"Junnu Vainio – Sellaista elämä on" – elämäkerta on sekava artikkelikokoelma

Image

Juha ”Watt” Vainio on yksi kaikkien aikojen sanoittajamestareistamme. Vain 52-vuotiaana synnynnäisen sydänvikaan vuonna 1990 kuolleen kansansankarin värikäs elämä on kirvoittanut jo kolme postuumisti julkaistua elämäkertaa. 

Ensimmäinen, Reijo Ikävalkon kynäilemä ”Täyttä elämää” vuodelta 1998, oli anniltaan kovin laimea. Vainion arvostus on sittemmin vain kasvanut ja vuosien varrella hänet on nostettu kaapin päälle legendojen joukkoon. Niinpä laajemmalle elämäkerralle on ollut tilausta jo pitkään. 

Valitettavasti Petri Pietiläisen kirjoittama ”Sellaista elämä on” ei ole sellainen tyhjentävä opus, jonka Vainio ansaitsisi. Kaikki hyvä, mikä kirjassa on, hukkuu loputtoman toiston ja puuduttavan rakenteen syövereihin. 

Vaikuttavan näköisestä koostaan huolimatta kirja ei myöskään kerro Vainion tarinasta juurikaan mitään uutta. Kirjan ennakkoon kohistut ”paljastukset” koskevat Vainion huuruisinta kautta. Kännitoilailut ovat jo tiedossa ja niillä retostelu on ainoastaan väsyttävää. Sankarilliset ”pojat ovat poikia” -tyyppiset tarinat Kotkan nuoruusvuosilta 50–60-luvulta tuntuvat vaivaannuttavalta toistolta, eikä niistä rakennu eheää veijaritarinaa, mitä niillä on todennäköisesti tavoiteltu. Ns. ”Keisarikunnalla” on todennäköisesti ollut hauskaa keskenään, mutta näin kaskuina kerrottuna ne tuntuvat hyvin nopeasti vain hölmöilyltä. 

Kiinnostavinta luettavaa sitä vastoin on Vainion aktiivinen osallistuminen 70-luvun taitteen hömppäjulkkisuuteen – niin kohteena kuin Hymyn toimittajana. Tämä on puoli, josta ei ole paljoa puhuttu, huomion ollessa raitistumisen jälkeen itse lauluissa. Gonzoilu kuitenkin kertoo paitsi Vainion pahenevasta alkoholismista, myös kipeästä julkisuudenkaipuusta.

Mitä taas tulee Vainion synkempiin vuosiin – aina vuoden -76 raitistumiseen asti – olisi vähempikin yksityiskohtainen pillerireseptien kertaaminen riittänyt. Tilanne oli vakava ja luojan kiitos raitistuminen pelasti Vainion vieläkin varhaisemmalta kuolemalta. 

Luomisvoimakin kasvoi huippuunsa raittiusvuosina. Nöyryyttävä likapyykin kaivelu kuitenkin vie huomion tärkeimmältä. Vähempikin olisi riittänyt. Ainakin itse, Vainion suurena ihailijana, olisin toivonut kirjan keskittyvän enemmän varsinaiseen tekemiseen, kuin henkilökohtaisen tragedian vatvomiseen lukemattomin todistajalausunnoin. 

Ja niitä todistelijoita riittää uskomaton määrä. 

Jos pelkästään Vainion lähipiirissä olisi ollut rajaamisen varaa, on haastateltavaksi talutettu kymmeniä ihmisiä, joilla ei välttämättä ole ollut mitään muuta suhdetta itse kohteeseen, kuin että ihailevat hänen laulujaan. 

Se on varsin epäkiinnostavaa. Kaikkihan jo tietävät, että ne klassikot ovat timantteja, ei sitä olisi tarvinnut jokaisen Junnu-fanin ja kotkalaisen kadunmiehen todistella. 

Onkin sääli, että kun kirja viimein pääsee Junnun perinteen jatkajana tunnettuun Heikki Saloon ja hänen tarkkanäköisiin analyyseihinsä, on lukija jo uuvutettu. 

Niin ikään Vainion lähiystäviin kuuluvat Eino Grön ja Erkki Liikanen pääsevät ääneen vasta kirjan lopussa, vaikka heidän muistelujen olisi soinut syrjäyttävän tusina vähemmän tärkeää kertojaa. 

Kirjasta tuleekin mieleen aikakausilehdistä koostettu artikkelikokoelma, jossa jutut toistuvat samankaltaisina aina uudestaan. Muoto puuttuu totaalisesti. Se on sääli, sillä joukossa on paljon kiinnostavaakin tekstiä, joka valitettavasti hukkuu loppumattoman toiston alle. 

Onkohan tässä ollut kiire julkaista opus Vainion juhlavuonna, kun hänen syntymästään oli 80 vuotta. Kiire on vaivannut myös oikolukua, koska kirja vilisee pieniä virheitä siellä täällä.

Ihmettelen myös suuresti taitavana kuvaajana tunnetun Juha Metson valokuvien osuutta kirjassa. Väittäisin, että suurin osa lukijoista odottaa saavansa kurkistuksen Vainion elämään niin tarinoin kuin arkistokuvien kautta. Sitä vastoin hän joutuu katselemaan kuvia haastateltavista haastattelutilanteessa. 

Kuvat luovat entisestään aikakausilehtivaikutelmaa. Eiväthän ne kerro muuta kuin haastattelusta vuonna 2018 – eivät siis mitään Vainiosta – olivatpa kuvat miten hyviä tahansa.

Täysin oma lukunsa on isänsä perinnettä vaalivan, vanhimman pojan Ilkka Vainion rooli. Se on kauttaaltaan liian hallitseva. Olisiko osa materiaalista pitänyt säästää Ilkka Vainiosta kertovaan kirjaan? 

Varsinaista gonzo-journalismia syntyy siitä, kun Ilkka Vainio menee viinapullojen kanssa vierailemaan Vesa-Matti Loirin kotiin, eikä päästä kirjailijaa mukaan. 

Absurdi luku venyttää tietokirjallisuuden rajoja ja on lähempänä isä-Junnun touhuja Hymyn sivuilla – historia toistaa itseään. Niinpä löydänkin itseni lukemasta Ilkka Vainion kirjoittamaa ylistysrunoa ”Yli-Mesu” Loirille sekä kameran kortille päätyneen materiaalin kautta kerrottua dokumentointia huuruisesta keskusteluhetkestä. Itse kirjan kohteesta ei ole enää siinä vaiheessa paljon järjellistä kerrottavaa jäljellä. 

Entä mikä olikaan se Junnu-kirja, mistä alussa mainitsin? Se on Laura Henrikssonin kirjoittama tutkielma Junnun teksteistä, Aivan kuin mainingit sois (Tammi 2010). 

Ei siis lainkaan elämäkerta, silti se on toistaiseksi tyhjentävin kirja sanoittajamestari Vainiosta, parasta mitä on saatavilla. Tekstien syväanalyysin kautta se paljastaa kohteestaan enemmän.

 

Petri Pietiläinen & Juha Metso: Junnu Vainio – Sellaista elämä on (Docendo 2018)