Swallow The Sun on tärkeimpiä raskaan rockin bändejämme juuri nyt. Eikä vähiten siksi, että yhtä lailla progesta kuin tunnelmaa ja tekniikkaa korostavista metallin tyyleistä aineksia uuttava Juha Raivio osaa paitsi maalata vaikuttavia mielikuvia, myös pysyä riittävän salaperäisenä.
Myyteillä pelataan ja mielikuvilla ratsastetaan rockin eri alalajeista ehkä eniten metallissa ja siellä sitä enemmän mitä mustemmiksi ja makaaberimmiksi sävyt käyvät. Tästä riittää kokemusta myös genren kansainvälisesti arvostetuimpien biisintekijöiden joukkoon lukeutuvalla Juha Raiviolla, jota on visionsa ja tinkimättömyytensä ansiosta kutsuttu ”suomalaisen metallin omatunnoksi”. Tinkimättömyys aiheuttaa toisinaan myös kitkaa, kun tekijän ja vastaanottajan odotukset eivät kohtaakaan suoraan.
– Ihan pimeimmän blackin ja sen harrastajien kanssa ei ole tullut oltua paljon tekemisissä, mutta flirttailu doomin kanssa nosti heti mekkalan faniporukan syvistä riveistä. Vaikka pyrintömme olivat sataprosenttisen vilpittömiä, Swallow The Sunin kitaristi ja bändiliideri naurahtaa kuivasti vuosituhannen taitetta muistellessaan.
– Sekä doom- että deathmetalli – yhtä lailla kuin Rushin ja Marillionin kaltainen progekin – ovat vedonneet minuun aina, ja näitä elementtejä aloin tietenkin käyttää omissakin biiseissäni. Mutta ainoastaan se porukka, joka pukeutuu pitkiin takkeihin ja kinaa netissä ilmeisesti ikuisesti siitä, minkä bändien kangasmerkkejä on kulloinkin ”tr00” tai ”kvlt” kantaa, katsoi asiakseen kitistä ”aitoudesta” tai lähinnä sen puutteesta. Voi nyyh.
Musiikin oikeaoppisuuden lisäksi nuo portinvartijoiksi itsensä ylentäneet ottavat toisinaan yhtä kärkkäästi kantaa myös sanoituksiin.
– Hiljan tuli palautetta Empires of Loneliness -biisistä, joka on kieltämättä rankemmasta päästä. Joku kävi ilmoittamaan, että ”ei voi olla noin vakavaa, vetäkää enemmän viinaa niin ei tarvitse murjottaa!” Koska en ole ikinä käyttänyt alkoholia, siihen oli vaikea suhtautua, Raivio irvistää.
– Lisäksi näiden uusien kappaleiden takana on oikeasti sen verran karuja asioita, että saman kokenut ei tuollaisia ohjeita viskoisi. Jos haluaisin selostaa asioistani kaikille, nämä tilanteet olisi helposti ratkottu. Mutta laitan kaiken musiikkiin, minkä pitää riittää.
Oman yksityisyyden varjeleminen tuottaa ristiriitaisen olon ja ruokkii ehkä samalla myyttiä sulkeutuvaisuuteen taipuvaisesta erakosta, mutta näiden seuraamusten kanssa voi oppia elämään.
– Katson tulleeni aika immuuniksi kriitikko- tai yleisöfeedbackille ja ajattelen nykyään, että jos joku ei saa tietyn biisin ideasta kiinni, hän ei vain ole valmis sille. Ehkä kyseessä on puolustusmekanismi, mutta vika löytyy mielestäni vastaanottajasta. Teen musaa täydellä sydämellä, enkä pysty näkemään asiaa siten, että minulta olisi jäänyt puolitiehen jotain, minkä vasta ulkopuolinen osaisi osoittaa.
Omassa rauhassa
Yhteys luontoon on ollut aina tärkeä Raiviolle. Tätä nykyä hän asuu Örebron lähellä vanhaa maataloa puolisonsa, eteläafrikkalaisen laulaja Aleah Stanbridgen, sekä kahdeksan hevosen ja neljän kissan kanssa. Lähimpään kauppaan on kymmenen kilometriä, naapuriin vähemmän.
– En pidä itseäni antisosiaalisena, mutta viihdyn omissa oloissani. Jos tarvitsee, voin asua kaupungissakin, mutta mieluummin ei. Mökä, pakokaasut ja ihmispaljous eivät vedä puoleensa. Keikkojenkin jälkeen lähden mielelläni omille teilleni.
Ulkomailla nämä meikäläisille tutut luonteenpiirteet herättävät toisinaan huomiota.
– Varsinkin Jenkeissä toimittajat ovat kiinnostuneita elämänmuodostani, mutta suomalaisillahan luonto on äidinmaidossa, eikä kaikkien muusikoiden tarvitse olla niin päteviä small talkissa… Ja vaikka ihminen toki on laumaeläin, ihmettelen pikemmin kerrostaloasumista kuin mallia, jota toteutan. Yksi tapa elää on tulla yhdelle neliökilometrille tuhannen muun sekaan omaan laatikkoon, mutta aina on ollut myös yksinäisiä susia.
Järjestelmän ulkopuolelle Raivio asemoi itsensä muuttaessaan Hankasalmelle 2008, kun tuskastui byrokratiaan.
– Koska halusin panostaa bändiin, tulot olivat satunnaisia ja lopulta kävin pyytämässä työkkärissä ja Kelassa, että ottavat nimeni pois rekistereistään. Niiden karenssien sun muiden kanssa pelaaminen oli ihan toivotonta, kun asenne tiskin takana tuntui sellaiselta, että ”eihän tuo muusikon homma oikeata työtä ole, mutta muistathan ilmoittaa kaikki tulosi tarkkaan lyhennettäviksi.” Irtisanoin kämppäni, roudasin kamat mummolan aittaan ja muutin metsään. Aloin keskittyä musiikkiin ja sillä polulla jatkan. Pysynpä ainakin itse onnellisena ja hengissäkin.
Sävelmät metsän sylistä
Swallow The Sunin uuden alun korskeaksi vertauskuvaksi nousee kuudes pitkäsoitto, kolmelle eri albumille levittäytyvä Songs from the North. Jo pidempään tekijänsä mielessä hautuneen voimainnäytön osat on nimetty ”Gloomiksi”, ”Beautyksi” ja ”Despairiksi”.
– Itselleni se on yksi levy, jonka eriluonteiset palaset täydentävät toisiaan. Mutta toisaalta lasken myös Plague of Butterflies -ep:n (2008), jonka bonuksena pistimme ekat demomme kaikkien saataville, täysipainoiseksi julkaisuksi. Eli katson asiaa ehkä vähän epätavallisesti… Joka tapauksessa, jo Emerald Forestista piti tulla triplan eka kiekko, mutta silloin loppui aika kesken. Kun se oli rundeineen taputeltu, palasin ajatuksen pariin, Juha kertoo.
Hätäisen aikamme keskelle rakennettu suuruudenhullu katedraali voisi olla enemmän mainostemppu kuin aito taiteellinen manifesti, jos sisältöasiat eivät olisi kunnossa. Tässä tapauksessa jo tekijän näkemys ja murhaava itsekritiikki takaavat, että Swallow The Sunin ”slow music statement” pitää otteessaan koko 150 minuutin kestonsa.
Vaikka Juha ei sosiaalisesta mediasta tai monesta muustakaan niin sanotun modernin elämän välttämättömyydestä perusta, syntyivät demot Garagebandin äärellä. Tunnelmaan viritti ympärille levittyvä metsä järvineen, pihapiiri eläimineen sekä Twin Peaksin mukaan Lelandiksi ja Mrs. Palmeriksi nimetty pöllöpariskunta. Lähikorvessa majailevaa kahdeksan suden laumaa unohtamatta.
– Ohjelmoin rummut ja demotin kitarat, bassot sekä kiipparit soittamalla. Laulut hyräilin tai soitin pianosoundilla. Ja ei muuta kuin failit pojille. Sen verran natsi ja diktaattori kyllä olen, että aika tarkkaan haluan ideoitani noudatettavan.
Levyistä keskimmäinen on pääosin akustinen ja sillä kuullaan Kaisa Valan suomenkielistä laulua.
– Joskus välähti, että yksi kertsi suomeksi kaiken seassa voisi kuulostaa aika eksoottiselta. Ja tähän Pohjola-teemaan se osui kuin naula päähän. Menetin viimeisen vanhempani reilu vuosi takaperin, ja juurikin tämä triplan nimiraita kertoo niistä tuntemuksista.
Ennen tietokonetta biisinteko Swallow The Sunille noudatteli ikiaikaista kaavaa. Kaikki alkoi 1990-luvun häntäpäässä akustisella kitaralla ja c-kasetteja syövällä neliraiturilla.
– Demotin kaksi ekaa levyä onnettomalla Fostexin muovilaatikolla, josta oli melkein jokainen painike paskana. Äänittäessä piti tunkea sormia raiturin sisälle, kunnes ne olivat niin verillä, että viritin kynästä ja teipistä apuvälineen, jolla käyttelin ”rec”-nappia, Juha hekottaa.
– Ja arvaa, miten tein klikin? Äänitin keittiön seinäkelloa kasetinpuolikkaan täyteen ja etsin nauhanopeutta vaihtelemalla sopivan tempon. Ehkä juuri tämän alkeellisuuden takia The Morning Never Came ja Ghosts of Loss (2006) ovat monen mielestä parhaat levymme! Kitarakin oli nailonkielinen akustinen, kun en jaksanut raahata sähkistä treenikämpältä kotiin.
Tästä ”suo, kuokka ja Jussi” -vaiheesta on tultu myös kaluston osalta lähemmäs nykyhetkeä.
– Triplaa tehdessä opettelin käyttämään ProToolsia sen verran, että tallensin levyn kitarat kotona, suoraan linjaan. Miksatessa ne sitten re-ampattiin, kuten nykyään tapana on. Omassa tapauksessa oli vähän pakkokin, jotta sain pidettyä budjetin kurissa ja takasin työrauhan.
Onneksi pätevä opettaja löytyi läheltä: monen rock- ja metallimuusikon guruna pitämä tuottaja asuu ja pyörittää Fascination Street -studiotaan pikku matkan päässä.
– Ystäväni Jens Bogren tuli tuosta muutaman kilometrin päästä pistämään set-upin kuntoon ja näyttämään, miten toimitaan. Ainoa huono puoli kotona äänittämisessä on, että minun luonteiseni ihminen hinkkaa liikaa. Jatkan, vaikka ulkopuolinen olisi tajunnut sanoa jo tuntia aiemmin, että nyt ollaan hyvän tulkinnan kohdalla ja voidaan lopettaa.
Kolkkouden ja huumorin väliin
Iso kokonaisuus jäsentyi jakamalla se selkeästi toisistaan poikkeaviin osiin.
– Lähtökohdaksi otin, että eka levy on ikään kuin tavallinen Swallow-levy, toinen pääosin akustinen ja viimeinen, täysin ilman puhdasta laulua toteutettu kokonaisuus, todella hidas ja raskas. Jokunen riffi ja raakile päätyi eri nippuun kuin alkuun hahmotin, mutta suuria huolia ei tullut. With You Came the Whole of the World’s Tears ja Lost & Catatonic olivat ensin menossa kolmoslevylle, mutta tempo oli turhan ripeä, joten ne loksahtivat ykköselle, Juha kuvailee.
– Minulla on sellainen tekniikka, jos niin voi sanoa, etten koskaan tietoisesti käy tekemään musiikkia. Mutta kun punainen lanka erottuu, musaa alkaa tulla ja sitä myös tulee. Jos tekisin biisejä muille, suhtautuisin asiaan eri tavalla. Mutta syön ennemmin pitkään nuudeleita kuin annan ulkopuolisten vaikuttaa aikatauluihin. Managerit saavat alkaa täyttää kalenteria vasta kun levyn valmistuminen on itsellä tiedossa.
Lajityyppinsä tuntevan taiteen tekijän kolikon eri puolilla ovat usein raja-aitojen rehellinen ylittäminen ja pastissien tekeminen.
– Songs from the Northin kolmososasta piti ensin tulla aika tyylipuhdas funeral doom -setti. Vedin demoissa siihen genreen kuuluvan, osin kaiuttamalla tehdyn hitauden, kaoottisuuden ja raskauden tunnun ihan tappiin. Mutta kun Hiili Hiilesmaa sai matskun miksatakseen, hän sanoi, ettei sitä kannata pilata liialla efektoinnilla. Ja oli oikeassa. Funeral doom on oma taiteenlajinsa, mutta jämäkämpi ote soundeissa sopi kokonaisuuteen.
Raivio alleviivaa haluavansa vähintään askeleen päähän ”aitoutta” peräänkuuluttavista keskusteluista.
– Suosittelen doomin lipunkantajille Marillionin kahta ekaa. Sieltä löytyy uskomattoman rankkoja biisejä. Sillä eihän raskaus lopulta synny soundeista tai tyylistä, vaan tunnelmasta ja aitoudesta, josta kyllä aistii nopeasti, miten aitoa se on. Swallow The Sunilla ei ole kovin montaa yhtä synkeää biisiä kuin Chelsea Monday tai Script for a Jester’s Tear. Pidänkin yhtenä elämäni hienoimmista asioista sitä, että sain kitarajumalana pitämäni Steve Rotheryn soittamaan soolon omalle biisilleni (New Moonilta sinkuksi lohkaistu Servant of Sorrow) ja olen myös tutustunut mieheen.
Olennaista Swallow The Sunin sielun mielestä on myös olla ottamatta vääriä asioita liian vakavasti. Tässä hengessä hän kaavaili uusimmalle hengentuotteellekin väkeviä vieraita, mutta aika loppui kesken.
– Lost & Catatoniciin olin miettinyt (Paradise Lostin) Nick Holmesille ja (Katatonian) Jonas Renkselle sopivat lauluvierailupaikat, mutta se jäi tekemättä. Jonas on vanha kaverini, jonka piti tulla Songs from the Northin laulutuottajaksi, mutta suunnitelma kaatui aikatauluihin. Nickiin taas olen tutustunut kiertueilla hyvin, ja koska mies on mukana kakkosbändini Trees Of Eternityn pian ilmestyvällä levyllä, olisi hän luultavasti lähtenyt tähänkin.
Mustalla huumorilla on paikkansa metallissa, kuten Raivio muistuttaa viitaten suuren suosikkinsa Peter Steelen (1962-2010) yhtyeeseen.
– Kaikki Type O Negativen fanit eivät ehkä tiedä, että heidän karuina pitämissään biiseissä lauletaan hiusväristä tai kuukautisista. Tunsin St. Peterin hymyn olkapäälläni, kun vetelin pokerilla Silhouettesiin rivin: ”I painted my heart black just to cover the darker shades.” Ja blackmetallin puolellahan huumoria vasta onkin, tosin usein tahatonta.
Yhä etenkin My Dying Briden ja Candlemassin nimeen vannova Raivio julistaa koetinkivikseen Type O Negativen ja vanhan Marillionin, mutta löytää inspiraatiota muualtakin.
– Totta kai ne Maidenit ja Metallicat ovat siellä pohjalla ja Wardrunasta innostuin taannoin, mutta tykkään myös Hurtsin kahdesta ensimmäisestä. Duran Duran on ikisuosikkejani, ja kuulen Hurtsin tajuttoman kauniissa melodioissa kaikuja sekä sieltä että Depeche Moden tienoilta.
Perimmäisen totuuden ääreen saavutaan lopuksi.
– Rush on vaikuttajista tärkein. Sieltä ne seiskat Swallow The Sunillekin tulevat. Ja löytyyhän Songs from the Northin koleimmalta ja raskaimmalta levyltä biisi, jonka nimessä on kunnianosoitus Rushille. Voiko funeral doomin ja Rushin yhdistää? Ei kaikki ole aina niin mustavalkoista.
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 2/2016. Vastaavantyyppisiä, niin lyhyitä kuin pitempiäkin, musiikkiin ja sen tekemiseen uppoutuvia haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
Jos pidät näitä juttuja hyödyllisinä tai viihdyttävinä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan.
Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
