Mika Sundqvist – Suomirockin sekatyömies

Image

Vesa Kontiaisen kirjoittama elämäkerta ansaitsee julkaisunsa: 40 vuotta studioyrittäjänä ja reilut 50 vuotta muusikkona sekä musiikintekijänä toimineella Mika Sundqvistilla riittää jaettavaa perässähiihtäjille.

 

Manserockin kummisedäksi tituleeratun Mika Sundqvistin muistelmat ilmestyivät jo loppusyksystä, mutta syy arvion viivästymiselle lienee pätevä: perusteellinen paneutuminen yli 600-sivuiseen tiiliskiveen ottaa aikansa.

Pirkanmaan rajaseuduilta Tampereelle 1960-luvun lopulla päätyneen Sundqvistin ensimmäinen nimibändi oli Matthews, ja rundaaminen karua. Tieverkko oli mitä oli, ja keikoille kuljettiin takakontissa kamojen päällä. Jos tuli äkkijarrutus, kaapit tulivat niskaan. Ihme, että ovat selvinneet kertomaan jälkipolville noista ajoista.

Alussa pelkkä keikkailu ei pitänyt leivässä, joten sähköalaa opiskellut Sundqvist ajautui päivätöihin Tampereen Musiikkiin. Paikallisten ammattisoittajien hengailupaikassa syntyi tulevaisuutta viitoittavia kontakteja kuin itsestään. 

Teknologia on ollut Sundqvistille intohimon kohde pienestä pitäen, ja soittokamoista ja studiotekniikasta  kirjassa puhutaankin enemmän kuin muusikkojen elämäkerroissa keskimäärin. Sundqvist listaa jopa Alwari Tuohitorven 1970-luvun alkuvuosien backlinen, kitaristien pedaaleita ja rumpalin kapuloita myöten. Sundqvistin oma soitin oli tuolloin kallis ja harvinainen Rickenbacker, joita mies junaili maahan useampiakin – kyseenalaisin konstein.

 

Seitkytluvun starat

Yksi muistaa Mika Sundqvistin pelleilyt Syksyn sävelessä, toinen Manserockin takapiruna studiossa, kolmas Alwari Tuohitorven erinomaisena laulavana basistina. Alwarien suksee käynnistyi, kun progebändinä aloittanut joukkue päätti ryhtyä soittamaan yleisölle eikä sen joukossa tönöttävälle muutamalle muusikolle. Ja yhtäkkiä oltiin tanssipaikkojen Top Tenin kakkosena Hurriganesin perässä.

Alwari Tuohitorvi ehti tehdä 1970-luvun aikana viisi pitkäsoittoa. Esikoisalbumin aikoihin levyttäminen kasiraidalle oli suoraviivaista puuhaa. Päivässä soitettiin pohjat koko albumille, seuraavana päällesoitot ja laulut, ja kolmantena miksattiin. Tuottamisesta termin nykymerkityksessä ei juuri voinut puhua. Lähinnä katsottiin, että soittimet olisivat jotakuinkin vireessä.

Alwareista kertova osuus kuuluu kirjan tärkeimpään antiin. Hyvä että bändin tarina viimein kerrotaan, sillä Alwareista ei ole – ajan muista kärkinimistä poiketen – jäänyt kummoistakaan jälkeä suomalaisten kollektiiviseen rockmuistiin, vaikka se keikkui 1970-luvun puolivälin karvapäälistoilla Hurriganesien ja Wigwamien tuntumassa. Ennen muuta Alwari oli ”purkkaa ja jytää” tarjoileva kimalteleva keikkasuosikki, jonka Sweet/Slade/Purple-henkinen soundi osui ajan henkeen ja upposi yleisöön.

Manserockin ykkösnimi oli toki Juice, mutta käsitettä ei olisi syntynyt ilman Alwareita, Kasevaa, Tabula Rasaa ja Mikko Alataloa. Uudesta aallosta ponkaisseet Eput ja Popedat liittyivät pitkätukkaisempien manserokkareiden vanaveteen myöhemmin.

Siinä kun muut mansebändit olivat tekstivetoisia, kirjasta selviää että Alwari kärsi vastakkaisesta pulmasta: bändin soitto- ja sovitustaidot tunnustettiin, ja sävellyksiä ja soundejakin kehuttiin mutta sanoituksia kritisoitiin reippaasti. Niissä havaittava kornius tuntuu Sundqvistiakin jälkikäteen vähän hävettävän, toisaalta hän muistuttaa että liika itsekritiikki ei ole eduksi näissä hommissa. Tekevälle sattuu, ja virheiltä välttyy ainoastaan jos ei tee mitään.

Alwarien kaksi ensimmäistä älppäriä myivät komeasti, mutta sitten bändi päätti vaihtaa kieltä päästäkseen kansainvälisille markkinoille. Ei tullut sukseeta maailmalla ja samalla katosi vaivalla hankittu jalansija kotimarkkinoillakin. Viimeiseksi jääneellä pitkäsoitollaan Alwari yritti paluuta suomenkielisen juurimusiikin voimin, mutta yleisö oli jo kääntänyt selkänsä: alkoi rockabillyn ja punkin valtakausi. Nimet kärjessä vaihtuivat, ja vuosikymmenen lopussa päättyi myös Alwari Tuohitorven tarina.

 

Tiskin taakse

Sundqvistin kirjassa muistutetaan, kuinka tylysti ja arvaamatta suomalaisen rokkiyleisön maku 1970-luvun lopussa muuttui. Vuosikymmenen alkupuoliskon arvostetuista, taitavista rock-soittajista tuli yhdessä yössä vanhoja pieruja, joille ensimmäiset kolmisointunsa oppinut, uhoava nuori polvi toivotti hyvää matkaa hornan tuuttiin.

Sunqvistilla olikin jo poistumisreitti katsottuna. Ei kuitenkaan hornan tuuttiin, vaan studioyrittäjäksi. MSL-studion startti linkittyy levykauppias Epe Heleniukseen, joka oli juuri perustanut oman levy-yhtiön, jonka ensimmäisiä bändejä olivat muun muassa Popeda ja Eppu Normaali.

Tampereella ei ollut 1970-luvun lopussa äänitysstudioita, vaan levyt käytiin tekemässä Helsingissä tai Lahden Microvoxissa. 8-raitastudiona aloittanut MSL perustettiin ennen kaikkea vaatimattoman Microvoxin kilpailijaksi, jotta Poko Recordsin signaamat uudet kyvyt voisivat ikuistaa tuotoksiaan kätevästi kotikaupungissa. Studion ensimmäinen äänite oli Popedan ensisingle, ja pian studioon astui Eppu Normaali rakentelemaan läpimurtolevyään ”Maximum Jee & Jee”. 

1980-luvun taitteessa tiet yhtiökumppani Simo Luukkasen kanssa erkanivat ja Sundqvistin studio muutti Ylöjärveltä Lempäälään, jossa MSL päivitettiin 16-raitaiseksi ja alkoi todellinen kultakausi.

Lempäälän aikakaudella Eppujen äänityssessiot alkoivat pikku hiljaa venyä päivistä viikkoihin, sitten kuukausiin, ja lopulta Sundqvistin kamat olivat pitkät ajat Pantsen soundikokeilujen panttivankina. Järjestely kuitenkin sopi Sundqvistille, sillä ei hän olisi ehtinyt studiolla päivystääkään. Kirjasta käy ilmi, että Sundqvistin työtahti oli 1980-luvun alkuvuosina järjetön: mies oli MSL-studion kiireisimpien vuosien aikaan erittäin, kysytty keikkaileva sooloartisti.

Sitten kun kamat saatiin Epuilta takaisin studiolle, siellä levyttäneiden legendaarisen suomibändien ketjuun liittyi uusia nimiä, kuten ensilevytystään tekevä Yö-yhtye. Sundqvistista tuli Yölle tärkeä isähahmo siinä vaiheessa, kun porilaispoikien liian nopea nousu rocktähdiksi meinasi koitua kohtalokkaaksi koko bändille.

MSL-studiolla taottiin kultaa ja timanttia 1980-luvun puoliväliin saakka, kunnes siellä levytysuransa aloittaneet bändit kokivat kasvaneensa liian isoiksi Lempäälän puitteisiin, ja ne siirtyivät levyttämään Helsinkiin tai omiin studioihinsa. Tilannetta ei auttanut, että Sundqvist oli investoinut uuteen, kalliiseen 24-raitatekniikkaan.

Vajaan vuosikymmenen mittaisen kultakautensa aikana Sundqvist äänitti ja miksasi melkoisen pinon kotimaisia myynti- ja arvostelumenestyksiä. Näiden klassikkoalbumien äänitysrupeamista on vuosikymmenien ajan liikkunut kirjavia tarinoita, joiden jatkoksi kerrotaan nyt versio mikserin takaa. Onkin korkea aika kuulla näkemys tapahtumista henkilöltä, joka oli ikimuistoisissa sessioissa ainoana selvin päin.

 

Sooloartisti ja suomirockin kätilö

Mika Sundqvistin 1980-luvun taitteessa käynnistynyt sooloura oli suoraa seurausta Alwari Tuohitorven linjanvaihdoksesta. Sundqvist oli jäänyt bändin kieliäänestyksessä vähemmistöön, ja alkoi etsiä suomenkielisille kappaleilleen vaihtoehtoista julkaisukanavaa.

Esimakua tulevien vuosien soolourasta saatiin jo Alwarin loppuaikoina, ja Alwari-ajan päätyttyä syntyivät kappaleet, joista suuri yleisö miehen tuntee, kuten ”Moottoripyörä on moottoripyörä” ja ”Hormoonihiiret”.

Soolouran jäähdyttyä ja studiotoiminnankin alkaessa rauhoittua Sundqvist muutti Lempäälästä takaisin lapsuusmaisemiinsa Kihniöön, jonne rakentui MSL-studion kolmas ja viimeinen inkarnaatio. 1990-luvun alkupuoliskolle ajoittunut muutto Mansen vaikutuspiiristä karsi entisestään studion sitä asiakaskuntaa, joka ei malttanut loitontua kaupungin sykkeestä edes levytyssessioiden ajaksi.

Viimeistään kirjan takakannen suljettuaan tajuaa, kuinka isosti Sundqvist on vaikuttanut lukuisien levyjen syntyyn muutenkin kuin soundien puolesta. Monen megahitin tempo olisi toinen, sovitus ja sanatkin erilaiset, jos Mika Sundqvist ei olisi sattunut olemaan paikalla kun biisiä purkitettiin. 

Sekin yllättää, kuinka monta kertaa Sundqvist on vuosien varrella saanut kääriä hihansa osallistuakseen äänittämiensä levyjen laulantaan tai soitantaan: esimerkiksi Popedan suurimmalla hitillä ”Pitkä kuuma kesä” bassoa soittaa Sundqvist.

Vesa Kontiaisen kirja tuo ansiokkaasti parrasvaloihin monipuolisen musiikkiammattilaisen, joka on jo pidempään viihtynyt taustajoukoissa ja antanut työn puhua puolestaan. Erityisen kiintoisasti kirja valottaa tuottajan hienosyistä toimenkuvaa, jossa menestyäkseen olisi parasta olla Mika Sundqvistin kaltainen lehmänhermoinen ja tilannetajuinen ihmistuntija, joka on osaa käsitellä sekavien tunteidensa ja jäsentymättömien pyrkimystensä painolastin alla murenevia taiteilijoita luomisen herkimmilläkin hetkillä. 

Kirjaan on haastateltu Sundqvistin itsensä lisäksi vanhoja yhtyetovereita Alwari Tuohitorvesta, ja kuultavina ovat myös Eppujen, Popedan ja Yön nokkamiehet sekä muun muassa Heikki Silvennoinen, Mikko Alatalo ja Epe Helenius.

Sundqvistin Riffissä 4/2015 julkaistu haastattelu avautuu tämän linkin kautta. Kirjan löydät esimerkiksi kustantajan sivustolta, jonne on linkki seuraavalla rivillä. 

Vesa Kontiainen: Mika Sundqvist – Suomirockin sekatyömies, Bazar Kustannus 2018.