden käytön suhteen Abercrombie itse on maltillinen:
– Käytän niitä jonkin verran, koska haluan kitarasoundin ikään kuin ympäröivän itseni. Ilman jonkinlaista kaikua en oikeastaan pystykään soittamaan. Joskus käytin efektejä enemmänkin, mutta se oli sellaista kokeilunhalua, jolla ei ole varsinaisesti tekemistä soundin perimmäisen olemuksen kanssa.
– Jossain vaiheessa, kaikkien kokeilujen jälkeen, huomaa löytäneensä oman soundinsa. Se voi vaatia kaikenlaisia kokeiluja efektien ja kitaroiden kanssa, kunnes tajuaa, että soundi on nyt se mitä on aina halunnut. Omalla kohdallani siihen vaikutti myös se, että vaihdoin plektran käytön peukalolla soittoon ja löysin siten lämpimän soinnin, John pohtii.
Mennään lopuksi vielä hieman pidemmälle kitarasoundin prosessoinnissa: Sinähän käytit aika paljon kitarasyntetisaattoria 1980-luvulla, esimerkkinä vaikkapa ”Animato”-albumi.
– ”Animato” on siinä mielessä mielenkiintoinen tapaus, että sillä en oikeastaan soittanut paljonkaan kitarasyntikkaa. Levyn musiikin sävelsi Vince Mendoza, ja se oli orkestroitu jo etukäteen käyttämällä syntetisaattoreita. Siihen päälle minä ja Jon Christensen soitimme melodiat ja soolot. Improvisoin muutamassa kappaleessa kitarasyntikalla, mutta pääosin levyllä kuulee tavallista efektoitua kitaraa.
– Alunperin aloin käyttää kitarasyntetisaattoria Pat Methenyn innoittamana. Hänellä oli se ihan yksinkertainen malli, Rolandin heksafoninen GR-300, jonka sointi oli jossain trumpetin ja elefantin välimaastossa. Itse ostin paljon monimutkaisemman mallin, josta sai ilmoille esimerkiksi huilu- ja viulusoundeja. Käytin sitä 1980-luvulla pääasiassa triossani, jossa olivat mukana Marc Johnson ja Peter Erskine. Teimme albumin ”Current Events”, jolla soitin oli aika isossa roolissa. Instrumentista sai kyllä irti monia mielenkiintoisia ja värikkäitä soundeja, jotka olivat säveltäessä varsin innoittavia. Kuitenkin varsinaisessa sooloimprovisoinnissa koin kitarasyntikan enemmänkin rajoittavaksi kuin ilmaisuvoimaiseksi. Tavallinen kitara on siinä mielessä paljon parempi väline, kokee John Abercrombie nyt, reilut parikymmentä vuotta myöhemmin.
Kahdella vahvistimella
Mike Sternin ja Pat Methenyn tavoin myös John Abercrombie on mieltynyt soittamaan stereona. Äänekoskella soundia tuuttasivat ilmoille jazz-kitaristille tyypillisesti kaksi Rolandin Jazz Chorus-transistorivahvistinta. Ne ovat hänen keikkasuosikkejaan, koska vahvistin on tuttu ja luotettava.
Ainoana kitarana mukana oli Brian Mooren Les Paul -tyylinen custom-kitara, jossa on f-aukot ja kuusikansi. Kitarasignaalin John jakaa kahteen vahvistimeen vanhalla Bossin SE-50-multiefektillä, josta tulee kaiku, chorus ja delay.
– Se on ollut minulla jo parikymmentä vuotta. Niitä ei enää löydäkään mistään muualta kuin e-Baysta. Sen lisäksi settiini kuuluu oikeastaan vaan Bossin graafinen EQ, Fulltonen säröpedaali ja volumepedaali. Ne kaikki mahtuvat pieneen salkkuun, mikä tekee kiertämisestä hyvin helppoa, John kertoo.
Käytätkö vielä Polytonen Minibrute-vahvistinta, joka on ollut monien jazz-kitaristien suosikki?
– Kotona kyllä, ja rakastan sen sointia. Niitäkään vain ei tahdo löytää kovin helposti kiertueita varten. Polytonessa on lämmin, keskialuevoittoinen sointi, josta useat jazz-soittajat tykkäävät. Itse pidän Polytonesta yhdessä Rolandin JC:n kanssa. Kun soitan niillä stereona, saan Polytonesta lämpimän keskialueen ja Rolandista hyvin kirkkaan soinnin. Se on hyvä yhdistelmä. En enää oikeastaan osaakaan soittaa vain yhden vahvistimen kautta, sillä se tuntuu minusta aika tyhjältä.
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2009. Vastaavantyyppisiä, niin lyhyitä kuin pitempiäkin, musiikkiin ja sen tekemiseen uppoutuvia haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
Jos pidät näitä juttuja hyödyllisinä tai viihdyttävinä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan.
Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
